Autofiktio on nyt voimissaan ja se kiinnostaa meitä lukijoita. Dekkareitakin tehdään kuulemma todellisista rikoksista, joita kirjailija sitten selvittelee. Koska kaiken keskus on kirjoittaja, hänet tulee brändätä. Keskeistä on nuoruus ja joku ongelma, josta kirjailija on monen itkun jälkeen selvinnyt.
Kirjailijan pitää olla nuori, mieluiten alle 40-vuotias.
Toivottavaa olisi, että kirjailija olisi kärsinyt ongelmasta, jonka hän on lyönyt kanveesiin. Syömishäiriö tai vanhemman alkoholismi ovat sopivia vastoinkäymisiä, vähempi ei riitä.
Kirjailijan parisuhde on tärkeä. Puolison tulee olla kiinnostava. Mieluiten kirjailija saisi elää polyamorisessa tai avoimessa suhteessa. Sinkkuuskin käy jos kirjailija on alle kolmenkymmenen.
Tatuoinnit kirjailijan nahassa ovat aina plussaa.
Kirjailijan on soveliasta asua joko pittoreskillä vanhalla kansakoululla tai sitten Kalliossa tai Berliinissä.
Kirjailijan pitää pohtia elämäänsä tärisevässä Insta-livessä vähintään viikottain.
Kuuluisat sukulaiset eivät ole haitaksi.
Sanotaan, että kirjailija kirjoittaa sitä samaa kirjaa yhä uudestaan. Luin Petri Tammisen esikoisromaanin (sitä ennen hän kirjoitti mainiota lyhytproosaa) Väärä asenne ja totesin, että näin on. Eikä se ole ollenkaan negatiivinen asia.
Tammisen romaanien päähenkilö on aina jotenkin ulkopuolinen ja omiin maailmoihinsa eristyvä. Hän kokee häpeää siitä, ettei ole ihanteidensa mukainen vahva mies. Jo esikoisromaanista löysin Petri Tammisen, mutta autofiktiosta ei silti ole kyse.
Tamminen sopii edellä mainitun brändäyksen viimeiseen kohtaan, hänellä on kirjailijapoika ja he ovat antaneet yhteishaastatteluja, joka on tietysti hyväksi. Petri Tamminen ja minkäänlaiset haastattelut eivät kylläkään oikein sovi siihen kuvaan, jonka olen hänestä kirjoja lukemalla saanut.
5 kommenttia:
Petri Tamminen suostui ilmeisesti hyvin vastahakoisesti pojan kanssa tehdyn yhteiskirjan jälkeen tv-haastatteluun. Poika vetosi ajan vaatimuksiin.
Tämä on kiva pakina ja sopii hyvin yhteen sen kanssa mitä juuri luin autofiktiosta Juha Seppälän romaanista Syntymättömän testamentti. Seppälähän on myös yksi harvoja kirjailijoita, joka haluaa puhua vain kirjojensa kautta.
Taidan tehdä sen Seppälän sitaatin ympärille pienen kirjoituksen ja laitan linkin tähän sinun juttuusi. Sopiihan?
Ilman muuta sopii! Kyllä minuakin kirjailijoiden elämä kiinnostaa, mutta olen kuullut, että kustantamon markkinointi saattaa oikein lypsää kirjailijoista naistenlehtiin sopivaa materiaalia. Toisaalta ulkokirjalliset seikat painavat, jos niillä saa myyntiä lisättyä. Minulta ei kukaan ole tullut kysymään mitään yksityiselämästäni, mutta olenhan sitä tänne ihan vapaaehtoisesti jakanut.
Kun kirjoittaa itse niin silloin myös valitsee itse, millaisena haluaa näkyä.
Useimmat kirjailijat kulkevat tässä ilmeisesti keskitietä, ovat esillä kirjansa julkaisujen yhteydessä, ei muuten. Juha Seppälällä ei ole tämän kirjansa sisäkannella edes omakuvaa.
Tämä blogi on tavallaan autofiktiota.
Hyvä postaus ja niin totta.
Sarkasmin verhoon puettuna.
En saisi täppää yhteenkään vaatimuskohtaan - hyvästi kirjailijan ura 😉
Autofiktio on tosiaan päivän sana. Se on melko hämäävä tapa kirjoittaa. Mikä on totta, mikä väritettyä - kirjailijalla on siihen oikeus! Mutta jos on julkinen henkilö ja tarina värittää myös muiden todellisten henkilöiden elämää, liikutaan ehkä hieman vaarallisilla vesillä.
En oikein tiedä mitä autofiktioista ajattelisin. Vaikkakin sanotaanhan myös, että joka kirjasta löytyy kirjailijaa itseään. Toki, se on eri asia.
Lähetä kommentti