Kahdeskymmenes luukku:
Jouluaatto lähestyy, enkä tiedä mitä ruokaa tarjoaisin. En syö lihaa, enkä aio ryhtyä seitankinkkuihin, "munakoisosilleihin" tai porkkaloihin.
Yhden naapurin koira haukkuu, toisen palohälyttimestä on mennyt patteri, yläkerrassa imuroidaan. Palohälytin häiritsee eniten.
Isäni haluaisi laulaa kotonaan (asunto sijaitsee palvelutalossa), mutta ei kuulemma pysty, sillä laulu voi kuulua naapuriin. Lohdutin häntä sillä, että naapurit ovat todennäköisesti puolikuuroja. Isän lapsuudenkodissa lähinaapuri oli jossain perunapellon ja metsikön takana näkymättömissä tai sitten järven vastarannalla.
Lapsena joulua vietettiin joskus mummolassa, jonne oli ajomatkaa melkein viisisataa kilometriä. Sinne matkustettiin junalla kunnes ostettiin auto. Ensimmäinen auto oli Anglia ja sen jälkeen Volvo Amazon. Isän siskon perhe myi Volvoja, autot olivat aina käytettyjä. Takapenkillä ei ollut turvavöitä. Riideltiin kuka sai istua keskipaikalla, josta saattoi nousta seisomaan etupenkkien väliin.
Mummolajoulusta muistan pakkasen. Auton akku tuotiin sisälle lämpimään (ehkä muistan oikein, ehkä en). Ämpärissä kylmässä porstuassa likosi lipeäkala. Kuusi haettiin mummolan metsästä. Joulukuusessa paloivat oikeat kynttilät. Puuta piti vahtia, sillä kun kynttilän liekki lähestyi oksaa, tilalle vaihdettiin uusi. Aamulla oli ihanaa, kun vaari sytytti uuneihin tulet. Hiillosta arvioitiin, mummolla oli pelko, että pellit suljettaisiin liian aikaisin ja kaikki kuoltaisiin häkään.
Puulämmitysnostalgia päättyi puulämmitteiseen asuntoon, jossa tuli asuttua.
Olen nyt kirjaston kahvilassa viimeistelemässä blogipäivitystä, takana kerrotaan juttuja mielisairaista sukulaisista. Naiset puhuvat niin kovalla äänellä, etten voi välttyä kuulemasta kaikkea. Molemmista naisista on sittemmin kuulemma tullut hoitajia.
Eiköhän tämä riitä tältä päivältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti