Luen lukupiirikirjaa sunnuntain "kokoontumista" varten. Tämänkertainen kirjamme on Elizabeth Stroutin romaani Kaikki on mahdollista. Kirjassa vaimoaan pettävä Charlie (josta muuten pidin heti) pohtii ilmiötä, jota hän nimittää viiveteoriaksi. Jos lyöt sormeesi vasaralla, tunnet alkuun helpotusta, eihän tämä lopulta sattunutkaan, mutta kipu tuleekin viiveellä.
Kun miehesi, joka välillä tympii kovastikin, ilmoittaa rakastuneensa toiseen niin saatat olla hetken ajan helpottunut, mutta tiedät, että kyllä se tuska tulee ja tekee mieli mennä valmiiksi peiton alle potemaan tai hypätä jääkylmään veteen.
Luen romaania jo toista kertaa, tihrustan tekstiä kännykän näytöltä ja silti se tuntuu nerokkaalta. Lämpö, jolla kirjailija kuvaa pikkukaupungin asukkaita kaikkine vikoineen miellyttää minua.
Tulin surulliseksi siitä, etten itse tule kykenemään mihinkään vastaavaan.
Viiveteoria päti tässä koronahässäkässäkin, ensimmäisinä päivinä nautin siitä, että saan maata rauhassa sohvalla, eikä kukaan (varsinkaan minä itse) vaadi minulta mitään. Käännän vain kylkeäni ja kirjan sivuja, käyn kävelemässä ja seuraan kevään tuloa. Vajaan viikon kuluttua kaikki alkoi ärsyttää, kävelytiet, kirjat, Padilta katsotut elokuvat, omat ajatukset, kotijumpat, yksinäiset kahvihetket, puhelut ja painauma sohvassa, jonka olin aiheuttanut. Kirjoittaminenkaan ei sujunut. Nyt minusta on tullut ylitunteellinen ja siinä välissä kärsin tilanteeseen sopimattomasta huumorista (siis omastani), jota en edes pitänyt vain omana tietonani vaan levittelin ympäriinsä, kuin sillä voisi myrkyttää kaikki virukset.
Katsoin MUBI-nimisestä palvelusta Louis Mallen elokuvan Virvatuli vuodelta 1963. Elokuvassa alkoholista irti pyristelevä, masennusta poteva mies asustaa jonkinlaisessa viehättävässä hoitolaitoksessa. Ruokapöydässä keskustellaan Aristoteleen ajatuksista. Heti alkuun käy ilmi, että miehellä on ase. Mies pääsee hoidosta ja tapaa tyylikkäitä ystäviään, ratkeaa ryyppäämään, palaa parantolaan ja ampuu itsensä. Kaikki tämä on niin taiteellista, mustavalkoista, hidassoutuista ja henkevää, ettei ahdista lainkaan. Taustalla soi Erik Satien pianomusiikki. Minuuttitolkulla kuvataan miehen istumista ravintolan terassilla, muita asiakkaita ja ohikulkevia ihmisiä. Hieno elokuva kerrassaan. Ranskalaiset osaavat tai osasivat, en ole aikoihin katsonut hyvää ranskalaista elokuvaa.
5 kommenttia:
Äläs nyt yhtään soimaa itseäsi ainakaan huumorin levittämisestä. Minusta huumori on tärkeää tänä aikana. Olen saanut whatsappissa tosi hauskoja koronavitsejä. Yksi höperehtiminen oli sellainen, johon oli listattu ensi kesän äkkilähtökohteita. Minä valistin Sohva-el-Sheikhin, koska se on tullut jo tutuksi. Los Parvekelos olisi jo tuntunut liian vaivalloiselta.
Minä olen myös välillä ylitunteellinen. Ihminen on sosiaalinen eläin, introverttikin kaipaa toisia, joiden joukossa olla itsekseen. Ei tällainen karttelu tunnu kivalta.
Eräs korona-aikana saamani viesti: Kun tämä hässäkkä on vihdoin ohi, aion viettää jonkin aikaa ihan rauhassa kotona.
Huumori on tärkeä selviytymiskeino, vaikka jotkut ihmiset saattavat pitää sitä tunteettomuutena.
Minusta taas huumori tuntuu usein jonkinlaiselta välttämiskäyttäyttymiseltä ja peittely-yritykseltä. Itse koin tämän kakkosromaaninne surullisena, siinä oli paljon surullista aihetta. Eniten pidin loistavasta havainnoinnista ja lääketieteellisistä tiedon murusista. Mutta surullinen tarinahan se oli kaiken kaikkiaan, vaikkakin vitsikkäästi ja kepeästi kerrottu.
Surullinenhan se olikin. Itku ja nauru ovat yllättävän lähellä toisiaan.
Lähetä kommentti