Poljin eilen tuhatta ja sataa työväenopiston esseekurssille. Osallistun kurssiin kahdesta syystä: tutun opettajan kurssin toteutuminen vaati vielä yhden osallistujan ja essee kiinnostaa minua kirjallisuuden muotona. Esseiden julkaiseminen on jopa runouden painattamista epätoivoisempaa, enkä aio mitenkään hyötyä kurssista vaan pitää hauskaa.
Olen melko innoissani ensimmäisestä tapaamisesta. On vaihtelua pohtia sairauksien sijaan sellaisia kiehtovia kysymyksiä kuin mitä essee on. Outoa ja inspiroivaa kirjoittaa viiden vieraan ihmisen kanssa samassa tilassa. En muista yhdenkään kurssilaisen nimeä, enkä tiedä mitä he tekevät työkseen tai tekevätkö mitään. Toisista kirjoittajista imeytyy energiaa, joka saa kynän kulkemaan.
Tarkoituksena on kirjoittaa kurssin aikana ihan oikea essee ja saada siitä palautetta.
Opettaja jakoi Anu Silverbergin esseekokoelman "Luonto pakastimessa" alkukirjoituksen kopion, jonka mukaan ihminen ei kirjoita huvikseen vaan aina siinä on jotain mätää taustalla.
Jos joku kysyy minulta miksi kirjoitan (kukaan ei ole kysynyt) aion vastata "Jotta minusta pidettäisiin". Ei minulla ole mitään sanottavaa kenellekään.
Pääsen esiintymään Helsingin kirjamessuille peruutuspaikalle. Yleisömenestys tulee varmasti olemaan valtava. Ne harvat kuulijat haluavat nähdä Taija Tuomisen elävänä. Ainahan kaikki voi mennä pieleen (yleensä niin käy), mutta alustavasti on kuulemma suunniteltu, että Taija haastattelee minua kirjakahvilassa sunnuntaina klo 13.
Anu Silfverbergin tekstissä verrataan kirjan julkaisemista tatuoinnin hankkimiseen: ihminen olettaa, että voi elää ihoon neulatun hupsun kuvan kanssa loppuelämänsä. Siinä mielessä huononkin romaanin ikä on lopultakin pelottavan pitkä vaikka se häviää kirjakaupasta ale-korin kautta melko nopsasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti