Nakkisormielokuva

Olen käynyt tällä viikolla ravintolassa peräti kolme kertaa . Kuulin, että opiskelijoiden vappu kestää kaksi viikkoa.  Minähän en jää paljonkaan jälkeen heistä.

L tuli Helsingistä asti katsomaan Anna Retulaisen näyttelyä, jonka jälkeen söimme lounaan Näsinneulassa. Valitimme vanhenemista, mutta keksimme myös hyviä ideoita. Kävimme Telakallakin. Minä ja toinen lapseni vietämme syntymäpäivää samana päivänä ja söimme sen kunniaksi ravintola Kummassa. Varasin pöydän etukäteen ja meidät oli ihan fyysisesti sijoitettu muiden asiakkaiden yläpuolelle. Eilen kävin M:n kanssa Kivessä elokuvien jälkeen. 

Katsoimme Dan Kwanin ja Daniel Scheinertin elokuvan, jolla on pitkä nimi Everything Everywhere All at Once. Elokuva oli jaettu kolmeen osaan, joiden nimet olivat siis Everything Everywhere  ja All at Once. 

Olen jo aiemmin maininnut, että rakastan elokuvia, joissa juodaan kahvia ja keskustellaan. Tämä ei ole sellainen elokuva. Alussa kerrotaan kiinalaistaustaisesta perheestä, joka omistaa pesulan. Perheseen kuuluu isä, äiti, tytär ja (vallan mainio) äidinisä. Äidin ja tyttären välit ovat riitaisat. Tyttärellä on tyttöystävä, mutta sitä ei haluta kertoa vanhukselle. 

Seuraavaksi perhe menee verotoimistoon, jossa odottaa palkittu verovirkailija kuittikasa edessään. Tässä vaiheessa reaalimaailma rikotaan, toiset maailmat ja karnevalistinen väkivalta astuu kuvaan. Elokuvassa huidotaan jättimäisillä dildoilla ja vyölaukulla ja vaikka millä. Yhdessä samanaikaisessa maailmassa ihmisillä on pitkät toimimattomat nakkisormet. Näemme kaksi puhuvaa kiveä ja paljon muuta. Välillä tulee mieleen psykedeelinen ilotulitus. 

Loppu on sovinnollinen ja liikuttava. Jotenkin tykkäsin. Ajattelin suositella lapsilleni.

Unikirja

Moni kuuntelee äänikirjoja öisin päästäkseen uneen. 

Heräsin joskus klo 1.30 ja jatkoin Elizabeth Gilbertin romaanin ”Tämä kokonainen maailmani” kuuntelemista. Ennen nukahtamistani Alma, itseoppinut kasvien tutkija oli romanttisessa mielessä kiinnostunut taitavasta orkideamaalarista ja kun heräsin avioliitto oli jo kuralla ja miestä oltiin lähettämässä Tahitille perheen vaniljaviljelyksiä hoitamaan.

Äänikirjoissa on puolensa, vaikka luen mieluiten ihan perinteisiä kirjoja. Kuuntelen äänikirjat yleensä 1.3 kertaisella nopeudella (V sanoo, että norminopeudella äänikirjojen lukijat kuulostavat siltä, että sairastavat vaikea-asteista depressiota).  Kuuntelen mieluiten tietokirjoja, autofiktiota tai esseitä, mutta tällä kertaa siis paksua viihdyttävää historiallista romaania. 

Ismo Leikola (stand up-koomikko) ihmettelee sketsissään, miten joku voi nukahtaa liikkuvassa lentokoneessa tai bussissa, kun hänelle maan pyörivä liikekin on liikaa. Kenties minulla on sama ongelma.

Kirjopesu 40 asteessa

Pysyin poissa reilun viikon, eikä kukaan edes huomannut. 

Pesin muistitikun kirjopesuohjelmalla ja heti teki mieli kirjoittaa tästä mokasta blogiin. Maltoin kuitenkin odottaa seuraavaan päivään. Kaikki informaatio on tallella tikussa vielä pesun jälkeenkin. Pesuohjeeseen voisi painaa Kirjopesu 40 asteessa. 

Oli minulla tärkeämpikin aihe, samasta asiasta kirjoitetaan myös Taloussanomissa. Taustalla on se, että fossiilisista polttoaineista pitäisi luopua mahdollisimman pian. Venäjä on hyökännyt Ukrainaan ja on ilmastokriisi, jos joku ei ole vielä kuullut. 

Miksi nopeusrajoituksia ei madalleta? Taloussanomat kehottaa edes noudattamaan rajoituksia. Valitse aina kävely, pyöräily tai juna jos voit. Olen ymmärtänyt, että autonrenkaat ovat myös merkittävin mikromuovin lähde. 

Nyt kun lähdin viherpiiperrys-, piiskurilinjalle, niin minusta asuntojen lämpötiloja voisi laskea. Moni tuttu hiippailee kotona t-paidassa, paljain jaloin ja pyyhkii hikeä. Villapaidat ja -sukat käyttöön! Sopiva lämpötila voisi olla korkeintaan 21 astetta, minulle riittäisi kaksikymmentäkin, sillä olen tottunut. Ei niissä Mariupolisin kellareissakaan kovin lämmin ole. 

Säästäisimme rahaakin. Kiitos.

Pyyhi tarpeeton yli

Eläkkeellä kannattaa hankkia harrastuksia, joita varten on noustava v-mäiseen aikaan. Näin pystyy nauttimaan viikonlopuista ja juhlapyhistä. Osaa arvostaa aamuja, jolloin saa nukkua pitkään.  Voi sanoa yhdessä työssäkäyvien kanssa: Ihanaa kun tulee viikonloppu!

Luin nuoren naisen kasvatustieteen gradua. Koska olen väitellyt lääketieteestä, oli vaikea suhtautua tutkimukseen, jonka aineistoa kuvaavassa kappaleessa oli muutama luku, eikä tuloksissa ollut numeerisia arvoja lainkaan.  Ymmärsin kyllä tutkimuksen tavoitteet, taustan, menetelmät ja  lopputuloksen, mutta lääketieteessä ei moinen menisi läpi.  Kaikella kunnioituksella kasvatustiedettä ja sitä isoa työtä kohtaan, jonka R on tehnyt. 

Nyt sitten saan varmasti viestin, jossa joku loukkaantuu kasvatustieteen puolesta. Viime aikoina olen onnistunut loukkaamaan useita ihmisiä blogillani, joten ehkä tässä olisi tauon paikka. 

Palaan, jos kirjarintamalla tapahtuu jotain tai tunnen välttämätöntä tarvetta kirjoittamiseen tai vaikutun jostain taide-elämyksestä. 

Aurinkoista/ rauhallista/ harrasta/ iloista pääsiäistä! (Pyyhi tarpeeton yli.)

Kuullos pyhä vala

Sähköasentaja, josta joku käytti nimeä sähkäri, kävi siirtämässä keittiön lampun paikkaa, kiinnittämässä törröttävän sähköjohdon valkoisen huomaamattoman listan alle ja uusimassa kylppärin pistorasian. Olin suunnitellut korjauksia usean vuoden ajan. Mies teki homman kahdessa tunnissa.  Sähkärin töitä ei saa tehdä muu kuin tämän koulutuksen käynyt. En tiedä vannovatko sähkärit sähkärin valan.

Allekirjoitin aikoinaan lääkärin valan, enkä muista enää mitä kaikkea tuli luvattua.  Todennäköisesti lupasin auttaa kaikkia, vaikka he olisivat kuinka kännissä. Helppoahan sellainen paperi oli allekirjoittaa. Olin nuori, enkä tiennyt mistään mitään.

Tässä eräänä päivänä näin miehen makaavan maassa viinapullo käden ulottuvilla. Joku oli asetellut hänen päänsä alle jotain, mies oli käännetty oikeaoppisesti kyljelleen ja kaksi henkilöä mitä ilmeisimmin tarkkaili miestä ja odotti ambulanssin saapumista. Kävelin ohi kymmenen metrin päästä ja kärsin koko illan tunnontuskista, sillä olisihan minun pitänyt varmistaa tilanne. 

Keskiviikkona minua koeteltiin uudestaan. Mies köllötti kadulla Kuninkaankulman lähellä. Ympärillä pyöri ilmeisen humalaista ja äänekästä jengiä. Heidän habituksensa perusteella sama humala oli jatkunut vähintään kymmenen vuoden ajan. Yksi miehistä kiroili ja raivosi. Kävelin reippaasti paikalle ja kysyin, onko kaverillenne tulossa apua ja kiroileva mies sanoi olevan. Miehellä oli vain yksi etuhammas. Samassa maassa maannut mies nousi pystyyn. 

Nyt kuulostan nimettömän mielestä ihmiseltä, joka ei tunne myötätuntoa. Pelkään sotkeutua tilanteisiin, jossa ollaan humalassa ja raivotaan. Pelkään sotkeutua mihinkään. Koen huonoa omatuntoa kaikesta. 

Erään tekstin kohtalon piti ratketa eilen, mutta ei sitten ratkennutkaan. Harmittaa ja masentaa. Yritän ajatella, että olen itsekeskeinen: toiset kärsivät sodasta, kun taas minun asiani ovat sentään hyvin. On vettä, lämpöä, keittiön lamppu ja vegaaniruokaa. Mikä minulla on ollessa. Tai niihän sitä luulisi. Kohtaloni roikkuu taas kerran jossain tulevaisuudessa.

Pasifisti

Venäjän aloittama raakalaismainen hyökkäyssota on saanut Euroopan militarisoitumaan. Puolustukseen syydetään rahaa, eikä kukaan valita (en edes minä). Vielä vuosi sitten aserahoja olisi vaadittu terveydenhuoltoon, teihin tai koulutukseen. 

Opiskeluaikoina kävin Suomen rauhanpuolustajien kokouksessa (sellaistakin harrastin silloin, en kuitenkaan kuulunut yhdistykseen), jossa Erkki Tuomioja puhui. Epäilen, ettei miehellä ole nyt ihan helppoa. 

Samoihin aikoihin katsoimme elokuvakerhossa Arthur Pennin elokuvan Alice's Restaurant, jossa muusikko Arlo Guthrie esitti itseään. Elokuvassa Guthrie välttelee Vietnamin sotaa, soittaa kitaraa, muuttaa ystäviensä kanssa vanhaan kirkkoon asumaan ja joutuu ongelmiin poliisin kanssa. Olin ihastunut elokuvaan ja kuuntelin sen musiikkia ahkerasti. Joitakin vuosia sitten se näytettiin televisiossa, enkä jaksanut edes katsoa sitä kokonaan. 

Muutama armeijan käynyt kurssikaveri sai elokuvasta voimakkaan pasifistisen herätyksen ja kävi kieltäytymässä aseista. Onko pasifisteja enää edes olemassa? Muistan yhden hammaslääkäriopiskelijan, jonka farkuissa roikkui ketjussa nippu kiliseviä avaimia. Hän ei muistaakseni pyrkinyt edes sivariin vaan meni suoraan vankilaan.  Siihen aikaan pasifistinen vakaumus piti osoittaa sivariksi päästäkseen, muuten joutui armeijaan tai kiven sisään.

Toivottavasti Suomeen ostettavia hävittäjiä ei koskaan tarvita tositoimiin.

Ystävät

Vanhat ystävät kävivät kylässä. Sain tuliaisiksi kuivattuja suppilovahveroita sekä pakastettuja tatteja ja lakkoja. Tästä voi päätellä, että he ovat erilaisia kuin minä. Poimivat marjoja ja sieniä yli oman tarpeen.  Pakastimestani löytyy pussillinen Lidlistä ostettuja pakastepapuja ja vegaanisen jäätelön jämät.

Kävimme Sara Hildenillä katsomassa Anna Retulaisen maalauksia. Nautimme väreistä. Joimme kahvit Cafe Sarassa.

Joimme aperitiivit ravintolassa nimeltään Villit ja viinit ja söimme saman omistajan Kajossa, jossa eteemme kannettiin pikkukippo toisensa jälkeen. Nökeröiden päälle kaadettiin herkullisia liemiä. Söin ensimmäistä kertaa samettiruusua, joka ei mielestäni ollut kovin suuri makuelämys, mutta näyttihän keltainen kukka pikkuannoksen koristeena ihan somalta. Saimme vähän väliä ruokaterveisiä keittiöstä. Helsinkiläinen vieras arveli, ettei saman tasoista ruokaa saisi Helsingistä tamperelaiseen hintaan. 

Opin, että kertakäyttöisestä silmätippapipetistä riittää kahteen käyttökertaan. 

Välillä naiset kaivoivat puhelimet esille ja vilauttivat kuvia ja videoita lapsenlapsistaan.  Sitten he lähtivät ja sovimme seuraavan tapaamisen syyskuuksi Ruissaloon.

Rehellisyys ei kannata

En ole pitkään aikaan raportoinut 60+ kuntosaliryhmästä. Kun joku ryhmäläinen jättää kuntosalin väliin, en ajattele, että nyt on ilta venähtänyt pitkäksi, eikä kunto salli treeniä, vaan mieleeni tunkee ajatus: Ei kai se vaan ole kuollut. 

Eräs puhelias mies (joka ei pinnaa koskaan) oli kaksi kertaa poissa ja palasi eilen. Täytyy myöntää, että olin huolestunut hänestä. Mies kertoi sairastaneensa flunssaa, ei koronaa (kahdesti oli kotitestattu). Nainen, joka on perinteisesti hommannut ohjaajille joululahjat, sairasti noron ja koronan peräkkäin, eikä onneksi käynyt kuinkaan.

Kokeilin erästä deittisovellutusta ja huomasin, ettei sitä ole tarkoitettu minulle. Kaikki miehet harrastavat golfia. He valokuvaavat itsensä vessan peilin edessä ilman paitaa tai kuvissa on muitakin ihmisiä, eikä kerrota keitä nämä ovat tai  sitten profiilissa on kuva moottoripyörästä. Miksi?

Joku laittoi viestin, jossa hän sanoi minun näyttävän siltä, että olen iloinen ja reipas ihminen. Vastasin, että toisinaan olen ja toisinaan en. En saanut vastausviestiä. Deittimaailmassa ei arvosteta rehellisyyttä. 

Älkää unohtako Ukrainaa. Vaikea unohtaa. Laitoin taas rahaa Unicefin kautta. Pientähän se on, mutta jotain kuitenkin.

Ylikulutuspäivä

Jos kaikki tällä maapallolla kuluttaisivat kuten suomalaiset, olisivat tämän vuoden uusiutuvat luonnonvarat jo käytetty. Onhan se pysäyttävä tieto. Luin Hesarista, että viimeksi vuonna 1970 Suomessa kulutettiin niin, että luonnonvarat olisivat riittäneet joulukuun loppuun saakka. 

Mietin minkälaista elämä silloin oli. Vaatteita ainakin ostettiin harvoin. Ainoa ulkomaanmatkani ulottui Norjaan. Reissu tehtiin autolla, syötiin omia eväitä maantien vieren levähdyspaikoilla ja äiti keitti spagettia kaasulla. Matkalta ostettiin norjalaista makeaa juustoa, jota inhosin, ei edes jäätelöä, vaikka me lapset sitä kinuttiin. Ihailtiin maisemia auton ikkunasta. Ei kiinnostanut. Autossa ei voinut edes lukea, sillä tuli paha olo. Oli ihana palata kotiin.

Minua ei kuljetettu harrastuksiin, eikä minulla edes ollut maksullisia harrastuksia.  Muistan lapsuudesta aikuisten puheen vekseleistä ja niiden lankeamisesta. Kävelimme kaverin kanssa kylänraittia edes takaisin ja mietimme mistä voisimme hankkia rahaa.

Isä luki minulle lapsena kansansatuja ja Tiitiäisen satupuuta. Kysyin siskoiltani, luettiinko heille lapsena. Ei luettu. Meteorologi-isäni kantoi töistä vanhoja sääkarttoja, joiden kääntöpuolelle piirsimme. 

Ostin netistä uuden lampun ja nyt sitten on huono omatunto. Viikko sitten hankin uuden mekon, jota en ole vielä edes käyttänyt. Avaan välillä vaatekaapin ja ihailen mekkoa ja aion kyllä käyttääkin sitä.

Luma

Katsoin puolitoistatuntisen elokuvan Luma-nimisestä lehmästä. Elokuvan Cow on ohjannut Andrea Arnold. Pitkä elokuva lehmästä, voiko hullumpaa keksiä?

Luman elämä muistutti omaani siinä, että sen päivät olivat aika yksitoikkoisia: Lumalla syömistä, märehtimistä ja lypsyllä käymistä. Lumaa ympäröivät lajitoverit, minä vietän enemmän aikaa yksin.

Cow innosti lukemaan lypsykarjan kasvatuksesta. Lypsylehmä poikii keskimäärin kerran vuodessa. Luma ehtii seuranta-aikana poikia kahdesti. Lehmä tuottaa maitoa vaikka se on tiineenä. Maidon tuotanto loppuu noin kuukausi ennen synnytystä ja käynnistyy uudestaan kun vasikka syntyy. 

Synnytyksen jälkeen emo nuolee jälkeläisensä puhtaaksi ja vasikka siirtyy yksin toiseen aitaukseen, jossa sitä ruokitaan muovisesta keinoutareesta. Emo ammuu vasikan perään surkeasti. Tai niin minä tulkitsin. En voi tietää miltä Lumasta tuntui.

Vasikka on siis lehmävauva. Jos se on naaraspuolinen siitä tulee hieho ja ensimmäisen synnytyksen jälkeen lehmä, mutta jos se on uros siitä saadaan lihaa ja se
teurastetaan sunnilleen puolitoistavuotiaana. Vasikat nupoutetaan, eli sarven alut tuhotaan turvallisuuden vuoksi. Lypsylehmien elämä kestää viitisen vuotta. Periaatteessa lehmä voisi elää parikymmentä vuotta. 

Cow-elokuvan maatilalla ei lypsykarjaa kohdella huonosti.  Lehmiä kutsutaan tytöiksi ja kesäaikaan ne hyppelevät innoissaan laitumelle.

Elokuvassa ei puhuta, eikä selitetä tai julisteta mitään. Koin myötätuntoa Lumaa kohtaan, kun se liukasteli viimeistä kertaa ulos navetasta valtavaa maitotehdastaan raahaten. Jokainen voi sitten itse päättää onko tämä kaikki reilua. Lumaa on vaikea unohtaa.

Lakko

Näin unta, jossa matkustin bussilla. Yksi matkustajista oli vanha työkaverini vuosien takaa. En saanut millään hänen nimeään mieleeni. Mies oli syntyisin Vehmersalmelta ja hänen huhuttiin käyttävän kengissään piilokorkoja.  En tiedä mistä moinen huhu oli saanut alkunsa tai miltä sellaiset korot näyttävät. Käytin runsaasti uniaikaa hänen nimensä pohtimiseen. Heti herättyäni muistin sen.

Tänään käynnistyi hoitajien lakko. Tuen heidän työtaisteluaan. Voitaisiinko samalla vähentää jatkuvaa kirjaamista. Kirjaaminen on usein vielä kaksinkertaista: Sekä hoitajat että lääkärit joutuvat kirjaamaan samoja asioita.

Jostain syystä mieleeni palasi tapahtuma vuosien takaa. Työskentelin apulaislääkärinä eräässä yliopistosairaalassa ja tein pari kuukautta hommia hematologisella osastolla. Hoitoajat olivat pitkiä ja potilaat tulivat matkojen päästä. 

Nuoren naispotilaan koti oli lähes parin sadan kilometrin päässä sairaalasta. Hän sairasti pahanlaatuista sairautta ja vietti kuukausikaupalla aikaa sairaalassa. Itkeskeli ja ikävöi poikaystäväänsä, jolla ei ollut varaa matkalippuun. Hoitajat keräsivät tarvittavan summan ja poika pääsi paikalle.  Se liikuttaa minua edelleen.