Tunnustan, olen tsundoku

Näin Covid-19 -epidemian aikaan on vaikea löytää hyviä asioita, mutta olen silti pakottanut itseni miettimään iltaisin kolme positiivista juttua jokaiselle päivälle, vaikka se on välillä tuntunut teennäiseltä vääntämiseltä. Kynnet verillä olen niitä kaivanut.

Nyt kun sukulaiset erotetaan toisistaan vähintäänkin metrin etäisyydelle, olen tavannut toista poikaani enemmän kuin tavallisesti. Hänen puolisonsa on opiskelijavaihdossa ulkomailla ja kavereiden tapaaminen tavallista vähäisempää, joten hän on käynyt viikottain syömässä luonani. On ollut kiva laittaa hänelle ruokaa. Olemme keskustelleet paljon kirjoista ja elokuvista. Toinen poikani asuu Kuopiossa, jonne matka tuntuu pidentyneen, mutta suunnittelen silti Savoon matkustamista.

Katsoin Areenasta Jim Jarmuschin elokuvan Paterson (olen nähnyt sen aikoinaan elokuvateatterissakin). Paterson kertoo runoja kirjoittavasta bussikuskista, hänen vaimostaan ja mustasukkaisesta englanninbulldogista. Siitä miten runot kehittyvät bussikuskin päässä ja siirtyvät muistikirjaan. Kyseessä ei ole varsinainen toimintaelokuva. Patersonin pääosaa näyttelee ihana Adam Driver.

Bussikuski pitää runoilijasta nimeltään William Carlos Williams (eräs tuttuni luuli, että kyseessä on fiktiivinen henkilö). Löysin kirjahyllystäni kokoelman imaginistien runoutta (imaginismi viittaa kuvaan eli imageen keskeisenä runokeinona, selitetään kirjan takakannessa), josta löytyi yksitoista hänen runoaan. Elokuva vei minut runoihin, toivottavasti tämä tie ei johda laittomuuksiin.

Olen ennenkin kertonut pitäväni elokuvista, joissa juodaan kahvia, poltetaan tupakkaa ja keskustellaan. Jim Jarmusch ohjasi elokuvan Kahvia ja tupakkaa (Coffee and Cigarettes 2003). Ensimmäinen Jarmuschin elokuva, jonka olen nähnyt oli Muukalaisten paratiisi, joka näytettiin aikoinaan Jyväskylässä Kampuskinossa. T ja minä olimme ainoat katsojat, elokuvaa pyörittävä tyyppi oli myöhässä ja meille sanottiin, että se on varmaan Vakiopaineessa (baari). Ei ollut Vakiopaineessa vaan juna oli myöhässä, eikä kännyköitä vielä ollut. Känykkää ei ole myöskään Patersonin runoilevalla bussikuskilla.

Simopekka Virkkula kirjoittaa Aamulehden kolumnissa, että Marttojen kotivaralistaan pitäisi lisätä kirjahylly, onneksi sellainen löytyy kotoani tai oikeastaan useampikin. Silti kirjastoon pääseminen on ollut iso juttu vaikka varsinaiset hyllyt ovat vielä oranssien nauhojen eristämät.

Luin Facesta termin tsundoku ja ajattelin, että nyt olen lopulta täydellisesti pudonnut kehityksestä, sillä sana on minulle vieras. Edellä mainitusta kolumnista kävi ilmi että tsundoku on ihminen, jonka kotiin kertyy niin paljon kirjoja, ettei hän ehdi edes lukea niitä.

Amazing!

Odotin elokuvan alkua, kun tuttu toimittaja lähetti linkin Aamulehden haastatteluun. Lehdessä kerrottiin kolmen sivun verran minusta. Hävetti, mutta ei pahalla tavalla.

Alkuun olikin vaikea keskittyä elokuvaan (Amazing Grace), joka on Aretha Franklinin gospel-konsertin taltiointi. Filmi kuvattiin 70-luvulla, mutta ääntä ja kuvaa ei saatu synkkaamaan (äänitys onnistui hyvin ja levy tehtiin) ja filminauha hautautui varaston perälle. Nyt synkronointiongelma on korjattu nykytekniikalla.

Amazing Grace näytti yhtä haalistuneelta vanhat inter rail -kuvani. Osa elokuvasta oli kuvattu käsivaralla.

Elokuvassa James Cleveland soittaa pianoa ja Franklin laulaa, he tekevät sen kuin juoksisivat pikamatkoja. Yrittävät turhaan pyyhkiä hikeä kasvoiltaan. Kuorolaisilla on hopeanväriset liivit ja seurakunta tanssii. Kaikilla on suuret hiukset. Mick Jagger näyttää istuvan (ja välillä seisovan) katsomossa. Takaseinällä roikkuu vaaleansininen Jeesus- taulu ja Herraa ylistetään. Tässä ei mietitä missä vaiheessa virttä kuuluu nousta seisomaan.  Seurakunta hymyilee ja nauraa enemmän kuin suomalaisissa luterilaisissa kirkossa koko historian aikana.

Siihen Aamulehden juttuun vielä. Juttu oli ihana (Simopekka Virkkula), kuvat olivat ihania (Eriika Ahopelto), en näköjään keksi muuta sanaa kuin ihana. En saanut yöllä nukutuksi.

Aamulla huijarisyndrooma alkoi kalvaa minua. Sanoin Kertulle "Me ollaan julkkiksia", mutta Kerttu vain käpertyi sohvan nurkkaan nukkumaan, julkkiksena oleminen on ilmeisesti sille niin arkipäiväistä. Päätin lähteä lenkille, sillä en pystynyt keskittymään romaanin taittovedoksiin. Kampasin hiukseni, olenhan nyt julkisuuden henkilö.

Kahvilassa myyjä kysyi, olinko minä Aamulehden jutussa. Tällaista siis julkkiksen elämä on, saa huomiota.  Toisaalta selvin päin suomalaiset jättävät ihan oikeatkin julkisuuden henkilöt rauhaan. Olen muutaman kerran istunut julkkiksen lähellä. On hankalaa, kun pitää koko ajan katsoa vastakkaiseen suuntaan.

Sanomalehdessä julkaistu henkilöjuttu vaikuttaa romaanin kiinnostavuuteen hämmästyttävän paljon. Eilen Pirkanmaan kirjastoissa oli saatavilla runsaasti 2016 julkaistua kirjaani (esikoisromaanini ikä vastaisi naisen iässä 59 vuotta, jolloin kukaan ei enää huomaa ja opus heitetään ale-laariin), varauksia ei ollut, nyt niitä on kertynyt 152! Helmikuussa julkaistavaan romaaniin (Ei saa elvyttää) oli eilen 19 varausta, tällä hetkellä niitä on 146.

En tiedä mitä tästä ajatella. Olen iloinen, kiitollinen, levoton ja työkyvytön. Ehkä huomenna kykenen taas tarkastamaan romaanikäsikirjoituksen taittovedoksia.