Nuku huonosti

Helppohan se on neuvoa, miten nukkua hyvin, mutta minäpä kerron, miten yöunet saa karkotettua.

Istu iltaa kolmen ihmisen kanssa, joita et ihan viikottain näe. 

Juttele Patti Smithistä ja Robert Mapplethorpesta ja Patti Smithin elämäkerrasta Ihan kakaroita. Puhu kirjoista, taiteesta ja siitä miksi joku on niin hullu, että haluaa taiteilijaksi vaikka se useimmiten tarkoittaa köyhyyteen tyytymistä. Tänä aamuna ajattelen, että kyllähän sellaisen ihmisen pitää olla parantumaton optimisti tai sitten vaan ei voi edes ajatella muita vaihtoehtoja. Patti Smith ei voinut.

Juo lasillinen viiniä ja juo mukillinen kahvia. 

Pyyhkäise iltasella puhelimesi näyttöä ahkerasti. Seuraa onko äänikirjasi nousussa, laskussa vai kulkeeko tasamaata.

Kuuntele Juhani Karilan romaania Pienen hauen metsästys. Jatka kuuntelemista aamuyöstä, kun kyllästyt pyörimään lakanoissasi. 

Näillä neuvoilla pääsee jo melko pitkälle. Lopulliseksi niitiksi tarvitaan huutava kissa, joka herää puoli kuudelta. 

En tiedä mihin unet lopulta karkasivat. Pakenivatko ulko-ovesta samalla kun lukupiiriläiset poistuivat vai luikahtivatko viemäriputkistoon?  Palaavatko enää tähän asumukseen vai siirtyivätkö naapuriin, sekin on toistaiseksi arvoitus.

Kuuntele "Ei saa mennä ulos saunaiholla"!

Otin Bookbeatin kahden viikon ilmaisjakson ja kuuntelin 2016 julkaistun romaanini Ei saa mennä ulos saunaiholla, vaikka olen hävennyt koko kirjaa. Käytin 1.7 kertaista nopeutta, joten sain romaanin vaivatta kuunneltua kaupassa käydessäni, ruokaa laittaessani ja vessaa siivotessani. Olin suorittanut urakkani kolmen maissa ja jäi aikaa moneen muuhunkin aktiviteettiin. Kirjahan oli hyvä! Hämmästyin monta kertaa mitä kaikkea olinkaan kansien väliin tai kuunneltavaksenne raapustanut. Nauroin pariin otteeseen ja itkin lopussa kuten asiaan kuuluu. 

Kirja sopii hyvin äänikirjaksi, sillä henkilöitä on vähän ja juoni etenee kronologisesti. Annoin kirjalle neljä tähteä, sillä enhän halunnut olla kohtuuton, eikä se olisi viittä ansainnutkaan. 

Perustin lukupiirin kymmenisen vuotta sitten. Lukupiiriin on kuulunut seitsemän jäsentä. Pari kuukautta sitten eräs meistä halusi lopettaa, sitten toinen ja nyt kolmas. Jäljellä on enää neljä naista. 

 

Lukupiiriin liittyminen ja siitä eroaminen on vähän kuin vesisänky aikoinaan, ensin kaikki halusivat sellaisen, sitten yksi huomasi, että siinä lilluminen ei ollutkaan kivaa, laittoi sängyn myyntiin ja muutkin ryhtyivät tarkkailemaan, että onko tämä ollenkaan hyvä vai peräti paska ja alkoivat nähdä vesisängyssä vain negatiivisia puolia, jotka puolsivat uuden runkopatjasängyn ostoa ja vesisängyn unohtamista. 

Olen nyt sitten itsekin miettinyt haluanko jatkaa lukupiirin jäsenenä, vaikka se on laventanut lukemisharrastustani, olen saanut kuulla fiksujen ihmisten ajatuksia kirjoista, olen nauranut ja  syönyt herkkuja, joihin en olisi muuten välttämättä tutustunut. Aion antaa lukupiirille vielä toisen mahdollisuuden. 

Hyveposeeraus

Luin jokin aika sitten Kari Hotakaisen romaanin Tarina, jossa irvaillaan nykyajan tarinallistumiselle. Emme enää osta sohvaa, puukkoa, lasia tai sukkahousuja, vaan niillä kaikilla pitää olla tarina, jonka ostamme. Romaani kertoo myös maaseudun muuttumisesta Virkistysalueeksi sen jälkeen kun kaikki ovat muuttaneet Kaupunkiin ja ihmisiä on asutettu mm. tyhjiin ostoskeskuksiin.

Tarinassa itseeni iski eniten tarpeemme näyttää hieman paremmilta kuin olemme. Kaunistella elämäämme ja valintojamme. Jonkinlainen hyveposeeraus kuuluu nykyään monen elämään. Sanotaan toista, mutta toimitaan kuitenkin toisin. Tiedän tämän, sillä kuulun itsekin näihin ihmisiin. Mainitsen usein autottomuuteni kuin olisin tehnyt valinnan luonnon hyväksi vaikka todellisuudessa en tarvitse autoa ja auton pitäminen maksaa. Osallistun ulkomaalaistyövoiman riistämiseen vain silloin kun tekee mieli nepalilaista ruokaa. En teetä kenelläkään pimeitä töitä, ellei se ole itselleni todella edullista (no tarpeeksi hyvää tarjousta ei ole vielä tullut).

Saan hyveellisyydestä mielihyvää ja tunnen itseni paremmaksi ihmiseksi kuin muut, vähän kuin uskovainen, joka on välttänyt synnit, mutta joka tarkkailee toisten käytöstä. 

Kävin kuuntelemassa Akateemisen lukupiiriä, jonka vieraana Kari Hotakainen oli. Ennen tilaisuuden alkua kirjailija istui toimettomana ja näytti varsin vaivautuneelta. Kannoin repussani Tarinaa, joka olisi kaivannut signeerausta. Pohdin asiaa aikani, pomppasin pystyyn ja etenin kirjailijaa kohti kuin olisin hypännyt kylmään veteen ja pyysin häntä signeeraamaan opuksen. "Minulla ei ole kynää", hän sanoi, niinpä nappasin läheisestä lukupiiripöydästä kynän. Tähän asti tämä meni ihan hyvin. Sitten aloin höpöttää, että olin tavannut Hotakaisen Kuopiossa vuosia sitten, kun hän vielä seurusteli X:n kanssa. Tähän kirjailija ei sanonut mitään. Myöhemmin muistin ravintolan, jossa silloin istuimme (Lekkeri).  Eihän siitä ole edes neljääkymmentä vuotta.

Jälkeenpäin tietysti hävetti. 

Tilaisuus oli tosi kiva, mieleeni jäi asia, jota en ole Hotakaisen kirjoista huomannut. Niissä ei olla koskaan humalassa. Hotakainen sanoi, ettei hän halua käyttää romaanin henkilöiden käytöksen motiivina alkoholia. 

Kari Hotakainen kertoi, että Ville Viksten kustantamosta oli aikoinaan sanonut, että ammattikirjailijaksi tullaan 30 vuodessa, jonka jälkeen saa olla tarkaana maaneerien kanssa. Minulla ei siis ole minkäänlaisia mahdollisuuksia tulla ammattikirjailijaksi toisaalta ehkä merkittäviä maaneerejakaan ei ehdi kehittyä.

Esiintyminen

Kävin puhumassa Ei saa elvyttää -romaanista seniorien lukupiirissä. Luentosalissa istui aika paljon ihmisiä ja kysyin kuinka moni oli lukenut kirjan ja minusta näytti, että vain kolme arkaa kättä nousi. 

Muutama kertoi yrittäneensä lainata romaania, mutta Piki-kirjastoissa on pitkä varausjono, eikä kirja ehtinyt ajoissa lukijoille (johtuu Aamulehden jutusta). 

Sanoin, että jos on jotain lääketieteeseen liittyviä kysymyksiä, kannattaa kysyä joltain oikealta lääkäriltä.  Siinä vaiheessa puolet yleisöstä nousi ylös ja poistui paikalta (vitsi, vitsi).

Keskustelimme eutanasiasta ja elvytyskiellosta ja vähän kirjastankin. Tuli sellainen olo, että minun kuuluu viihdyttää yleisöä, joten kerroin hauskoja juttuja. 

Avauduin siitä, että toisinaan lääkärinä teki mieli sanoa potilaalle, että minunkin jalkani on kipeä, iho kutiaa, väsyttää, nenä vuotaa tai vatsa reistailee. Potilaat kertoivat lääkäristä, joka kärsi aina samoista vaivoista kuin hänen asiakkaansa ja sanoi vaikkapa polvikipua valittavalle potilaalle "minunkin polveani särkee". Jos kyseessä oli naisten vaiva, niin vaimolla oli sama ongelma. Potilaat nimittivät lääkäriä tuhannen taudin Tammiseksi. 

Sain rasiallisen Geisha-namuja ja myin kaksi kirjaani samaan hintaan, jolla olin ne ostanut. 

Parempi romaani

Olin sunnuntaina mukana ystäväni lukupiirissä. Söimme kanttarellipitsaa, mustikkakukkoa, jäätelöä ja joimme kahvia. Sain vastailla kirjaani koskeviin kysymyksiin.

Eräs pariskunta oli kuunnellut romaanini ja näkökulman vaihtuessa ihmetellyt, että missä nyt mennään. Romaani etenee kuitenkin kronologisesti, eikä tarina ole mitenkään erityisen monimutkainen. 

Ei saa elvyttää -romaaniin toivottiin jatko-osaa, jolloin siitä tulisi jonkinlainen sukupolvitarina. Minua eivät kirjan henkilöt enää kiinnosta ja minun puolestani he saavat elää tästä lähtien ihan miten lystäävät (niin ne tekivät kyllä aiemminkin, eivätkä totelleet kaikkia määräyksiäni).

Eräs lukupiiriläinen luki ääneen  pätkiä kirjastani ja minua hävetti  niin, että laitoin kädet kasvojeni eteen ja huokailin. Oli lähellä, etten alkanut repiä hiuksiani.

Moni on kysynyt kuka Ei saa elvyttää -äänikirjan lukee (Jaana Pesonen). Jotenkin siitä lukijastakin on tullut kirjailijan arvon mitta. Lukeeko äänikirjan joku kuuluisa viihdealan tähti vai peräti Erja Manto.  

On kaksi koulukuntaa, ne jotka pitävät äänikirjoja kirjallisuuden köyhdyttäjinä ja niitä, jotka uskovat optimistisesti porttiteoriaan, jonka mukaan ääneen luettu kaunokirjallisuus tuo perinteisille kirjoille lisää lukijoita. Kuulun jälkimmäisiin vaikka en itse äänikirjoja kuuntelekaan. Minulle lukeminen on se juttu.

Googlailen edelleen romaaniani, enkä löydä enää mitään uutta. Nyt ovat syksyn kirjat levinneet  internetsin.  Oma kirjani oli lumikello tai krookus ja nämä ovat uhkeita daalioita tai syyshortensioita. Uudet viihdykkeet uivat nyt kuulokkeiden läpi kuluttajien tajuntaan.  

Haluan seuraavaksi kirjoittaa paremman romaanin.

Äidinkielen opettajani Helka Nurmi pöyristyisi otsikosta, sillä hän arvosteli mainoksia, joissa kerrottiin tuotteen olevan parempi, maukkaampi tai halvempi, mutta joissa ei mainittu, että mihin verrattuna. Nyt kun luin tämän tekstin, niin onhan tämä jonkinlainen apaattinen mainos. Vähän kuin Anna edes säälistä -teksti nuoren miehen t-paidassa.

Ei saa elvyttää on edelleen saatavilla lukuaikapalveluista, kirjastoista tai vaikkapa Kariston verkkokaupassa (linkki). 

Tunnustus

Tunnustan heti aamusta nolon jutun. Uskon, etten ole ainoa.

Otin ilmaisen 45 päivän jakson eräästä sähkökirjapalvelusta ja luin kännykän näytöltä lukupiirikirjamme (Elizabeth Strout, Kaikki on mahdollista, joka on ihana kirja). Teoksen luettuani hain palvelusta oman romaanini, plarasin sivut oikealla etusormellani alle viidessä minuutissa ja myönsin itselleni neljä tähteä.

Puolustuksekseni täytyy sanoa, että annoin Elizabeth Stroutille viisi.

Elizabeth Strout sai uransa alussa useita hylsyjä ja menestys tuli varsin myöhään (kirjailija on tällä hetkellä 64-vuotias). Strout katsoo henkilöitään suurella myötätunnolla, joka ei ole korkeakirjallisuudelle ihan tyypillistä. Nyyhkytin lukiessani romaania Kaikki on mahdollista, luin uudestaan kirjan Nimeni on Lucy Barton (itkin taas) ja aloitin juuri Olive Kitteridgen, jonka kirjailija kirjoitti ennen edellä mainittuja teoksia ja josta on tehty samanniminen hieno televisiosarja.

Järjestimme lukupiiritapaamisen Teamsissa (pidimme siis Skaippi komfferenssin), jonka alku oli yhtä hulinaa, sillä eräs jäsenemme ei ensin päässyt virtuaaliseen seuraamme. Tällä kertaa kaikki pitivät kirjasta, eikä kukaan sanonut "Tämä on paska!". Yksimielisyydellä on taipumusta laimentaa kokemusta.  Ylistimme yhdessä Stroutia kuin Kim Jong-unia konsanaan.

Hyvää huomenta punahilkka

Kun heräsin lapsena pahalla tuulella, sanottiin, että olin noussut sängystä väärällä jalalla. Mietin ihan konkreettisesti, olisiko pitänyt valita toinen nousujalka.

Ihmiset luettelevat iltaisin positiivisia asioita ja hyvä niin. Listaan näin aamusta päivän huonot ja miten niistä selviän.

1. Heti noustuani kävelen keittiöön hakemaan puhelimeni, josta olen eronnut yön ajaksi ja palaan takaisin sänkyyn. Katson Facen ja mitä ärsytääviä haasteita sieltä taas kerran löytyy. - Lisään haasteen, jossa pyydetään mainitsemaan ärsyttävin Facebook-haaste.

2. Googlaan kirjani ja huomaan, ettei yksikään lehti ole kirjoittanut arviota romaanistani.  Aamulehti teki laajan henkilöhaastattelun ennen kirjan julkaisua, siitä kiitos. Kaipaan kritiikkejä! Tuttu kirjailija sai jo toisen sanomalehtikritiikin ihan juuri ilmestyneestä romaanistaan. Onnittelen häntä (olen kateellinen). - Yritän ajatella kuten romaanini päähenkilö Auri, teen seuraavasta romaanista paremman. Sittenpä näette paskakriitikot!

3. Jääkaappini on tyhjä ja minun on mentävä kauppaan. - Menen kauppaan.

4. Asun yksin, joten eristäytyminen on melko kokonaisvaltaista. Tampereella asuva poikani on käynyt viikottain (ei tietenkään saisi, sillä sosiaalisia kontakteja pitäsi rajoittaa). Hänen puolisonsa on ulkomailla opiskelijavaihdossa, joten hänkin saattaa jossain määrin tarvita seuraani. Ilman tätä emme olisi ehkä koskaan puhuneet näin paljon toisillemme. Luin lehdestä, että Suomessa on 1.2 miljoonaa yksin asuvaa ihmistä, joten tavallaan en ole yksin. - Käyn läpi ne ihmiset, joiden kanssa en ainakaan haluaisi elää. Rauhoitun ja keitän kahvit.

5. Tänään olisi pidetty lukupiiri, jossa olisi ollut tarjolla herkkuja sekä äänekästä ja fiksua seuraa. - Pääsen lukupiiriin Teamsin kautta. Teen itselleni jotain hyvää syötävää.  Juon lasillisen viiniä.

6. Epidemialle ei näy loppua. Kukaan ei tiedä miten tässä käy. - Teen parhaani. Tönin katseellani sivumpaan niitä, jotka eivät pidä riittävää turvaväliä. Uskon, että asiat ratkeavat. Luotan asiantuntijoihin ja päättäjiin, sillä en voi muutakaan.

Hengitän vaivattomasti. Olen elossa. Olen tasahaalea. Syön mustikoita, jugurttia ja palan leipää. Juon kahvia. Luen päivän sairastuneet ja kuolleet.

Otsikko viittaa Immi Hellénin lastenrunoon, jossa kukko ja pahaa unta nähnyt ja huonolla tuulella herännyt kana keskustelevat.

Lukupiirin pikkujoulut

Toimin eilisen lukupiiritapaamisen emäntänä. Lukupiiriimme kuuluu seitsemän naista ja tapaamme parin kuukauden välein, joten yleensä saan nauttia toisten tekemistä herkuista. Kärsin matalasta emäntäitsetunnosta, joten stressaan aina kelpaavatko laittamani eväät muille. Hyvin meni ja sain kehuja (kaikkia kehutaan). Olin itse lopulta tyytyväinen, mikä on tärkeintä.

Tapaaminen sujuu näin: istutaan pöytään, pölistään, ryhdistäydytään, jokainen saa vuorollaan kommentoida luettavana ollutta romaania, jonka jälkeen huudamme kaikki yhteen ääneen.

Luimme (moni kuunteli) Edouart Louisin (anteeksi, en osaa tehdä E:n päälle kuuluvaa keikistelevää hattua) esikoisromaanin Ei enää Eddy. Pidimme rankasta romaanista  yksimielisesti vaikka välillä mielipiteet menevät sopivasti ristiin.  Keskustelua huono-osaisuudesta, väkivallasta, sukupuolesta ja homoseksuaalien kaltoinkohtelusta riitti.

Romaani oli lukupiirikirjana huippuluokkaa, se herätti tunteita, eikä ollut liian hankala tai paksu (Don Quijote jäi monelta aikoinaan lukematta ja tuolla se odottaa kirjahyllyssä, että tarvitaan kasvipainoa).  Jos kirja jää puoliväliin niin keskustelu siirtyy helposti muihin aiheisiin.

Vietimme samalla pikkujouluja ja jaoimme kirjalahjat. Tänään tapaan kirjoitusporukan ja taas tarvitaan kirjalahja, teemana tällä kertaa on kaunis kirja (vuosittain muuten valitaan sellainenkin, viime vuonna palkinnon sai Kimmo Oksasen ja Heidi Piiroisen Ohikuljetut -Erään kerjäläisperheen tarina, WSOY). Pirkkalaiskirjailijoidenkin pikkujouluissa vaihdettiin kirjalahjat. Ei se mitään, sillä kirja on erinomainen lahja.