Huono, huonompi, huonoin

Tänään töissä minulle valkeni totuus: Olen huono. En sano tätä siksi, että väittäisitte vastaan ja kirjoittaisitte kommentteja, joissa uskottelisitte päinvastaista. Kun jonkun asian näkee näin kirkkaasti, melkein kuin pilviin kirjoitettuna, sen täytyy olla totta.

Yritin tietysti vakuutella itselleni, etten ole sen surkeampi tyyppi kuin kukaan muukaan, mutta eihän se auttanut, sillä kaikki meillä töissä ovat niin viisaita ja minä olen tyhmä.

Kotiin tultuani mietin, että onhan se parempi olla sellainen huono, jolla on korsetti kunnossa kuin huono ja vielä huonoryhtinen, joten menin pilatekseen. Eihän minun jalkani noussut selällään maatessa kohti kattoa kuin kellon viisari vaan tutisi epävakaasti noin kuudenkymmenen asteen kulmassa, joten sain vahvistusta sille, että olen kaikin puolin epäkelpo.

En osaa lukea Katja Ketun kirjoja vaikka muuten lukea osaankin. Keksin kaikkea muuta tekemistä kun pitäisi tarttua kirjaan (Rose on poissa on lukupiirikirjamme). Minusta siinä yritetään liikaa ja puhe on kiemuraista. Pidän lyhyistä töksähtelevistä lauseista, joissa käytetään helposti ymmärrettäviä sanoja. Ei hypitä ajassa neljääkymmentä vuotta edestakaisin vaan aloitetaan alusta ja lopussa päähenkilö kuolee tautiin tai oman käden kautta kuin oopperalibretoissa. Tai vaihtoehtoisesti menee naimisiin. En voi kieltää kirjailijan ansioita ja tämä kirja saa varmaan vähintään Finlandia-ehdokkuuden ja ihan ansiosta vaikka minulla onkin käynnistysvaikeuksia.

Olen vasta aloittanut kirjan, joten ei kannattaisi kommentoida mitenkään, mutta kun ei ole muutakaan kirjoitettavaa. Paitsi se, että olen huono, mutta siitäkää ei riittänyt säällisen pituiseksi päivitykseksi, joten pitihän tuo Kettukin vetää tähän mukaan.

Älä rakenna kotiasi hautausmaalle

Luin kirjailijoiden ohjeita siitä miten tulla kirjailijaksi. Pidin Antti Heikkisen vinkistä, joka kannustaa oman tyylin löytämiseen lauseella "Toisen perseellä ei kannata mäkeä laskea".

Käyn uskollisesti Kavin näytöksissä Niagarassa. Eilen näin Tobe Hooperin kauhufimin Poltergeist vuodelta 1982. Ohjaajan ansiota ovat myös sellaiset taideteokset  kuin "Texasin moottorisahamurhat" ja "Texasin moottorisahamurhat 2".

Sisältövaroitus: seuraava teksti saattaa sisältää juonipaljastuksia:

Elokuva sijoittuu yhdysvaltalaiseen lähiöön, josta ei löytäisi omaa taloaan, sillä jokainen pytinki näyttää identtiseltä. Alussa paistaa aurinko, mutta sen jälkeen pukkaa pelkkää myrskysäätä. Esineet alkavat liikkua itsestään. Lapsi puhuu harmaana väräjävälle televisioruudulle. Ruudun takana vaanii toinen maailma, jonne tyttö tietysti tempaistaan. Jotta hänet saadaan turvaan vaaditaan asiantuntijoita, kummallisia koneita, köyttä ja raakaa voimaa.

Elokuva oli tahattoman ja tahallisen koominen, eikä niinkään pelottava.  No suljin kyllä välillä silmäni, sillä luurankoja ja muitakin iljettävyyksiä oli liikaa.

Mitä elokuvasta opin? Älä rakenna kotiasi hautausmaalle tai et saa hetken rauhaa. Onkohan meikäläisen talo rakennettu jonkun haudalle, sillä välillä tarpeelliset tavarat löytyvät vääristä paikoista?

Aamun ajatuksia

Halloweenia juhlitaan googlaukseni mukaan 31.10 (löysin tiedon K-kaupan mainoksesta). Lidlissä myytiiin halloweenasua, joka muistutti työpaikkani suojavaatetusta. USA: ssa omakotitalojen pihat koristellaan näinä aikoina kurpitsoilla, luurangoilla ja hämähäkinverkoilla.

Olen tietoisesti yrittänyt unohtaa kirjamessut vaikka olisin saanut sinne jopa ilmaisen lipun. Kirjoittamiseni vaappuu tällä hetkellä jyrkänteen reunalla, enkä pysty osallistumaan kirjamessujen tyyppiseen joukkokokoontumiseen, enkä oikein seuraamaan siihen liittyvää hypetystä somessa.

Kirjallisuuspalkinnoista voi olla monta mieltä, mutta kaikesta huolimatta Hesarin esikoiskirjaehdokkaat kiinnostavat tai enemmänkin voisi puhua esikoiskirjailijaehdokkaista, sillä heitä nimenomaan Hesarissa tänään esiteltiin, ei niinkään kirjoja. Ehdokkaista luen juuri Silvia Hosseinin esseekokoelmaa Pölyn ylistys (nainen kirjoittaa mm. Leonard Cohenista, Dubaista, lifestyle-blogeista, Al Pacinon huudosta ja Ruudolfin Leijonakuningas-kappaleesta) , muiden ehdokkaiden kirjoihin en ole ehtinyt tutustua. Yllättävää, ettei kymmenen parhaan joukkoon huolittu Satu Vasantolan romaania "En palaa takaisin koskaan luulen", sillä luulen, että hän kyllä palaa takaisin ja ennustan esikoiskirjailijalle pitkää uraa. Laura Mannisen "Kaikki anteeksi" puuttui myös. Ehkä nämä kaksi olivat jotenkin liian perinteisiä (ja viihdyttäviä) romaaneja tai sitten tänä vuonna taso oli kovin korkea.

Ostin vieraalle kahvimaidoksi litran pönikän kauramaitoa, mutta ikävä kyllä hän vain lorautti parin millilitran verran litkua kahvikuppiinsa. Tänä aamuna nautin smoothieta (banaania, mustikoita ja kauramaitoa) ja mietin mitä hittoa lopulla nesteellä teen. Olen yrittänyt aiemmin syödä jugurtin sijaan kauravalmistetta, mutta sen geelimäisestä rakenteesta ja ulkonäöstä tulevat mieleen kelmeät yskökset, joita aikoinaan näin keuhko-osastolla. Maussakaan ei ole kehumista.  Ehkä lorautan huomenaamulla kauramaitoa kaurapuuroon ja teen lopusta lettuja.

Siksak -pissa

Eilen siivosin, imuroin keskilattiat, pesin vessan, hinkkasin lattioista Kertun oksennustahrat ja ruokaroiskeet. Tämän tehtyäni tunsin itseni kunnon ihmiseksi ja sama ryhdikäs olo jatkui vielä tänäkin aamuna.

Yritän olla ajattelematta villavaatteisiin ilmaantuneita reikiä, enkä jaksa ottaa yhteyttä isännöitsijätoimistoon vaan ikään kuin odotan, että ongelma poistuisi niillä toimenpiteillä joihin olen ryhtynyt. Kun otan pakasteesta mustikoita, näen kirjavia villakaulaliinoja ja huovutetut aamutossut. Oikeastaan se on aika kodikasta. Villavaatteet pitää ottaa lämpenemään ennen käyttöä.

Näin hyvä taloudenhoitaja minä olen. Kotitalousopettajani olisi ylpeä. Kotitaloustunnilla käytimme hedelmäsäilykettä, jonka nainen sanoi olevan pierulaista (perulaista) ja in syrup. Kotitaloutta opiskelivat vain tytöt, sillä pojat eivät noita taitoja tarvinneet. Ehkä pojat olisivat saaneet osallistua vapaaehtoisesti, mutta en muista heidän osallistuneen.

Katson Metson ikkunasta Puutarhakadulle. Mies ulkoiluttaa villakoiraa, joka nostaa oikean koipensa ja kusee talon seinään. Koiran isäntä etenee pissauksesta huolimatta ja koira kulkee kolmella jalalla perässä, seinään piirtyy pissarantu, joka tekee siksakkia.

Heroiinista on helpompi päästä irti kuin ironiasta

Tilasin  kirjastosta Edward St Aubynin Patric Melrosen tarinoiden suomenkielisen laitoksen toisen osan "Toivoa sopii". Patric jäi ensimmäisessä osassa kiinni heroiiniin ja pääsi sittemmin irti huumeista. Minä koukutuin Patriciin, enkä halua irrottautua vielä. Hesarin mukaan tilaamassani romaanissa lukee, että heroiinistakin on helpompi päästä irti kuin ironiasta. Saattaa pitää paikkansa. Ironinen elämänasenne ei tee kenestäkään onnellista, mutta ironiaa ymmärtämättömät ihmiset ovat sietämättömiä.

Istun Espresso Housessa, joita nykyään nousee kaikkialle. Mikäpä siinä, kahviloita ei ole koskaan liikaa (siis asiakkaan kannalta). Espresso Housessa on hyvä nettiyhteys ja rivakat myyjät.

Kävin hakemassa uuden pankkikortin. Ensin jonotin. Istuin kovalla penkillä ja keräsin kiukkua. Mulkoilin virkailijaa epäystävällisesti. Odotusaikana olisin voinut valmistaa viiden ruokalajin illallisen, kirjoittaa menestysromaanin ja keksiä ratkaisun, jolla estäisimme ilmaston lämpenemisen. Kysyin miksi korttia ei lähetetty kotiin, virkailijakaan ei tiennyt syytä siihen.

Hillary Clinton on saanut pommipostia. Vaalien aikaan Clintonista levitettiin valeuutista, jossa väitettiin, että nainen on sekaantunut pedofiilirinkiin, jota pyöritetään washingtonilaisen Comet Ping Pong -pizzerian kautta. Asiasta suivaantunut mies meni tarkastamaan faktoja pyssyn kanssa, eikä löytänyt kellarihuonetta, jossa nuoria tyttöjä huhun mukaan säilytettiin. Kukaan ei onneksi lopulta kuollut. Ihmisen mielikuvituksella ja pahauskoisuudella ei ole rajoja.

Kulttuuririippuvuus

Istuin aamulla sateen kastelemalle pyörän satulalle ja parin ensimmäisen potilaan ajan persaukseni oli sitten läpimärkä ja jäässä. Syksy on silkkaa eloonjäämistaistelua pimeitä pyöräteitä sutien ja ratikkatyömaita väistellen.

Näin tänään Frenckell-näyttämön lämpiössä pari tuttua ja sanoin hieman häpeillen "Olin täällä eilenkin". Eikö tämä täytä jo riippuvuuden kriteerit, yritän peitellä kulttuuritapahtumiin osallistumista.

Eilen näin siis Hesarin Musta laatikko -esityksen. Idea kuulostaa tylsältä: yhdeksän toimittajaa käy vuorotellen kertomassa jonkun sellaisen tarinan, jonka voisi lukea sanomalehdestä. Taustalla vilistävät kuvat ja videot. Esitys oli kuitenkin kiinnostava ja liikuttavakin.

Olin luokkakaverini M:n (olemme ikuiset luokkakaverit vaikka kouluajoista on jo hetki vierähtänyt) kanssa paikalla ja pääsin hänen kyydissään kotiin. Autossa huomasin, että minullahan on väärät hanskat ja kotona löysin vielä omat hanskani takin taskusta. Tuottoisa reissu.

Tänä iltana katsoin Hannu Salaman Siinä näkijä missä tekijä romaanin pohjalta tehdyn näytelmän. Ennen väliaikaa kaikki tuntui vähän sekavalta vaikka olin kirjankin lukenut, mutta vessatauon jälkeen saatiin ihan oikeaa draamaa. Joku kirjoitti blogiinsa, että TT tekee kaikesta musikaalia ja siltä tässäkin alussa tuntui vaikka pidinhän minä siitä musiikistakin.

Lupaan, etten mene huomenna lähellekään teattereita. 

Kavin näytöksessä

Dirty Dancing Kavin näytöksessä Niagarassa. Patrick Swayze näytti ihan Kari-Pekka Toivoselta. Ihana takatukka, liian pieniä paitoja. Uskaliaita tansseja. Lomaileva lääkäri kaivoi hätätilanteessa esille täydellisen lääkärilaukun, jollaista kunnon ammattilainen kantaa aina matkatavaroissaan. Tällaisella sekundalääkärillä on mukanaan vain vajaa  Burana-purkki.

Viihdyttävä kokemus tämä Kuuma tanssi kaiken kaikkiaan. Eka kertaa näin. Teatterin takaosan naisvaltainen yleisö taputti lopussa.

Kavin ohjelmisto, en tiedä kuka lie valinnut:

17.9. Pedro Almodóvar: MATADOR
24.9. Andrei Tarkovski: PEILI
1.10. Lawrence Kasdan: HUUMA
8.10. Barry Sonnenfeld: THE ADDAMS FAMILY – PERHE ADDAMS
15.10. Miloš Forman: HAIR
22.10. Emile Ardolino: KUUMA TANSSI
29.10. Tobe Hooper: POLTERGEIST
5.11. Mikko Niskanen: POJAT
12.11. Gus Van Sant: MATKALLA IDAHOON
19.11 Jean-Luc Godard: MASKULIINI, FEMINIINI
26.11. John Hillcoat: GHOSTS OF THE CIVIL DEAD
3.12. Werner Herzog: WOYZECK – KIDUTETTU



On hauskaa nähdä tällainen sekava valikoima elokuvia. Poltergeist vähän mietityttää genrensä vuoksi, mutta eikö sitä aina sanota, että pitää siirtyä pois mukavuusalueeltaan (ärsyttävä sanonta). Matador jäi ikävä kyllä näkemättä, mutta olen sen aikoinaa tietysti katsonut.

Lähiössä

Asuin 70-luvulla vuoden verran Hervannassa. Metsän keskelle oli pystytetty Tampereen tekninen korkeakoulu, muutama 70-luvunpunainen ja -vihreä kerrostalo ja ostoskeskus, jossa sijaitsi tanssiravintola ja ruokakauppa.

Tein eilen matkan menneisyyteeni, enkä enää löytänyt sitä. Hervannassa näyttää nykyään toimivan suuri kauppakeskus ravintoloineen, Alkoineen ja apteekkeineen. Samassa kompleksissa sijaitsee myös Suomalainen kirjakauppa ja UFF.

Edellisiltana nähty lähiöelokuva Hölmö nuori sydän pyöri vielä mielessäni. En tunnistanut sitä lähiötä Hervannasta ja toisaalta taas tunnistin. Ison kauppakeskuksen lisäksi Hervannasta löytyi harmaiksi kauhtuneita elementtitaloja, mutta myös paljon luontoa, kaunis lampi, kirjasto ja terveysasema. Kun seisoin bussipysäkillä, viereisen kuluneen kerrostalon ikkunasta kaikuivat juhlimisen äänet, mutta toisaalta virtaviivaiset lenkkeilijät juoksivat sen saman talon ohitse.

Melkein kuin olisi käynyt matkoilla.

Mieleeni pulpahti tänä aamuna muisto opiskeluajoilta. Muutama armeijan käynyt lääkiskaverini kävi opiskeluaikana kieltäytymässä aseista. Muistelin, että heille sanottiin, että sen voi tehdä vain siinä vaiheessa kun tulee kutsu kertausharjoituksiin, ja vakuutettiin, ettei sellaista tule. Entinen mieheni oli yksi noista kieltäytyjistä. Myöhemmin hän katui nuoruuden intoaan, sillä hän olisi halunnut huilata perhevelvotteista jollain reservimiesten metsäleirillä.

Nuoruuden ihanteet säilyvät, tosin niistä tulee vähemmän kulmikkaita. Lähiöistä tulee melkein kaupunkeja, eikä sitä omaa asuintaloa enää sen kaiken keskeltä löydä, eikä kai sillä ole niin väliäkään.

Schnitzel

Aamun Hesari pursuaa ilmastonmuutosta. Eilen syöty pihvi painaa vieläkin vatsaa ja mieltä. Leivitetty schnitzel täytti lautasen ja hautasi ranskalaiset perunat alleen. Puolet jäi syömättä. Miksei ravintolassa voitaisi tarjota kahden kokoisia annoksia, inhottaa jättää niin paljon ruokaa tähteeksi, kun sitä ei voi aina ottaa mukaankaan.  Olihan siellä tarjolla muutakin kuin schnitzeliä, mutta ökypihvi oli ihanan nostalginen kokemus. Leivitetty pihvi ranskalaisilla oli aikoinaan ensimmäinen ravintolaruokakokemukseni. Tämä Gastropub Tuulensuun annos oli maittava, mutta liian suuri.

Edestakainen automatka Helsinki- Savonlinna henkilöautolla (yksin ajettuna) vastaa hiilijalanjäljeltään yhdensuuntaista lentoa Berliiniin kun kone on täynnä. Lensin viime kesänä Berliiniin, mutta en sitten ajanut autolla mihinkään. Toisaalta se kone olisi lentänyt ilman minuakin. Nuoruudessani lentoliput olivat niin kalliita, ettei kukaan nuori lentänyt vaan käytiin inter raililla. Suomesta on vaikea matkustaa ekologisesti mihinkään muualle kuin Venäjälle. Matkustaminen on kuitenkin tärkeää, sillä se lisää ymmärrystä ja on kivaa.

Erinomaisia nuo Hesarin pylpyrät, joista käy ilmi, että on parempi syödä broileria ja lohta kuin nautaa, juoda maitoa kuin höylätä leivälle juustoa, mielummin kannattaa keittää perunoita kuin riisiä ja puuroa on järkevää syödä enemmän kuin leipää.

Ilmastonmuutos on siitä kelju juttu, ettemme elä umpioissa, joihin eivät muiden ihmisten tai valtioiden toimet vaikuta. Jotkut valtiot eivät ilmastonmuutoksesta piittaa ja ottavat piittaamattomuuden hyödyt itsekkäästi itselleen, kun toiset taas yrittävät tehdä parhaansa, mutta joutuvat epäreilusti kärsimään muiden välinpitämättömyydestä.

Katsoin eilen Selma Vilhusen ohjaamaan elokuvan Hölmö nuori sydän. En tiedä mistä johtuu, mutta elokuva tuntui varsinkin alkuun jotenkin amatöörimäiseltä, jotenkin hurjan suomalaiselta ainakin. Ei kai elokuvan tarvitse olla täysin realistinen, mutta luulisin että viisitoistavuotiaan raskauteen puuttuisi lastensuojelu, eikä häntä jätettäisiin omilleen vaikka tyttöparka kuinka haluaisi (ei kuulemma aiheuta lastensuojelutoimenpiteitä ellei seksikumppani ole selkeästi vanhempi, mutta neuvola tehovalvoo, kertoi asiasta perillä oleva lähde).

En osaa sanoa, oliko lähiöelämän kuvaus realistista, sillä se on melko kaukana omasta elämänpiiristäni. Vähävaraisimmat potilaatkin ovat enemmän lähimaaseudun eläkeläisiä kuin nuoria kaupunkilaisia. Elokuva auttoi ymmärtämään muukalaisvihaa, joka usein saa alkunsa vähäosaisuudesta.

Hölmö nuori sydän ei tahtonut oikein lähteä käyntiin, ja välillä vähän puudutti. Lapsiparin riidasta lähtien aloin elää mukana. Ihan täysin en hoksannut miksi poikaisä teki mitä teki, paremmin ymmärsin elokuvan tyttöstä. Loppua kohti vauhti kiihtyi ja viime minuuteilla, silloin kun lapset saivat lapsen, minuakin itketti. 

Miksi elokuvien ääni pitää säätää niin kovaksi, että kuulo on mennä? Eikö vähempi enää riitä? Todennäköisesti kovaäänisyys ei nuorta elokuvayleisöä häirinnyt, meitä kalkkiksia vain.

Anekauppaa

Pimeys laskeutuu taas harteillemme raskaana kuin susiturkki. Kertun kanssa täällä sisätiloissa nuokumme. Vietämme molemmat vapaapäivää. Nyt Kerttu siirtyi sohvalta ruokapöydälle.

Kehuin erään potilaan nuorekkuutta ja virkeyttä ja tämä melkein kolmekymmentä vuotta minua vanhempi nainen sanoi, että kyllä tohtorikin on virkeä ja reipas. Vireystasoni vastasi lähinnä pari vuorokautta valvoneneen ja ankarasti bailanneen henkilön tasoa. Potilas näytti raikkaalta ja kohta puolimaratonille pinkaisevalta.

Ilmoitan täten, että ostolakkoni on kestänyt jo seitsemän viikkoa. Maailma pelastuu. Olen päättänyt, etten enää harrasta kaukomatkailua ja jatkossa maksan lentomatkoistani ylimääräisen maksun, josta tulee mieleen jonkinlainen anekauppa. Marraskuussa minulla on viikon loma, jonka vietän ihan vaan Suomessa, kun silloin en millään malta jättää tätä ihanaa maata.

Eipä muuta tänään

Kärsin ajoittain lakritsitaatelihimosta. Opin viime viikonloppuna, että niitä voi valmistaa ihan itse. Ostetaan taateleita, ostetaan lakritsijauhetta ja sekoitetaan edellä mainitut tarvikkeet. Syödään. Katsotaan peiliin ja havaitaan naaman olevan ruskean jauhon peitossa.

Olen jo muutaman kuukauden ajan käyttänyt lenkkarityyppisiä nauhakenkiä, avannut nauhat, taistellut kengät jalkaani (hankalaa) ja sitonut nauhat nätille rusetille. Huomasin eilen, että nauhat ovat vain koristeet. Kengät on ihan yhtä hankala pukea avasi nauhat tai ei.

Mistä johtuu, että kun varaa kirjastosta kirjoja, niin ne tulevat yhtä aikaa? Varaukset olen tehnyt yksi kerrallaan ja aivan eri aikoihin. Kaikkiin kirjoihin on ollut ihan erilaiset jonot. Kyseessä on jonkinlainen kirjavarausahneen kirous.

Nukkuva kissa on suloinen. Sohvaa raapiva kissa on vähemmän suloinen, mutta sellainen ikävä himo kuuluu monen kissan luonteeseen. Ne eivät pysty pitämään kynsiään irti huonekalujen verhoiluista, mutta karttelevat raapimapuuta.  Yöllä naukuva kissa on paska kissa. Kerttu nukkuu tuossa vieressäni ja tuhisee jotenkin kovin inhimillisesti. Epäilen, että yksinäiset ihmiset hankkivat kotieläimiä niiden hengityksen takia. On jotenkin zeniläinen kokemus kuunnella kissan unta.

Kadotin sisäisen hippini

Työpäivät ovat niin intensiivisiä, että olen illalla totaalisen poikki. Potilaiden tutkimisen ohella ohjasin tänään erikoistuvaa lääkäriä ja lääketieteen opiskelija seurasi vastaanottoa aamupäivän ajan. Opiskelijalle on tarkoitus opettaa jotakin. Tällä ylimääräiselle (mukavalle) puuhalle ei ole varattu aikaa vaan se pitää tehdä kaiken muun homman lomassa.

Toisinaan potilaalla on mukanaan tulkki. Kysyn lyhyen kysymyksen, tulkki selittää jotain kovin laajan oloisesti potilaalle, potilas puhuu pitkään tulkille ja sen jälkeen tulkki kertoo monisanaisen vastauksen minulle. Vastaus ei liity esittämääni kysymykseen.

Töiden jälkeen kävin S:n kanssa lenkillä. Kotiin tultuani söin ja simahdin sohvalle. Kuuntelin äänikirjaa, eikä minulla ole nyt aavistustakaan mitä minulta meni ohi.

S pahoitteli, etten saanut kutsua hänen miehensä syntymäpäiville. Normaalisti en olisi edes tiennyt koko pippaloista, mutta nyt näin juhlakuvia facessa. Mitään ei voi enää tehdä salaa.  Onnea A:lle!

Eilen Kavin näytöksessä esitettiin Milos Formanin elokuva Hair. Löysin sisäisen hippini. Jo tänään kadotin sen.

Juhlissa

Eilisissä juhlissa H lauloi syntymäpäivää viettävälle vaimolleen Zen Cafen kappaleen jonka kertosäe kuuluu "Olet todella kaunis, elät vain yhden kerran. Olet todella viisas, elät vain hetken verran." Itketti.

Jos joku laulaisi minulle noin, niin en uskoisi sanaakaan (tai uskoisin minä sen vain sen yhden kerran elämisen), mutta tässä tapauksessa otin asian todesta ja liikutuin.

Juhlat pidettiin luonnonsuojelualueen keskellä, kaupungin omistamassa hirsirakennuksessa. Meille tarjottiin borssikeittoa, jota oli kolmea eri versiota. Kävelimme pienellä porukalla metsässä, puhuimme kirjoista ja kirjoittamisesta. Lapset hyppivät ulos ikkunasta vaikka ovesta olisi ollut vaivattomampaa kulkea.  Saunajoogaa olisi ollut tarjolla. Kaksi naista esitti bluesia. Kivat leppoisat juhlat.

Pimeä hulahti päälle yllättäen. Kaupungissa on niin paljon valoa, ettei pimeää oikein edes huomaa. Kahdeksan aikaan oli vaikea löytää reittiä vessarakennukseen.

Mietin asioita, joita en uskoisi vaikka minulle kuinka laulettaisiin:

- Rakastan sinua.
- Olet ihana.
- Olet kaunis.
- Teet hyvää juustokakkua.
- Sinulla on kaunis lauluääni.
- Ajattelet kaikista ihmisistä pelkkää hyvää.
- Pidät paikat siisteinä.
- Olet hyvä organisoimaan.

 En ole kylläkään kuullut laulua, jossa puhuttaisiin organisointitaidoista.

Oma tila

Valmistaudun hiljalleen kirjoitusystävän 40-vuotis synttäreille, jotka pidetään jossain kaukana maaseudun rauhassa. Mahtavaa, että joku jaksaa järjestää juhlia. Kerttu hieroo poskeaan läppäriini, mikä ärsytää minua suuresti.

Eilisessä Tampere Filharmonian konsertissa soitettiin Sibeliuksen viulukonsertti. Kansainvälistyminen on vaikuttanut orkestereiden nimiin (Sinfonia Lahti, Jyväskylä sinfonia), vielä löytyy sentään Helsingin kaupunginorkesteri ja muutama muu.

Istuin salin takaosassa, jossa oli välillä melkein levotonta. Väliajan jälkeen iäkäs naisporukka ei huomannut, että orkesteri alkoi jo soittaa vaan jatkoi juttujaan. Vieressäni istunut mies valtasi osan elintilastani, otti väillä vaimon käsilaukusta pasitillirasian ja rapisutti karamellin esille. Selvitteli kurkkuaan.

Kummalle muuten käsinoja kuuluu? Onko siitä mitään sääntöä vai pitääkö se sopia vierustovereiden kanssa erikseen vai vallata vaan röyhkeästi tilaa? Saako polven ojentaa toisen maksetulle reviirille?

Tamperelaiset klassisen musiikin harrastajat ovat villiintyneet huutamaan bravota ja pomppaamaan pystyyn, kun ennen loistaviakin muusikkoja kiitettiin takapuoli sievästi penkissä.

Hyvä tämä oli, sen verran kun minä asiasta ymmärsin. Mietin konsertin aikana kässäriäni ja sunnuntaista lukupiiriä, jossa olen tällä kertaa emäntänä, enkä tiedä mitä tarjoaisin. Ne pippalot ovat menneet ehkä vähän liian kestitsemisen suuntaan, joten minulla on mahdollisuus tehdä muutos kehnompaan.

Rajoitukset

Blogin päivittäminen on nykyään vaikeaa, sillä minulle ei tapahdu mitään. Kenen muunkaan elämästä kirjoittaisin?  Houkuttelevia kohteita löytyy, mutta haluan säilyttää vähäiset ihmissuhteeni. Vaitiolovelvollisuus estää kertomasta työjuttuja.

Joskus saatoin elää kuin pellossa, mutta nyt on ilmaantunut tuoreita rajotteita, joista en pidä. En voi enää syödä vatsaani täyteen iltamyöhäisellä, sillä refluksivaivani äityvät kestämättömiksi. Kokeilin taas eilen illalla, enkä onnistunut. Minun pitää ilmeisesti mennä gastroskopiaan vaikka olen joskus päättänyt, että siihen en suostu vaikka aseella uhattaisiin.

En voi enää juhlia aamuun saakka, enkä oikeastaan kykene juhlimaan edes vähäisemmässä määrin, sillä kaikenlaisesta riekkumisesta saa jälkeenpäin kärsiä ja elämä menee sekaisin moneksi päiväksi. Sitäpaitsi nousuhumala on huonontunut. Alkoholikin oli aiemmin jotenkin parempaa. Liekö alkoholijuomien tuotantoprosessi jotenkin muuttunut?

On muitakin rajoituksia, mutta suurimman osan niistä olen itse itselleni asettanut. Lapseni sanoi, että olen ryhtynyt käyttämään ikääni tekosyynä, mutta mitä hyötyä vanhenemisesta muuten on?

Hyvä Sara!

Sara Hildenin tarina köyhästä isättömästä tytöstä taidemesenaatiksi on pitkään kiehtonut minua. Nyt Anna Kortelainen on kirjoittanut naisesta paksun elämänkerran (teos on todella painava, en suosittele lukemaan illalla sängyssä, sillä jos kirja putoaa nenälle tulee pahaa jälkeä). Ehdin hankkia kirjan itselleni jo pari viikkoa sitten Sara Hildenin museolta. Tänään Anna Kortelainen puhui innostavasti (ja innostuneesti)  Hildenistä Teoksen kirjakaupassa. Kauppa oli niin täysi, että raivasimme myyntipöydältä kirjoja vähän sivuun, jotta saimme istua.

En ole "Hyvä Sara"-kirjaa vielä lukenut, mutta muutaman kerran tippa tuli silmään Anna Kortelaista kuunnellessa, kun mietin mistä lähtökohdista Hilden tuli ja minkälainen hänestä lopulta kehkeytyi. Kävin pyytämässä kirjailijalta signeerauksen ja kehuin, että hän esiintyi innostavasti, johon Kortelainen sanoi "Taisin innostua vähän liikaa".

Kortelaisen mukaan olisi odottanut, että tuon ajan vaatekaupalla rikastunut naisihminen olisi kalustanut kotinsa tyylihuonekaluilla ja ostanut seinille Edelfeltiä, mutta hänpä hankki moderneja huonekaluja ja nykytaidetta. Reipas ja fiksu nainen!

Sara Hilden piikoi teinityttönä Särkänniemen alueella, jonne sitten myöhemmin rakennettiin hieno museo, jonka seinässä lukee hänen oma nimensä. Museo on tamperelaisten pieni suuri aarre, jossa on tällä hetkelläkin Anj Smithin todella hieno näyttely.

Kaiken tarkoitus

Mistä johtuu, että pilateksessa ajattelee sellaisia ajatuksia kuin "Muista ostaa margariinia ja kananmunia"? Töissä taas miettii, että pitää ehtiä tänään pilatekseen. Kaupasta tullessa pohtii, että jaksaisiko tehdä jotain ruokaa vaikka salaattia. Syötyään miettii, että onpa vatsa täynnä ja kylläpä väsyttää. Ja tätä blogipäivitystä kirjoittaessa vasta tulee mieleen, että mikä onkaan elämän tarkoitus.

Pomo ehdotti minulle esitelmää sellaiseen suurempaan meeting-tilaisuuteen keväälle (vielä on toivoa, ettei aihetta hyväksytä sinne). Ehdottaminen tarkoittaa lempeää käskyä. Aiemmin ajattelin, että tästähän minä taas opin (esitelmän tekijä oppii aina kaikkein eniten), nyt jotenkin tuntuu, että joku nuorempi hyötyisi esityksen puristamisesta enemmän kuin minä. Voisin käyttää senkin ajan vaikka kirjoittamiseen.

Onko jatkuvassa itsensä kehittämisessä mitään järkeä? Sitä jumppaa, opettelee makrameesolmuja, lukee William Shakespearen sonetteja alkukielellä, käy espanjantunnilla ja oppii sanomaan Buenos dias, opettelee leipomaan vatruskoita ja tuntemaan niittykasvit ja vesilinnut. Entä sitten, sitten kuolee eikä pysty sanomaan Buenos dias, sillä sattuu makaamaan haudan pohjalla.

Nyt lukija pohtii, onko se masentunut (ja onko se opetellut kaikkea edellä mainittua). Ei ainakaan kovin pahasti masenna (pahempaakin on ollut), enkä ole opetellut. Kunhan vaan mietin kaiken tarkoitusta. Ei kannattaisi.

Kansallisen kunnianhimon taso

Hain Ärrältä uuden passini. En uskaltanut katsoa kuvaani valokuvaamossa vaikka sitä nähtäväkseni tyrkytettiin, joten näin sen ensimmäistä kertaa passiini tiukasti liimattuna. Minulla on näemmä omituisen pitkulainen naama, korkea otsa ja lyhyt kaula. Ilmankos sellaiset hienot pitkät muotikorvakorut roikkuvat hartioillani.

Luin Hesarissa jutun naisesta, joka pyrki kehittämään itseään tiukan ohjelmoidusti. Illalla viimeisenä hän luki pätkän James Joycen Odysseusta, sillä se kuului hänen projektiinsa. Minulla on pientä taipumusta samaan suuntaan. Maanantaisin pyöräilen suoraan töistä työväenopiston jumppaan kehittämään syviä lihaksiani, kipaisen pikaisesti haukkaamassa jotain Sampolan kahvilassa ja suhaan sieltä Kavin elokuvanäytökseen Niagaraan katsomaan klassikkoelokuvia. Lähden kotoa aamulla klo 7 ja palaan klo 21. Ei haittaa, sillä minähän kehityn.

Eilinen elokuva oli varsin viihdyttävä, The Addams family. Minua miellytti elokuvan anarkistisuus. Perheen mustiin pukeutunut tytär Wednesdayn naama oli koko elokuvan ajan vakava kun yleensä lapsista tehdään söpöjä ja hymyileviä. Äiti kehotti ruokapöydässä lapsia leikkimään ruoalla. Vanhemmat eivät työskennelleet, mutta kääntyvän kirjahyllyn takaa löytyi kammio, josta haettiin tarvittaessa lisää valuuttaa. Perheen isä ja äiti olivat hullaantuneita toisiinsa. Eihän sellainen peli vetele.

Hesarissa haastateltiin poliitikkoja ilmastonmuutoksesta. Heiltä kysyttiin mm. Pitäisikö hakkuita vähentää? "Suosikkini "oli Halla-Aho vastaus: Perussuomalaisilla yleisenä linjauksena on se, että kansallisen kunnianhimon taso pitää suhteuttaa globaaleihin realiteetteihin. 

Tästä tuli tällainen sekava rutistus, sillä minulla on kiire lukemaan jotain sivistävää. Yritän samalla unohtaa passikuvani. Toisaalta ei pitäsi edes matkustaa mihinkään, ellei matkaa tee vaikka polkupyörällä.

Kemiallista sodankäyntiä

Olen käynyt tänään sotaa kodintuholaisia vastaan. Kaikki alkoi reikäisestä villasukasta ja on lopulta johtanut laajamittaisiin sotatoimiin, jossa on käytetty jopa kemiallisia aseita. Olen opiskellut alaa netistä niin, että tunnen kaikki villaa syövät pirulaiset ja niiden torjunnan. Olen pessyt vaatteita, heittänyt niitä roskikseen, imuroinut ja luutunnut. Pakastanut yhdet tossut. Olen lukenut erilaisista torjunta-aineista ja ruiskutellut lentäville ja ryömiville hyönteisille tarkoitettua tappoainetta strategisiin paikkoihin. Siviiliuhreilta on vältytty. Olen lukenut erilaisista myrkyistä ja minusta on kehittynyt säälimätön tappaja. En ole nähnyt vihollisiani, sillä ne taistelevat raukkamaisesti jostain lattialistan alta käsin ja toimivat yöllä, jolloin minä nukun. Luin tänään erinomaisesta tuotteesta, joka torjuu koit ja toisesta, joka houkuttelee niitä ja tappaa. Ostan varmuuden vuoksi molempia.

Heräsin aikaisin, join aamukahvit ja kävin sohvalle lukemaan Hesaria. Nukahdin uudelleen ja näin ihanaa unta, josta en tässä sen tarkemmin avaudu. Suloisen unen päätteeksi uneksin olevani Sveitsissä, jossa minun piti ikävä kyllä käyttää puhelinta. Yksi vaivainen pikainen puhelu maksoi sata euroa.

En siivoa

Sarjassamne lauantaihuvit:

Ylen lukupiirissä keskustellaan Matti Yrjänä Joensuun kirjasta Harjunpää ja rautahuone. Lukijat saavat soittaa studioon. Ensimmäinen soittaja luuli soittavansa Puhelinlangat laulaa -ohjelmaan ja hänellä olisi ollut joku levytoive, joka jäi nyt toteutumatta. Nainen oli kuitenkin lukenut kirjailijan dekkarit ja toivoi kovasti, että mies kirjoittaisi lisääkin (Joensuu kuoli 2011).

Tein pastaa, johon laitettiin öljyyn säilöttyjä savustettuja simpukoita. Hulautin koko purkillisen öljyn kastikkeeseen (puolikkaaseen annokseen, jonka valmistin, olisi kuulunut laittaa öljyä 1 rkl). Miten voikaan tuollainen öljymäärä väsyttää. Olen sitä mieltä, että ohjeen mukaan tehty pasta olisi ollut kuivaa ja tarttunut ruokatorveen, kun tämä taas hulahti alas ihanan vaivattomasti.

Kirjoitin Metson hiljaisessa huoneessa. Nimi tuo mieleen uskonnolliseen hiljentymiseen tarkoitetun tilan.

Katsoin kaksi osaa ruotsalaissarjaa Meidän aika.

Luin Edward St Aubynin romaania Loistava menneisyys. Päähenkilö, Patric Melrose tykittää suoneen heroiinia pikkuisen likaisilla välineillä. Kyse vaikuttaa olevan kemiallisen tasapainon tavoittelemisesta, jossa aseina toimivat alkoholi, kokaiini, amfetamiini ja hepo. Annosteluohjeita ei ole. Lukiessa tuli huono olo.

En siivonnut vaikka olisi pitänyt. Enkä siivoa.

Kääpiöajatuksia

Teoksen kirjakaupassa haastateltiin Olli Seuria, joka on yksi Totuuden jälkeen kirjan kirjoittajista ja kurssikaverini jälkeläinen. Totuuden jälkeinen aika käynnistyi Trumpin vaalikampanjasta ja Britannian EU-kansanäänistyksestä. Totena on esitetty hiuksia nostattavia valheita, joihin moni on valmis uskomaan. Tätä on vielä sekoittanut tekninen kehitys ja sosiaalinen media, jossa faktoista ei ole niin väliä kunhan klikkauksia kertyy.

Perinteinen mediakin on rynninyt muiden peesissä levittämään juttuja, joilla ei ole todellisuuspohjaa. Seuri kertoi, että eri puolilla Eurooppaa mediassa kiertävät jutut siitä mitä kaikkea EU kieltää (yleensä jotain kyseiselle valtiolle tärkeää, tyyliin EU kieltää mustanmakkaran). Kokeilin googlata "EU kieltää" ja sain tulokseksi mm. kalakukot, muovipillit, meemit, abortit, tinan, kebabit, puulämmitteiset saunat ja kertakäyttöastiat. Toimittajat tarttuvat näihin juttuihin innolla ehtimättä tarkastaa faktoja. Muistan jo vuosien takaa ne kuuluisat käyrät kurkut, joita yhdessä päivittelimme.

Puhuttiin siellä algoritmeistäkin. Tekoälyä voitaisiin tulevaisuudessa käyttää luomalla algoritmeja, jotka pisteyttäisi meidät. Korkeilla pisteillä varustetun ei tarvitsisi vaikkapa maksaa erilaisia etumaksuja ja huonot pisteet voisivat estää sinua matkustamasta junalla tai yöpymästä edes surkeimmassa matkustajakodissa.

Voiko mediaan sitten luottaa? Maksullinen media on luotettavampi kuin maksuton, vaikka perinteiset sanomalehdetkin havittelevat klikkauksia. Seuri piti Yleä luotettavana (Olli Seuri on vapaalla Ylen toimittajan hommista, joten mitä muuta hän voi sanoa). Olen innokas Ylen ykkösen kuuntelija tai no melko innokas. Välillä kanava vain muhii ajatusteni taustalla. Tämän aamun Hesarista luin, että kolmasosa suomalaisista uskoo perinteisen median pimittävän tietoja.

Keksin aamulla herätessäni, että kun puhutaan suurista ajattelijoista niin minun täytyy sitten olla pieni ajattelija (ajattelen paljon, mutta mietteeni ovat kääpiöitä).

Haastattelun jälkeen kävin höpisemässä Seurille jotain sekavaa siitä, etten ollut kuullut juttua räjähtävistä lepakoista, ikäänkuin se olisi ollut koko haastattelun pointti. Aina saa hävetä omaa käytöstään.

Jos sitä ei ole kuvattu niin sitä ei ole tapahtunut

Työterveyslääkäri laittoi minut laboratorioon. Hän halusi sydänfilminkin, jota pidän tarpeettomana tuhlauksena. Odotin vuoroani odotushuoneessa. Kaikki katsoivat televisiota, jonka ääni oli säädetty niin hiljaiselle, ettei se häirinnyt, eikä sitä voinut myöskään kuunnella. Joku mies siellä puhui, mutta emme tiedä mistä.

Pääsin sisään kymmenen minuuttia myöhässä. Ammattitaitoinen bioanalyytikko tökkäsi neulan suoraan kyynärvarteni laskimoon ja valutti verta pariin putkeen. Sydänfilmi otettiin, eikä siinä ollut mitään vikaa. Tarkistin ihan itse.

Näytteenottohuoneen seinällä kiellettiin valokuvaaminen. Moni muuten kuvaa vessassakin tai kylppärissä, sen erottaa selfie-kuvien taustalla näkyvistä kaakeleista.

Minullakin on voimakkaasti sellainen tunne, ettei mitään ole tapahtunut jos sitä ei ikuista kännykällään. Onnettomuuksissakin moni käsi haparoi kännykkää kuvatakseen, eikä hätänumeroon soittaakseen.

Syön aamupalaksi Eiffel-torneja ja jugurttia

"Pilateskeho on vahva ja joustava", sanoi pilatesopettajamme. Hän ei niin sanoessaan tarkottanut minua. Olen ehtinyt vasta kahdelle pilatestunnille sihisemään. Pilateskeho on tällä hetkellä yhtä hilkulla kuin kirjallisuuden Nobel-palkinto.

Sain tänään Niina Hakalahden kirjoitusoppaan "Syön aamupalaksi Eiffel-torneja". Teki mieleni lisätä perään "ja jugurttia". Vaikuttaa erittäin lupaavalta teokselta. Nyt vaan treenaamaan.

Niina Hakalahti opetti minua Viidassa. Hän oli kannustava opettaja. Kun teksti oli sysihuonoa, hän ei suinkaa sanonut sitä, vaan kehotti säilömään potaskan johonkin tiedostoon myöhemmän tarpeen varalle. Sitä tarvetta ei ole toistaiseksi tullut.

Eläimet vihaavat minua

Kavin näytöksessä elokuvateatteri Niagarassa esitettiin tänään Lawrence Kasdanin esikoisohjaus Body Heat vuodelta 1981. Ned Racinen (William Hurt) paidan kainaloita koristivat melonin kokoiset hikiläntit ja hiukset valuivat silmille kuin nuorella Aki Kaurismäellä. Koko ajan oli kuuma. Racine luuli olevansa voittamaton naistenmies ja olikin kunnes Matty Walker (Kathleen Turner) vedätti viiksiniekkaa pahasti. Hurtilla oli tässä elokuvassa ihan samanlaiset viikset kuin yhdellä kollegalla ja se tuli ikävästi mieleen joissain kiihkeiksi tarkoitetuissa kohtauksissa.

Pidän näistä oikeista filmifilmeistä, joita katsoessa alkaa ensin epäillä, että silmistä ovat verkkokalvoit irtautumassa tai vähintään luulee, että tulossa on migreenikohtaus kun niin silmissä vilkkuu.

Eläimet vihaavat minua: villasukkainventaariossa olen löytänyt reikiä käytännössä kaikista villasukistani. Epäilen vyöihrakuoriaisia. Puolet heitin roskiin ja puolet pesin. Huopaisia tossujani pakastan. Ei tässä kaikki: lintu oli ulostanut polkupyörälleni.