Miksei Milano?

Romaanin kirjoittaminen on mielenkiintoinen prosessi, jonka aikana tarkkailee itseään hämmentyneenä. 

Tiedän, että on kirjailijoita, jotka suunnittelevat kaiken huolellisesti, piirtävät aikajanoja ja kaavioita. Olen hunsvotti. Ja nyt entinen minäni kirjoittaisi tähän, että en olekaan merkittävä tai arvostettu kirjailija, mutta koska on vuosi 2021, en tee sitä.

Ensin on yksi ainoa idea, kuten omahyväinen kissa tai kuolemaa toivova vanhus. Alan kirjoittaa hitaasti, mutta sitkeästi, ja välillä jopa iloitsen, että tämäpä onkin loistava idea. Kaikki menee ihan hyvin, kunnes epäilykset alkavat jarruttaa tarinan etenemistä. Ei tätä kukaan julkaise ja tämä on susipaska. 

Tilanne vähän fluktuoi päivittäin, riippuen siitä millä mielellä olen, toisinaan näen pieniä toivon pilkahduksia, mutta yleensä päädyn siihen, että minun kannattaisi kirjoittamisen sijaan kasvattaa chiliä, hankkia leipäjuuri, elämä, nostaa painoja, meditoida, opiskella tanskaa tai imuroida myös sohvan alta. 

Saan lopulta kitkutettua tarinan paperille. Sitten aloitan tekstin alusta, vaihdan kappaleiden paikkoja, korvaan sanoja toisilla, poistan ja lisään tekstiä. Tekstin poistaminen on vaikeaa, sillä materiaalia on muutenkin liian vähän.

Mistään ei tule mitään, joten lähden Pyynikille kävelemään ja Pyhäjärven rannassa mieleen juolahtaa dialogi "Minne?"/ "Milanoon."/  "Miksi Milanoon?"/ "Miksei Milanoon?" ja sitten kuluu pari päivää ja kun kävelen samaa polkua niin keksin laittaa saman keskustelun myös aiempaan lukuun, vaihdan vain toisen puhujan. 

Mietin, että mistä h-vetistä tuo Milano tuohon tuli ja yritän korvata sen Pariisilla, Roomalla, Reykjavikilla ja Kööpenhaminalla, mutta se ei vaan onnistu.