Syntymäpäivä

Sydämeni on viime aikoina jumputtanut jotenkin kummasti. Aloin epäillä, että minulla on eteisvärinärytmihäiriö (siihen voi liittyä aivoveritulppa). Jostain kumman syystä syke on täysin tasainen ja kykenen huitomaan jumpassa kohtuullisen vaivattomasti. Jumpan jälkeen kahvilassa alkoi vasenta jalkaani puuduttaa josta päätelin että nyt halvaannun. Ryntäsin puolijuoksua kotiin, sillä olisihan ollut noloa herättää huomiota kutsumalla  ambulanssi kahvilaan.

Minulle ei tullut aivohalvausta, eikä minulla ole eteisvärinääkään, stressiä vaan. Ihmisen mieli on hämmästyttävän taitava kehittämään sairauden oireita.

Minulla on tänään syntymäpäivä. En ole asiasta erityisen ilahtunut. Luin Hesarista Pepe Wilbergin (68 v) uudesta tulemisesta. Mieheen verrattuna olen melkein pikkutyttö. Laulaja on säilyttänyt nuoruuden kampauksen. Minusta hän oli aikoinaan ruma mies, nyt hän näyttää varsin hyvältä. Yksi kaverini pelkäsi pienenä Pepe Wilbergiä niin, että alkoi itkeä kun miehen naama vilahti televisiossa.

Pojallanikin on tänään syntymäpäivä. Olen kaiken täällä jo kertonut, senkin että 28 vuotta sitten katsoimme videolta Satnley Kubrickin Hohtoa ja minulla supisteli. Väännyin välillä kaksinkerroin ja uikutin. Supistusten välillä katsoin kun Jack Nicholson irvisteli pelottavasti lumen saartamassa hotellissa. Supistelut antoivat oman lisämausteensa kauhuelokuvaan. Pitäisi katsoa elokuva uudelleen sillä jotain siitä saattoi jäädä näkemättäkin.

Lähden tänään Liverpooliin kongressiin. Ilma ei näytä olevan siellä hääppöinen, mutta kuka auringonpaistetta Englannista odottaakaan. En tiedä paljonko ehdin kaupunkia nähdä, mutta kiertoajelu olisi kiva, siellä näyttää olevan Beatles-aiheinen ajelukin. Monenlaista konserttitapahtumaakin olisi, mutta epäilen ettei niihin ole aikaa. Käyn kuitenkin vilkaisemassa olisiko kaupunki vierailemisen arvoinen. Joudutte/ saatte olla muutaman päivän ilman höpötyksiäni. Palaan kyllä jos kone sattuu pysymään taivaalla (yleensä eivät pysy).

Yllä kuva viisivuotiaasta Heidistä, kakkua kyttäävä tyylikäs nuori mies on Tuomo tai Taneli.

Vaatekuume

Olen suorittanut kaappien saneerausta. Olen pyrkinyt tunteettomaan ja järkevään likvidointiin ja siinä osittain myös onnistunut. Tunnesyistä säilytin itse vaivalla väkertämäni villatakin ja mustan housupuvun, jossa väittelin.

Elintason valtavasta noususta kertovat sisustuslehdissä esiteltävät pukeutumishuoneet. Kokonaisen huoneen yhdellä seinällä roikkuvat mekot henkareissaan, yhdellä seinällä on korkokenkiä ja alusvaatteet säilytetään kätevissä korimaisissa laatikoissa. Huoneen seinällä roikkuu peili. Minulla on vain peruslastulevykaappeja, jotka lie hankittu Ikeasta. Asunnossani, joka on rakennettu 30-luvulla on kaksi pientä kiinteää komeroa, joihin nykyihmisten tavarat eivät mitenkään mahtuisi. Tuolloin  asukkailla on ollut todennäköisesti lisäksi lipasto, minne saattoi viikata luunväriset alushousut ja paidat.

Lapsena omistin yleensä vain yhdet pitkät housut, hameen ja juhlamekon. Vaatteet mahtuivat parille hyllylle. Mummo virkkasi hattuja ja neuloi villapaitoja ja toinen mummo ompeli mekkoja. Alusvaatteiden väristä käytettäisiin nykyään nimitystä nude. Vaatteissa oli taatusti riittävästi kasvunvaraa. Hameen helmaan ommeltiin laskoksia, jotka saattoi purkaa kun venyin pituutta, muuten olisin kompastunut helmoihini. Olin onneksi pieni, laiha ja kitukasvuinen.

Miten jotkut vaatteet ovat jääneetkin niin hyvin mieleen: Pukevan alennusmyynnistä ostettu sinapinvärinen ulsteri, jossa oli ruskeat napit, ruskeat sukkahousut, jotka saattoi vetää kainaloihin saakka ja silti nilkkoihin jäi makkaroita ja mustat hiihtohousut, joiden kangas kulki jalkapohjien alta, niin, että vain varpaat ja kantapäät jäivät paljaiksi. 

Lakanat vietiin pesulaan. Pesulasta sai kankaisen pussin, jonka sisällön pesulle oli määritetty hinta. Isä ja äiti yrittivät tunkea pussiin mahdollisimman monta lakanaa. Muu pyykki pestiin käsin kylppärin altaassa ja kuivatettiin ammeen yläpuolelle viritetyillä naruilla tai pattereiden päällä. Myöhemmin tuli meillekin oma pesukone.

Ihmettelen perhettä, joka lehdessä haaveili maallemuutosta ja sähköttömästä taloudesta. Onhan elämäämme onneksi tuotu  helpotusta, ettei tarvitse käyttää kaikkea aikaansa kotitöihin. Tosin tuskin aikoinaan vaatteita niin usein pestiin kuin nykyään, eikä lakanoita vaihdettu yhtenään.

Olen sen aiemminkin täällä kertonut, mutta lapsuuden vaatekokemukset ovat tehneet minusta vaatteita rakastavan naisen. Minusta on ihanaa pukeutua ja käydä kaupoissa hivelemässä kevätuutuuksia. Vaikka kuinka tiedän sen olevan epäekologista niin tässä vaiheessa kevättä minut valtaa vaatekuume.

Hyvä itsetunto

Kadehdin ihmisiä, joilla on varmat mielipiteet. Ihmisiä, jotka uskovat itseensä ja lahjoihinsa. Nuo ihmiset eivät koskaan väsy ja he nukkuvat yönsä varmasti ja huolettomasti kuin festareilta kotiin palannut kolme vuorokautta valvonut nuoriso. Kaikki haluavat olla heidän kavereitaan tai eivät uskalla olla olematta.

Kuten huomaatte itsetuntoni on jossain savolaisen mutakuopan pohjassa. En taaskaan pärjännyt siinä kirjoituskilpailussa. On minulla monta kohtalotoveria. En vaan löydä heitä mistään saadakseni vertaistukea.

Olisin eilen halunnut lohduttaa itseäni jäätelötötteröllä (ei ole montakaan vastoinkäymistä, johon jäätelötötterö ei auttaisi). Kioskit oli jo raahattu perinteisille paikoilleen, mutta niiden luukut pysyivät suljettuina. Ei auttanut luukun raapiminen. Kukaan ei avannut ja ojentanut tuota lohduttavaa herkkua minulle. On varmaan joku kaupungin järjestyssääntö, jonka mukaan jäätelökioskin saa avata vasta toukokuussa. 

Aion lopettaa itseni säälimisen ja lähteä jumppaan.Ohjaajalla on ripsienpidennykset ja hän on pirteämpi kuin minä neljän viikon kesäloman jälkeen. Yritän olla katsomatta kelloa, mutta vilkuilen sitä kuitenkin koko ajan. Kun minusta tuntuu, että olemme kyykkineet tanko harteilla ikuisuuden niin minuuttiviisari on siirtynyt vaivaiset viisi minuuttia. Lupaan itselleni palkaksi pullakahvit.

Aion tyhjennellä vaatekaappejani. Haluan puhtaan ja selkeän elämän ja aloitan  kaapeistani. Homma on tehtävä nopeasti ja suuremmin ajattelematta. Aion olla säälimätön. Muuten päätyy siihen, että repii vaatteet ulos komeroista ja kohta tunkee ne sinne takaisin. Entisestä on kovin vaikea luopua.

Itseapublogi

Katsoin Areenalta kotimaisen "Toisen kanssa"-sarjan kaikki osat (siis tähän mennessä televisiossa näytetyt). Sarja on kevyt sellaisella ilmavalla sympaattisella tavalla. Ei liian makea tai teennäinen.Hömpäksi sen tunnistaa siitä, että saattaa olla ihan varma, että lopulta käy hyvin ja että ne henkilöt, jotka kuuluvat yhteen, saavat taatusti toisensa. Ohjelman jaksoja voi siis seurata suuremmin ahdistumatta. Sarjan henkilöt eivät selvästi tiedä miten käy, mutta me katsojat seuraamme onnelliseen loppuun vievää mutkikasta polkua tyyninä. Toisin on elämässä, koskaan ei voi olla ihan varma lopun suotuisuudesta. Onnen tielle ei kasaudu myöhemmin oikeavia väärinkäsityksiä vaan sairauksia, pettämisiä ja kaikenlaista odottamatonta epäsympaattista sotkua.

Tyttäreni pitää jonkinlaista kuvapäiväkirjaa: hän kuvaa onnellisia päiviä. Kuvaaminen auttaa etsimään iloa tuottavia asioita. Toisaalta kuvien katseleminen huonoina päivinä saattaa hämmästyttää "Ei tämä elämä olekaan ihan persiistä!".

Patologi

Lääkärilehden toimittaja haluaa haastatella minua puhelimessa (hän kysyy mielipidettäni alaani koskevassa hyvin pienessä asiassa). Aloin heti stressata sitä, että sanon hyvinkin todennäköisesti vahingossa jotain harvinaisen typerää. Puhelinhaastattelun jälkeen luultavammin mietin viikon ajan mitä tulikaan sanottua ja tietysti kadun sanomisiani. Painettua tekstiä en pysty  lopulta häpeäni vuoksi lukemaan.

Kävin tänään kahvilassa. Kahvilassa ei ollut lehtiä! Lehdetön kahvila ei ole mistään kotoisin. Hyvästä kahvilasta löytyvät paikallinen ja valtakunnallinen sanomalehti, iltalehdet, muutama kiiltäväkantinen naistenlehti, sisustuslehti, Image ja mielellään saisi olla vaikka Parnasso. En tosin ole koskaan käynyt kahvilassa, joka tarjoaisi luettavaksi kirjallisuuslehden. Lehtiä varten pitää olla teline ja numeroiden olisi hyvä olla uusia (ei Me Naiset lehden joulunumeroa vuodelta 2009 tai resuista Seiskaa, jonka kannessa poseeraa Matti Nykänen ja Mervi Tapola ikuista rakkautta vannomassa).


Sovin erään patologin kanssa tapaamisen hänen toimipaikkansa alakertaan. Patologian osaston ovet ovat lukossa, enkä olisi päässyt sisälle ilman miehen apua. Tarvitsin kuvan histologisesta näytteestä potilastapausesitystä varten. Patologi olikin yllättäen nuori komea mies (olin odottanut vanhaa synkeää ukkelia, jolla oletin olevan paksut eri suuntiin sojottavat kulmakarvat). Menimme patologin työhuoneeseen, jossa hän työskenteli ypöyksin mikroskooppinsa puoleen kumartuneena. Mitä tuhlausta, niin komea mies suljettuna sellaiseen ahtaaseen koppiin. Miehen pitäisi työskennellä ensiavussa, jossa mahdollisimman moni saisi katsella komistusta. Tuollaisten silmänilojen pääsy patologiksi pitäisi estää. Viimeisenä mies kysyi potilaastani "Onko hän kuollut?". Vakuuttelin potilaani olevan hengissä ja jakselevan hyvin. Noin siinä käy kun on liikaa tekemisissä kuolleiden kanssa. Jossain vaiheessa nuori mies lakkaa olemasta nuori ja komea ja tuolloin onkin myöhäistä katua uravalintaansa.

Hieno ammatti

Tänään on tuntunut siltä, että minulla on sittenkin hieno ammatti. Mahdollisesti outoa tuntemusta on edistänyt sellainen seikka, että listassani kolmen potilaan perään oli oikein erityisesti merkitty "haluaa Heidille" lienee myös lukuisia, jotka eivät halua.  Vastaanoton lisäksi olen vastannut konsultaatiopuhelimeen, auttanut erikoistuvaa lääkäriä, vastaillut seuraavaa kokousta koskeviin sähköposteihin ja istunut kahvihuoneessa syömässä kaikkea, jota olen ehdottomasti päättänyt olla enää koskaan pistämättä alas kurkustani. Poliklinikallamme on tapana tuoda matkoilta suklaata, loman päätteksi leipaistaan kakku, ihan huvin vuoksi syödään pullaa, naiset tuovat pöytään suuria värikkäitä muovirasioita täynnä karkkeja (lasten luokkaretkikassaa varten myytäviä) ja kahvihuoneen pakastelokeroon on piilotettu jäätelöä pahan päivän varalle. Syödään ja voivotellaan. Olen varma että viisi kiloa laihempana olisin kymmenen kertaa onnellisempi ihminen. Toisaalta olinko sitä silloin kun olin sen viisi kiloa kevyempi.

Luin Tuula Karjalaisen kirjan Tove Janssonista Tee työtä ja rakasta. Kirja on mielenkiitoinen kurkistus suomalaiseen taidemaailmaan ja Suomen historiaan vuosikymmenten ajalta. Tuli hinku lukea Muumi-kirjoja, joita olen joskus nuorena jo lukenut. En ollut kovin innostunut tuolloin, olisinko nyt. Karjalaisen kirja on kivan näköinen (kiva, enkö keksi fiksumpaa sanaa). Siinä on  hienoja kuvia Janssonin maalauksista, kuvituksista ja tyylikkäitä valokuvia taiteilijasta. Karjalainen on ottanut kovin kritiikittömän näkökulman Tove Janssoniin, jonka kaikki kirjat ovat Karjalaisen mukaan aina yksiselitteisesti lukijoiden rakastamia. Lopussa Tove Jansson ja hänen puolisonsa Tuulikki Pietilä käyvät raihnaisiksi, eivätkä enää uskalla viettää aikaa heille rakkaassa saaristossa. Siinä kohtaa alkaa vähän tulla surku heitä. Kun Tove vihdoin saa keukosyövän (hän poltti kuin korsteeni) ja sitten lopulta kuolee, nieleskelen muutaman kerran ja melkein saan kyyneleet silmiini. Siinä se Toven elämä sitten oli. Sellainen meidän kaikkien elämä on, tavattoman  lyhyt.

CV

Facebookissa kiertää haaste, jossa kehoitetaan kuvaamaan omaa arkea viiden päivän ajan. Muotia ovat älypuhelimien kuvaohjelmat, joilla voi sommitella kuvakollaaseja. Aamulla hädin tuskin ehdin töihin, sillä nappasin parit selfiet itsestäni jo eteisessä. Työmatkallani kuvasin Patosillan maisemia. Töissä otin valokuvan ruiskuista, neuloista ja muista pelottavista tarvikkeista. Ikuistin myös Timecon-laitteen ja töiden jälkeen otin kuvia Metso-kirjaston hyllyistä. Kunhan yhdistän kuvani niin minulla on jo keskiviikon arkikuvasatsi lähetysvalmiina. Huomenna voinkin valmistella seuraavan päivän kuvakudosta.

Luin töiden jälkeen apuraha-anomuksia. Minulla ei ole tehtävään vaadittavaa näkemystä, mutta onneksi päätökset tehdään porukalla. Vaikea sanoa onko joku laboratoriossa tehty hiirityö tärkeämpi kuin leikkauksessa otettua kudosta tutkiva homma vai onko tärkein lopulta kliininen tutkimus. Koen jotkut anomukset hieman huvittavina (pieni kevennys onkin tarpeen, sillä mitenkään erityisen runollista teksti ei ole). Miksi joku ilmoittaa apurahaan liittämässän CV:ssä omistavansa ajokortin ja toinen kertoo olevansa ahkera. Eräs mainitsee kouluaikaisen työelämääntutustumisjaksonkin, se ei taida rahoituksen jaossa paljonkaan painaa, mutta kuvaa ehkä eniten hakijan vähäistä ikää.

Wislawa Szymborska kirjoittaa runossaan Curriculum vitae "Kerro mieluummin vaikka kenkiesi numero kuin se, minne niissä kuljet".  Jospa joku kertoisikin kengännumeronsa niin se olisi paljon  hauskempaa kuin "valmistui kurssinsa parhaana". Jos hakija mainitsisi mitä pelkää, mille nauraa ja ketä rakastaa niin siitä hakijasta pitäisin heti. Ajokortista viis.

Kylmää ja lämmintä

Mökillä voi harrastaa hilpeitä juttuja kuten itsensä karaisemista ja vanhojen Avotakkojen lukemista.

Isä on lämmittänyt kunniakseni saunan niin kuumaksi, että korvanlehdet ovat melkein tulessa. Pukuhuoneen naulasta löytyy onneksi äidin keltainen froteinen saunahattu jostain 70-luvulta. Saunasta on pakko pulahtaa järveen. Jälkeenpäin on vedettävä villasukat jalkaan.

Mökillä kuljetaan rikkonaisilla kopio-Crocseilla. Kun ihmiskunta häviää, Crocsit jäävät. Vedän jalkaani äidin vanhat hieman maalitahraiset tuulihousut, puen päälleni isän teepaidan ja siskon miehen hylkäämän fleecetakin. Kaikki vaatteet lököttävät kivasti. Mökin huussiin hiippaillaan yöllä taskulamppu kädessä ja taivaalla möllöttää kuu. Isä makoilee aamiaisen jälkeen puulla katetulla huussipolulla auringon lämmössä ja kuorsaa äänekkäästi.

Avotakoista saa monta kallista ideaa, joilla voisi kaunistaa kotiaan. Päätän taas kerran maalata makuuhuoneen seinät, hankkia uuden kaapiston ja design-valaisimen.

Äiti on kovasti innoissaan kun pääsee Espooseen hautajaisiin. Isä muistelee serkkuaan ja yhteisiä lapsuuden leikkejä. Kun toinen ei muista jotain yksityiskohtaa niin toinen täydentää.

Isä on ostanut uuden auton ja ajaa kuin nuori mies, liian lujaa. Selitän jotain takapenkiltä, eikä äiti kuule vaan kysyy "Mitä?". Salon rautatieasema on oikein pittoreski. Kaupunki näyttää ahdistavan tyhjältä. Kaupungissa pitää olla tungosta ja maalla saa kuulua vain linnunlaulua.

Istun junassa. Taas kerran olisi tarjolla suolaista ja makeaa, kylmää ja lämmintä, korvia särkevän kimeällä äänellä. Yllä Heidi 5-vuotispäivänä ja Tuomo tai Taneli.

Ihminen on sitä mitä hän syö

Matkustan IC junassa, työskentelyvaunussa ihan yksinäni, väritön maisema vilisee oikeassa näkökentässäni. Istun selkä menosuuntaan, vastapäinen paikka on tyhjä.

Pakkasin reppuun läppärin, kaksi kirjaa (Gabriel Garcia Marquez Sadan vuoden yksinäisyys ja Tuula Karjalainen Tove Jansson Tee työtä ja rakasta). Kummankaan lukeminen ei liity sinänsä niiden ajankohtaisuuteen, ensin mainittu valittiin lukupiirikirjaksi ennenkuin edes saatoimme aavistaa kirjailijan kuolla kupsahtavan ja toisen sain ystävältä lainaksi. Sadan vuoden yksinäisyyden olen lukenut kertaalleen jo sata vuotta sitten. Tämänkertaiseen lukukokemukseen vaikuttaa kirjan ulkoasu (se on ollut Suuren suomalaisen kirjakerhon kuukauden kirja vuonna 1983). Rönsyilevä romaani on saatu mahtumaan 348 sivuun. Kannen paperiset päälliset ovat hukkuneet johonkin.

Hiljattain tiedoitusvälineet hälisivät kolesterolilääkkeistä, joita ihmiset siis syövät turhaan ja joista tulee heille kammottavia sivuvaikutuksia. Taustalla on lääkefirmojen juoni, jolla osakkeenomistajat saavat kahmalokaupalla rahaa ja ihmisparat pyöriskelevät lihaskivuissaan. Tästä seurasi se, että terveet hyväkuntoiset puhdaskoronaariset ihmiset jatkoivat lääkkeiden syömistä (ne jotka eivät niitä tarvitse), mutta ne joiden olisi pitänyt nauttia kamalat pillerinsä jättivät ne sivuvaikutusten pelossa syömättä. Olen tavannut monta potilasta, joiden sepelvaltimoita on laajennettu ja siitä huolimatta he eivät enää käytä näitä lääkkeitä (kun kerran televisiossa sanottiin niiden olevan turhia ja vahingollisia).

Nykyään on muuten ratkaisevaa, minkä kannan erilaisiin hoitoihin eräs ortopedi ottaa. Ortopedin blogissa puhutaan mafiasta (ravitsemussuositusten laatijat) ja sokeritsaarista ja samalla mainitaan miehen uusi kirja, joka on jo myynnissä. Erikoista, että mies kirjoittaa monesti diabeteksen osalta mielipiteidensä perustuvan kliinisen kokemuksensa, vaikka hän on kirurgi.

En aio provosoitua enää mistään lääketieteeseen liittyvästä.  Huvittaa vain tuo miehen marttyyrimainen oikeassaoleminen. Hänen mielipiteensä ovat monelle mieleisiä, hän on lääkekielteinen, vastustaa lääkäreiden yleisiä käsityksiä kansansairauksien hoidosta, hän on aikalailla yksin (suomalainen pitää niistä, jotka taistelevat yksin), hän tarjoaa mahdollisuuden syödä voita ja lihaa, jotka ovat monelle mieleisiä ja joiden nauttimista virallinen lääketiede kehottaa rajoittamaan. Virallista tahoa edustaa usein professori Matti Uusitupa, joka on hieman tosikko jankkaaja. Mitä se minulle kuuluu mitä kukakin syö, söin eilen itsekin höyrymakkaran, enkä koe asiasta minkäänlaista huonoa omatuntoa. En tällä kertaa edes ekologista. Makkara maistui hyvältä ulkona saunan ja uinnin päälle, paperiin käärittynä, sinapin kera. Se maksoikin vain kohtuullisen yhden euron verran.  Suupielen rasvat ja sinapit pyyhin harmahtavaan käsipyyhkeeseen.

Katu

Kävelin jumppaan Puutarhakatua pitkin . Katu on Tampereen rumimpia, enkä oikein ymmärrä, mistä se puutarha kadun nimeen tulee. Kadun varren kristillinen kirjakauppa lopetti ja tilalle tuli "uusi" kristillinen kirjakauppa Suola ja valkeus. Kävin edesmenneen kaupan loppuunmyynnissä ja vaikka kirjat jaettiin lähes ilmaiseksi, en keksinyt mitään mikä minua kiinnostaisi. Kansan kenkä järjesti loppuunmyynnin ja tilalle avattiin Kansan kenkä. Mainoksen keltaisella pohjalla lukee kosiskelevasti "Kyllä kansa tietää!". En ole koskaan astunut sisään kaupan ovesta, sillä olen ilmeisemmin snobi. Suutariliikkeen ikkunaa koristaa jonkun sarvekkaan eläimen kallo. Liikkeestä puuttuu ns. naisen kosketus, sillä se on likainen ja sotkuinen ja sen lattialla torkkuu koira. Suutari on vähäpuheinen mies, eikä mikään sutki yleisönpalvelija. Kopioi avaimen, mitäpä siinä small talkeja tarvitaan.

Huomasin eilen kevään saapumisen. Kuolleiden ei minkään väristen lehtien seasta tunki eläviä sinivuokkoja. Ne kasvavat somasti perheittäin, valkovuokot nousevat myöhemmin ja ne muodostavat yhtenäisen valkovuokkokansan.

Ihmiset kulkivat pareittain, kädet tarttuivat käsiin. Kevättä kai sekin on.

Luin jostain, että Jeesuksesta on tehty hämmästyttävän vähän elokuvia. Ei ihme, sillä Jeesuksella ei ollut rakkaussuhteita, eikä Jeesus puolustautunut asein vihollisiaan vastaan. Jeesus ei ollut elokuvan sankari. Mielenkiintoista, että Jeesus on oikeasti historiallinen henkilö, ne neitseestä syntymiset ja taivaaseen nousemiset ovat uskon asioita.

Näin eilen hilpeän humoristisen aikuisten sadun The Grand Budabest Hotel. Ralph Fiennes on suosikkini. Elokuvassa on muuten huima takaa-ajokohtaus, jossa takaa-ajettava etenee puusuksilla ja elokuvan sankarit vanhanaikaisella kelkalla.

Raskasta laiskottelua

Pitäisikö kirjoittaa aamulla vai illalla. Iltaan mennessä joutaa miettimään mitä kertoa, aamulla ei ehdi, kirjoittaa vaan. Nyt kun olen oppinut kymmensormijärjestelmän sormet kiitävät nopeammin kuin ajatus.

Lapsuus on ihmiselämän synkintä aikaa. Lapsena ei koskaan tiedä mitä voi tapahtua, kukaan ei kerro mistä kaikessa on kyse. Välillä tuntuu samalta kuin aikuisesta, joka aavistaa, että naapurimaan joukot kerääntyvät rajalle, muttei ole ihan varma asiasta. Lapsena ei saa itse päättää oikein mistään, ei vaatetuksesta, ei siitä mitä syö eikä milloin haluaa nukkua. Murrosiässä vartalo on vääränlainen, kukaan ei rakasta ja maailma on epäreilu paikka. Sitä se on kyllä edelleen. Olen elänyt perheessä, jossa ei mitään tiukkoja rajoja asetettu, miksi olisikaan, sillä olin niin tottelevainen, että mummo käski muiden ottaa minusta esimerkkiä. Minä tietysti itkin, koska en tiennyt mitä esimerkki tarkoittaa. Näitä juttuja kerrottiin aikuisten kutsuilla ja huvittavalle käytökselleni naurettiin ystävällisesti. En pitänyt siitä ja päätin, etten koskaan tule sanomaan, että lapsuus on huoletonta aikaa.

Keski-ikä on ehdottomasti parasta aikaa ihmisen ja varsinkin naisen elämässä tai naisen elämästä teidän jotain, sillä satuin syntymään naiseksi. Olen erittäin tyytyväinen sukupuoleeni. En ole kiinnostunut jalkapallosta, raveista, Tekniikan maailma lehdestä tai monikansallisen pörssiyhtiön johtajuudesta. Keski-ikäisenä saan vihdoin tehdä mitä haluan. Toisin kuin joskus luulin, en vieläkään ole varma mitä se lopulta on.

Lapsena haaveilin, että saisin nukkua vaatteet ylläni, ettei aamulla tarvitsisi pukeutua, sillä se on niin vaivalloista. Varsinkin jalkojen sovittelu sukkanhousujen lahkeisiin oli hankalaa. Kun homma vaikutti vihdoin onnistuvan, sukkien jalkaterät osoittivat kantapäitä kohti.  Halusin nukkua kylpyammeessa ja kerran sitä yritinkin, mutta huomasin, että amme oli varsin epämukava paikka viettää yönsä, vaikka olinkin pehmustanut sen huolellisesti peitoilla. 

Yritän viettää laiskaa päivää, rahjustan aamutakissa, lueskelen, katselen välillä Teemalta Jerusalem 24 tuntia spektaakkelia. On hienoa, että meillä on Teema, ainoa foorumi, jossa jotain tällaista voi toteuttaa ja ilman mainoskatkoja. Laiskottelu vaatii lujaa luonnetta. Se vaativaa ja hyvin raskasta. En pysty tähän enää vaan lähden lenkille.

Stabat mater

Anton Dvorak: Stabat mater op. 58, Tampereen filharmonia ja Tampereen filharmoninen kuoro, solisteinaan Soile Isokoski, Tuija Knihtilä, Mika Pohjonen ja Mika Kares.

Lava oli niin täynnä soittajia ja laulajia, ettei enempää olisi mahtunut. Teoksessa oli peräti kymmenen osaa (hienoja kaikki). Aina saa pelätä, että joku etiketistä tietämätön aloittaa taputtamisen kun kapelimestari ja soittajat lepuuttavat välillä käsiään (=tauko). Niin ei saa tehdä, sillä joku kulttuuri-ihminen on joskus päättänyt, että suosiota saa osoittaa vasta teoksen loputtua, ellei sitten välttämättä halua leimautua moukaksi. Jokaisella tauolla pitää sen sijaan ehdottomasti yskiä. Odotin kapelimestari Rumon Gamban kääntyvän yleisöön päin, kohottavan kätensä ja alkavan johtaa köhimistä. Musiikki oli kovin kaunista, mutta yskiminen sen sijaan oli vain yskimistä. Kuin muistona jostain menneestä konsertin aikana soi katsomossa Nokia tune.

Käväisimme U:n kanssa Telakalla viinilasillisilla. Ihan pian olisi alkanut soida jazz, mutta se olisi ollut liikaa yhdelle illalle.

Uskokoon ken ei tahdo

Pauliina Rauhalan lestadiolaisperheestä kertovassa kirjassa lapset katsovat Pikku kakkosta Ylen Areenalta. Perheessä ei ole televisiota kotia saastuttamassa.  Suurperheen äiti Vilja lakkaa varpaankyntensä punaisiksi. Synnin merkki ei näy sukkien läpi. Nuori äiti ostaa raskaustestit säästöpakkauksissa. Raskaudenpelko on läsnä koko ajan. Minua yllätti Viljan häpeä tiuhaan toistuvista raskauksista. Kirja on vakavasta aiheestaan huolimatta kevyt, tosin en ole vielä saavuttanut edes puoliväliä.

Olen tapakristitystä perheestä. Edes jouluevankeliumia ei aattona luettu. Olisin kovasti sitä toivonut kun alakerran Minnan kotona oli sellainen perinne. Äidinäiti toimi kansakoulunopettajana pienessä kyläkoulussa ja oli papin tytär. Mummo polki vinhasti matkaharmoonia ja veisasi epävireisesti virsiä savolaisille oppilailleen. Isän äiti kuunteli matkaradiosta jumalanpalveluksia ja huokaili sopivan kristillisesti.

Lapsena kävin pyhäkoulua ja liimasin lampaita vihreälle alustalle, johon oli piirretty pitkähiuksinen lempeäkatseinen hippi-Jeesus. Pelkäsin taivaalta putoavaa tulista kiveä. Kiven tippuminen oli yhtä todellinen ja todennäköinen asia kuin mummolan räystään alta lehahtava pääskynen. Kammosin helvettiä, mutta pelkäsin melkein yhtä paljon taivasta. Helvetti näytti samalta kuin mummolan savusauna, kiuaskivet hohkasivat punaisina. Taivaan vieraat kultaiset kadut eivät johtaneet minnekään. Ei ollut kavereitä eikä muuta kuultavaa kuin harpunsoitto.

Pienet kädet tiukasti ristissä mumisin nukkumaan mennessäni  "Levollelaskenluojaniarmiasolesuojani" taivaaseen ottamisen jätin varmuudeksi sanomatta.

Parikymppisenä erosin kirkosta. Sittemmin yritin tosissani tulla ortodoksiksi. Valamossa oli hyvää ruokaa, mutten oppinut luontevasti kumartelemaan ja tekemään ristimerkkiä. En jaksanut nousta aamun vigiliaan.

Johonkin pitäisi uskoa, kun en usko edes itseeni tai homeopatiaan, enkä varsinkaan itseeni. Raskauden ehkäisy on muuten ihmisen hienoimpia keksintöjä. Naisen terveys säilyy, voi opiskella ja tehdä töitä, eikä pissa karkaile. On hienoa, että lapsia voi hankkia sen verran, että lapsiaan jaksaa hoitaa ja rakastaa (jos on siihen muuten kykeneväinen, mutta se onkin jo eri tarina).

Litoteesi

Ilmineerasin täällä yritykseni lainata Raymond Queneaun pienen mutta niin merkittävän kirjan Tyyliharjoituksia. Tänään kirja oli ilmestynyt lokerooni erään tuntemattoman ihmisen lähettämänä. Päätin, etten sittenkään vedä itseäni vessanpöntöstä vaikka siihen tarjoutuisi lukuisia mahdollisuuksia (työpisteessäni on huomattavan määrä vessoja onhan se entinen väestöliiton toimitila). Maailma ei kenties olekaan ihan kelvoton. Luin osat "Kahdentaen", "Litoteesi" ja "Metaforisesti" ja varsinkin viimeksi mainittu miellytti minua. Queneau kirjoittiin kirjaansa 31 vuotta, minulla ei tätä tahtia mene yhtä kauan sen lukemiseen. Suunnittelen kirjoittavani tarinan lääkärislangilla.

Kävimme tyttären kanssa nepalilaisessa ravintolassa (siinä, joka on Big Tits erotiikkaravintolaa vastapäätä). Einestämme melkein aina samassa ravintolassa ja tilaamme samat annokset, sillä tuolloin ei koskaan pety. Ravintolan leipä on ihanaa. Pelkään saavuttaneeni vakioasiakkaan statuksen. Kun kahvila Valon omistaja alkoi olla tuttavallinen ja ystävällinen vähensin vierailujani kahvilassa. Nepalilainen ystävällinen käytös on helppoa sietää, sillä tarjoilijat eivät hakkaa selkään eivätkä kysele kesälomista (ei se Valon mieskään kyllä sitä tee, kiva se oikesti on). Miestarjoilija pyysi anteeksi anellen minua maksamaan kassalle, sillä maksupäätteen akku oli loppu ja se toimi vain johdon päässä. "Tekee ihan hyvää kävellä!" sanoin tekoreippaasti kun siirryin neljän metrin matkan kassalle. Silloin mies alkoi kertoa kävelleensä Nekalaan ja takaisin ja vielä uimahallille, yhteensä kymmenen kilometriä. Mies puhui ujoa, hieman epävarmaa suomen kieltä. Tuntui pelkästään mukavalta. Tarjoilija käy siis uimahallissa! Seuraavalla kerralla voin kertoa, että siellä käyn minäkin.

Mitäpä muuta. Ei kai sitten mitään. Yritän olla läsnä ja ajaletella vain yhtä asiaa, tuntea villasukat jaloissani ja tarrapapiljotit hiuksissani. Keskityn hetkeen, olen läsnä, en murehdi huomista en. Se vaatii muuten melkoisia ponnisteluja kun on vahingossa nähnyt huomisen listan.

Hyvää tarkoittava tietokone

Työpaikalle on tulossa mullistava uutuus, Windows 7. Se laitettiin tänään vihdoin latautumaan koneelleni. Aion valmistautua tulossa olevaan katastrofiin menemällä töihin puoli tuntia tavallista aiemmin. Tarvittaessa pinnaan aamumeetingistä, jotta pystyn jonottamaan dect korvallani help deskiin. Onneksi moni muu on jo tämän myllerryksen käynyt läpi, joten tiedän, että jos sanelukapula ei toimi, pitää painaa yhtäaikaa F1- ja F3- näppäimiä ja toivoa parasta. Lauantaina osaston kone väitti Windows seiskasta ylpistyneenä, ettei minulla ole oikeutta käyttää sitä. Tänään rtg-ohjelmasta ei saanut kuvia esille. Olen päättänyt käyttää uutta strategiaa, katson näyttöä hellästi silmiin ja ajattelen: se haluaa minulle vain hyvää.

Luimme lukupiiriä varten Tove Janssonin pienen sympaattisen teoksen Kesäkirja sekä novellikokoelman Viesti. Jälkimmäinen oli minulle pettymys. Saako tätä edes sanoa Tove Janssonin juhlavuotena: monet novelleista olivat huonoja. Se ei liene kokonaan Janssonin syy, sillä sekalainen kokoelma oli kursittu kokoon eri lähteistä. Ei kunnollista novellikokoelmaa synny ilman jonkinlaista yhteyttä tekstien välillä. Monet novellit yhdisti mielessään kirjailijaan, niin tutun oloisia päähenkilöt olivat. Osa teksteistä tuntui keskeneräisiltä.

Salaatit olivat kuitenkin hyviä samaten punaviini ja sitruunatorttu. Olimme ensimmäistä kertaa S:n luona valoisaan aikaan. Kaunis koti olikin yllättäen järven rannalla.  

Pätkätyöläinen

Tällä viikolla on vain yksi vapaapäivä, tosin eilinen työpäivä oli naurettavan lyhyt. Nyt maistelen ainokaista vapaata kuin palaa hienointa suklaata. Tavallisesti sunnuntai on jo valmistautumista työviikkoon: laskujen maksamista, pyykin pesua ja kaikenlaisia pieniä kotiaskareita, joita ei ole aikaa viikolla tehdä.

Ehdin jo lukea Hesarista Työelämä-osion. Siinä kerrotaan tamperelaisesta työpaikasta, jossa on panostettu töntekijöiden hyvinvointiin. Kerran kuussa työntekijä saa tehdä työhyvinvointia kohottavan päätöksen, eikä työssä jaksamisesta huolehtimista ole kuulemma sälytetty pelkästään työterveyshuollolle. Kuvassa työntekijä makaa hierontamatolla, muut nuoret (sillä kaikki ovat nuoria) istuvat säkkituoleilla tai jumappapalloilla. Meillä työntekijät ovat kovin eri-ikäisiä.

Aiemmin terveydenhuollossa ei jaksamisen kanssa ollut suurta ongelmaa, sillä työmäärä oli vähäisempi. Nyt kun rahaa on vähän niin rentouttavia hetkiä ei työpäivässä juurikaan ole. Mitä nyt välillä juodaan työnantajan tarjoamaa Costa Ricaa ja puhutaan hävyttömiä naisten juttuja. Lääkärit ovat perinteisesti kävelleet mielummin vaikka junan alle kuin paljastaneet heikkoutensa ja väsymisensä.

Olin tilaisuudessa, jossa sairaalan johtaja vastasi meidän lääkärien kysymyksiin. Hän oli sitä mieltä, että jos joku lähtee niin aina saadaan uusia tilalle. Kovaa työmäärää kompensoi palkka ja se, etteivät työtehtävät ainakaan toistaiseksi ole eettisten arvojen vastaisia ja lisäksi ne ovat usein mielenkiintoisia. Muu henkilökunta on huonosti palkattua, mutta jaksaa ihmeesti tehdä parhaansa potilaiden hyväksi, ainakin omassa yksikössäni. Oman jaksamisen rajojen pitäminen on hankalaa, sillä siihen liittyy helposti huono omatunto.

Minusta olisi kiva, jos töitä tehtäisiin jotenkin rennommalla otteella vaikka asiat ovatkin vakavia. Hyväksyttäisiin se, ettemme me kaikki ole täydellisiä ja jaksa loputtomiin. Sijaisille pitäisi saada virat. Vaikka työ jatkuu vuodesta toiseen, niin virattomuus tuntuu nöyryyttävältä. No minulla on virka, mutta tein tätä ennen vuosia töitä sijaisena. Kun täytin viisikymmentä, en saanut sairaalalta (edelliseltä työpaikaltani) hopeisia kahvilusikoita (tai mitä lie alpakkaa ne olivat, sairaalan logo niissä oli kuitenkin koristuksena), sillä minulla ei ollut virkaa. Vietimme yhteisiä syntymäpäiviä toisen työntekijän kanssa, jolle nuo lusikat ojennettiin. En tarvitse hopeisia kahvilusikoita, mutta olihan se koomista kun ylihoitaja sanoi työkavereiden edessä "Sinulle ei voi antaa lusikoita, koska sinulla ei ole virkaa". En edes välitä hopealusikoista (olisin hyvin voinut ihan itse ostaa niitä vaikka pari tusinaa), mutta kahvinsekoitusvälineiden epääminen oli kuin vanhempien rakkautta vaille jääminen. Allekirjoitin samaisessa työpaikassani paperin, jossa vakuutin tekeväni pätkätöitä omasta halustani. Samanlaisen paperin allekirjoittivat muutkin sijaiset. Ehkä tuollaisten paperien aika on ohi. Kun olin lähdössä niin virkoja alkoi löytyä.

Nyt kuitenkin on vapaapäivä ja hyvä mieli. Ensi viikolla on melkein loma kun on pääsiäinen. Samaisen lehden mukaan pienet lomat usein ovat hyödyllisempiä kuin pitkä loma kerran vuodessa. Minä kaipaisin kovin vapaata, jotta voisin kirjoitaa. Vaikkei se mihinkään johda niin tuntuu, että se olisi tehtävä ihan itsensä takia. Sitten voisin nöyränä palata oman läppärini äärestä työkoneen valjuun valoon ja sairaalan sumppia litkimään. Ensi viikolla yritän taas saada vuorotteluvapaaunelmaani edistettyä.

Saunatonttu

Poljin tänään suoraan töistä Rauhaniemen kansankylpylään. Viikonloppuvuoroani on tullut jakamaan toinenkin lääkäri, joten lähdin töistä jo ennen yhtä.

Sauna maksaa kertamaksulla 5.50, rahalla saa istua lauteilla niin kauan kuin jaksaa, kymmenen kerran lipun saisi edullisemmin. Saunaan astuessa sanotaan reippaasti "Päivää!" (ihan kaikki eivät noudata tätä etikettiä). Miehet ja naiset istuvat lauteilla vierekkäin. Tilaa on niukasti. Moni suojaa päänsä hassulla hatulla, joten näyttää kuin lauteilla nököttäisi tontturivi. Hatussa pitää olla hiippa, joka osoittaa kohti saunan kattoa. Myssyn reuna ulottuu yleensä kulmakarvojen alapuolelle. Kiukaan vieressä on suuri suorakaiteen muotoinen astia löylyvettä varten. Täällä ei kystytä "Saako heittää?" vaan kiukaalle valutetaan rauhallisesti kaksi isoa kuupallista vettä. Ensin tällainen aloittelija luulee, ettei löylyä tule ollenkaan, kunnes tulikuuma höyry saavuttaa hartiat ja selkä painuu köyryyn. Tässä vaiheessa amatöörit siirtyvät alalauteelle.

Keskustellaan urheilusta ja Toijalaan siunaantuneesta lottovoitosta. Naiset ovat hiljaa.

Valkopartainen puutarhatontun näköinen hiippalakkimies seisoo kaulaa myöten vedessä minuuttitolkulla uhmaten kaikkia käsityksiäni hypotermiasta. Samalla arvokkuudella hän ottaa vastaan löylyn. Istun hetken auringossa saunan seinustalla ja kohta viereeni istuu joukko miehiä, jotka ovat niin lupsakkaita, että minua naurattaa.

Kävin uimassa neljästi. Uin muutaman vedon ja palasin saunaan viivytellen. Voi miten hilpeä olo tästä kaikesta tulikaan.

Porttiteoria

Näin eilen Tampere talon studiossa esityksen nimeltään Bussi 13. Pidin tuosta Tampere Biennaleen kuuluneesta musiikinopiskelijoiden näytöksestä. Se perustui Raymond Queneaun kirjaan Tyyliharjoituksia. Minut valtasi vastustamaton himo lukea tuo teos. Tampereen kaupunginkirjaston hyllyjen järjestys on mielestäni epälooginen. Hetken harhailtuani löysin kuitenkin hyllyn, johon oli kerätty Q-kirjailijoiden opukset. Niitä oli vain muutama, muttei tietenkään Raymond Queneaun mainiota kirjaa Tyyliharjoituksia. Tarkistin asian tietokonehaulla: ikävä kyllä kaikki Queneaun Tyyliharjoitukset olivat lainassa. Tampereelta löytyy yllättäen monta miehen taiteen ystävää. Raymondia innoitti Tyyliharjoituksia teoksen kirjoittamiseen Bachin Die Kunst der Fuge, jota minun oli tietysti kuunneltava (olen kyllä kuunnellut sitä aiemminkin, en minä sentään ihan sivistymätön moukka ole). Yritin ymmärtää Raymondia. Totisesti Bach varioi samaa teemaa moneen otteeseen, miksei sitä mikä toimii musiikissa voi toteuttaa kirjallisuudessa, kuten Queneau tekikin.

Tutkiskelin itseäni ja tunnustin, että tietämykseni klassisesta musiikista on kapeampi kuin patosilta. Kirjastosta voi aina etsiä apua paikatakseen tällaiset kauneusvirheet. Minulle oli kehuttu Minna Lindgrenin ja Olli Löytyn Sinfoniaanisin terveisin: kirjekurssi klassisen musiikin maailmaan. Kaikki kirjaston kappaleet olivat lainassa, mikä tuntui suorastaan kohtuuttomalta. Hikoilin ja vapisin. Haluan nuo kirjat ja heti! Eivät antaneet. Tilasin molemmat.

Aloitin viattomasti pienestä oppilasesityksestä ja repsahdin vanhaan musiikkiin ja lähes repsahdin kahteen kirjaan. Saa nähdä ovatko divarit vielä huomenna auki kun pääsen töistä (tuskin ovat). Kulttuuririippuvuus on keski-ikäisten naisten vaiettu ongelma. Me kun emme enää viitsi kunnon riippuvuuksien parissa räytyä.

Tyyliharjoituksia

Suunnittelin blogia, johon kirjaisin päivittäin työmatkapyöräilyni jännittävää kulkua (blogissa Helsinki-Riihimäki kirjoitetaan junamatkoista näiden kaupunkien välillä). Huomasin, ettei työmatkallani tapahdu mitään julkaisemisen arvoista. Talvella on kylmä, kesällä on kylmä, välillä sataa ja sitten taas paistaa. Aamuisin aurinko häikäisee niin, että on pakko kuunnella liikennevalojen näkövammaisille tarkoitettua ääntelyä. Kun vain muistaisi tarkoittaako lyhyt hengästynyt ääni lupaa mennä vai käskyä pysähtyä. Erehdyksen huomaa viimeistään sitten kun auto ajaa päältä.

Kotimatkalla jalkakäytävä Ilmarisenkadun Siwan edessä  oli täynnä asiakkaiden autonkotteroita. Vilkaisin autoja vihaisesti, mutta en lyönyt sillä minulla ei ollut mitään kättä pidempää ja paljain käsin auton kimppuun käyminen on turhauttavaa.

Tämä taitaa riittää työmatkapyörälystä tällä erää.

Siskon poika opiskelee Tampereella musiikkia. Sain häneltä ilmaisen lipun Tampere Biennalen musiikin opiskelijoiden esitykseen Bussi 13, jossa hän soitti pianoa. Esitys perustui Raymond Queneaun kirjaan tyyliharjoituksia, jossa varioidaan yhtä ainoaa tarinaa aina uudelleen. Kirjailija sai innoituksensa Bachin teoksesta Die Kunst der Fuge (tiedot ohjelmalehtisestä). Esitys oli raikas ja humoristinen kirjallis-musiikillinen pieni taideteos. En odottanut mitään näin mainiota. En ole varma oliko esityksessä ainuttakaan maksanutta katsojaa. Oli sen verran väljää, etteivät kenenkään hiukset olleet edessä.

Ostin jälkeenpäin Hulluilta päiviltä ripsivärin, kolme romaania ja rintaliivit, koska ällistyin kovin siitä, ettei kassoille tarvinnut jonottaa. Sovituskopissa en katsonut peiliin, mutta näin vahingossa selkäni, joka näytti mielestäni lihoneen, joten välitin kaikki ne karkkikaukalot, joita oli ripoteltu varomattoman asiakkaan matkan varrelle.

Ympäristö

Aamuisin näkee paljon koiranulkoiluttajia. Niin varhain ei tehdä pitkää lenkkiä vaan lähdetään läheiseen puistoon tai ihan vaan tien viereen toimittamaan välttämättömiä asioita. Koirien hihnoja kiskotaan, nyt ei ole aikaa haistella toisten piskien takapuolia. Nainen kävelee tikkujalkaisen koiran perässä, naisella on jalassaan Reinot ja hän on selvästi vetänyt harmaat collagehousut yöpuvun päälle. Hän polttaa samalla päivän ensimmäisen tupakan. Lihaksikas hurtta juoksee virtaviivaisen miehen vieressä, pari kulkee sotilaallisesti yhtä jalkaa, hihna roikkuu löysänä. Mummo puhuu villakoiralleen ja kalastaa vapisevin käsin koiransa jätöksen pieneen pussiin. Samalla hän kehuu koiraa. Mies riuhtoo piskiä hihnasta, sekarotuinen rakki haukkuu ja puree hihnaa.

Kotiin tullessa koiria ja heidän emäntiään ja isäntiään ei huomaa. Ajatukset ovat vielä työssä. Vasta Anttilan kohdalla alkaa havainnoida ympäristöään, betonista rakennusta ja kuluneita miehiä ja naisia, jotka jakavat yhteisen pullon ja joiden puhe kantaa hienosti ilman mikrofonia. 

Olin jo odottanut sitä, kun näin puhelimestani, että äiti oli soittanut. "En vielä tiedä mitä teen pääsiäisenä" sanoin ensimmäisenä kun hän vastasi puhelimeen "sitähän sinä kuitenkin soitit" lisäsin. Taas yksi pyhä, jota voisi lähteä viettämään sukulaisten luo. Toisaalta olisi kiva nukkua, lukea ja katsella elokuvia tai mennä toiseen paikkaan, johon on myös pyydetty. Lopulta matkustan kuitenkin aina vanhempieni luo.

Kerttu tuuraa

Emäntä ei jaksa kirjoittaa, joten minun on joka paikkaan revettävä. Olen niin väsynyt huonekalujen repimishommaan, urakka kusee pahasti. Olen kynsinyt tuoleja kaksin tassuin melkein kaiken valveillaoloajan ja nukkunut vaivaiset 15 tuntia vuorokaudessa.  Hädin tuskin on löytynyt aikaa rakkaalle harrastukselle, oksentamiselle. Välillä olen väsyksissäni tassut täristen tyhjentänyt vatsani sisällön paljaalle lattialle, kun en ole jaksanut raahautua olohuoneen matolle asti. Niskat ja lonkat ovat jumissa. Emäntä vaan makaa sohvalla, torkkupeiton se on vetänyt kaulaan asti ja silmät ovat kiinni.

Kävin välillä syömässä sen uuden huonekasvin lehtiä ja join vettä päälle. Vähän ovat kitkeriä, mutta menettelevät.

Talossani on remontti. Komeat miehet keikkuvat telineillä. Niitä on mukava seurata. Niille maksetaan ilmeisesti tuntipalkkaa. Muuttolinnutkin pian saapuvat. Minua pidetään täällä vankina. Apua! Apua!

Nyt se emäntä alkoi lukea kirjaa. Tove Janssonin novelleja, eivät ole kaksisia, lukaisin eilen. Kun sattuu saamaan mainetta, niin kehnompikin materiaali myy. Ei se mitään, kivojahan ne muumit ovat ja kuuluisia ihan Japanissa asti. On se hyvä, että Jansson niitä piirteli, näyttävät varsin pirteiltä mukeissa ja lautasissa.

Nyt se emäntä huokailee. Silittäisi pyykit, eivät ne itsestään kaappeihin kävele. Se taitaa nousta, alkaa vissiin "Britannian paras leipomo" tai "Kaisa ja puoli valtakuntaa". Ei se kävi vaan vessassa, toivottavasti muisti pestä kädet. Taidan vähän lepäillä, että jaksan sitten öiseen aikaan riehua.

Kerttu

Valitusta (älä lue!)

Tove Janssonin novellissa nuori mies saa seitsemän vuoden sopimuksen sanomalehden sarjakuvapiirtäjänä. Hänen tehtävänsä on jatkaa suosittua sarjaa, jonka luoja on lähtenyt ja jättänyt jälkeensä laatikoittain lukijakirjeitä ja kaikenlaista muuta roinaa. Nuorta miestä alkaa kiinnostaa mihin piirtäjä on kadonnut. Käy ilmi, että edeltäjä on lopulta väsynyt siihen, että joka ikinen päivä on keksittävä jotain uutta ja jännittävää.

Minusta tuntuu välillä, että minulle on käymässä samoin, vaikka kukaan ei maksa minulle blogin päivittämisestä, eikä kukaan totisesti vaadi minua kirjoittamaan sanaakaan.

Suuremmat stressinaiheet liittyvät töihin ja siihen onnettomaan puheenjohtajuuteen. Perjantaina jouduin kertomaan potilaalle puhelimessa ikävän asian ja kohtaamani hätä tarttui minuun kuin pakolaisleirin lasten uupuneet katseet taulutelevision tarkasta näytöstä. Puheenjohtajuudessa jouduin tänään kohtaamaan asioita, joista en ymmärrä mitään. Ne liittyivät laskuihin ja minä kun hädin tuskin osaan omat raha-asiani hoitaa. Siskoni neuvoi minua tekemään Kataiset: ilmoittamaan lopettavani haikein mielin vajaa vuosi ennen toimen loppumista.

Lukijamäärät laskevat, väsyttää, lapsilla ei ole kunnon töitä, laskuissa on jotain lisiä, joita niissä ei kuuluisi olla (liittyy yhdistykseen), työ on hyppimistä hommasta toiseen ja illalla ei jaksa kuin nukkua tai katsoa televisiosta Satuhäitä (jos niitäkään), keilapallot ryömivät pitkin kouruja, kissa ei syö ruokaa, josta vielä viikko sitten piti ja jota kannoin Anttilasta kassillisen. Tennarit ovat kuitenkin söpöt ja saatan koska vaan tehdä Kataiset tai saan ainakin lohtua siitä mahdollisuudesta, sillä nyt on vihdoin tyylikästä jättää hommat kesken.

Tennarit

Otava on julkaissut Katri-Helenan kirjan Taivaan tie. Teokseen on kerätty laulajattaren miesvainajan rajan takaa väittämiä viestejä.  Kirjaan painetut ohjeet kuulostavat ihan järkeviltä "Ei viisastuminen tarkoita sitä, että oppisit tekemään kaiken oikein. Se on sitä, että opit antamaan anteeksi itsellesi". Saattaa vaikuttaa kuluneelta ja elämäntaitokirjojen vakiokamalta. Lause on poimittu Hesarista, joka puffaa Katri-Helenan kirjaa peräti kolmella sivulla. Ensimmäisellä sivulla taiteilija seisoo kattojen yllä, tähyilee pää takakenossa taivaalle ja on levittänyt kätensä kuin siivet.

Edesmenneet sukulaiseni eivät ole minua enää viisauksillaan kiusanneet. He ovat luottaneet siihen, että elinaikana annettu koulutus on riittävä. Jos mummo olisi tänään nähnyt minut, kun lampsin uusilla tennareillani, hiukset märkinä, ilman hattua kotiin uimahallista, hän olisi opastanut minua: "Ei saa mennä ulos saunaiholla". Ei hänen tarvitse, muistan sen muutenkin. Saunan jälkeen ei saa mennä ulos, sillä tuolloin saa kehkokuumeen ja kuolee. Kun lähden kesäkuussa pistäytymään Tallinnassa tiedän, että hän kieltäisi minua astumasta laivan kannelle, sillä silloin aalto saattaisi huuhtoa minut mereen, josta minut olisi hankalaa ellei peräti mahdotonta noukkia takaisin Tallinkin kannelle. Vaarini ei lähettäsi minulle minkäänlaista viestiä. En muista hänen koskaan minua suuremmin sanallisesti noteeranneen. Sen sijaan vaari toisi minulle heinänkorren, johon hän olisi pujotellut metsämansikoita.

Vietin vuorokauden verran entisessä kotikaupungissani kolmen vanhan ystävän seurassa. Ensin tapasin poikani, jonka kädenselkään oli lyöty Freetime- nimisen ravintolan leima. Nuori mies ei ollut ehtinyt käydä edellisillan jälkeen kotona. Kävimme kahvilla ja ostoskeskuksessa, jossa järjestettiin  sattumoisin leuanvetokilpailu. Lihaksikkaiden miesten jalkojen välissä roikkui rautainen myllynkivi. Ylimääräisestä taakasta huolimatta he onnistuivat kiskomaan leukansa tangon yläpuolelle.

Kävimme naisporukassa teatterissa katsomassa monologia, joka koostui Rosa Liksomin teksteistä. Monologin esitti Maritta Viitamäki. Nainen huusi lähes kaikki tekstit ihan samalla tavalla, ilman mitään nyansseja. Hän haparoi tekstiä lukiessaan. Monologi sisälsi runsaasti sukupuolielinten nimiä, joten naurattihan se yleisöä. Jonkun äänettömällä oleva kännykkä resonoi esityksen ajan.

Oli meillä kuitenkin mukavaa. Puhuimme toistemme päälle. Nauroimme, joimme viiniä ja söimme erinomaisia ruokia. Kävimme sympaattisessa viinibaarissa, jonka tarjoilija kehui viinivalintaamme erinomaiseksi. Epäilemättä hän olisi pitänyt valintaamme hyvänä, olisi se sitten kohdistunut tähän tai mihin tahansa neljään muuhun listan valkoviiniin. Positiivinen palaute sai meidät kuitenkin hyvälle mielelle.

Ostin tennarit. Koen eläväni vahvemmin kun minulla on nämä lapsekkaat jalkineet.

Odottavan aika on lyhyt

Olen lähdössä Jyväskylään. Odottavan aika on lyhyt, sillä pohdin tärkeitä asioita kuten, entä jos eläisimme neljäsataa vuotta tai miten kävisi jos lopettaisin meikkaamisen ja nukkuisin päivisin ja valvoisin öisin.  Näyttäisinkö albiinomaiselta kuten Tilda Swinton elokuvassa Only lovers left alive.  Yhtä kaunis en taatusti olisi.

Adam ja Eve ovat aviopari, joka asuu erillään (ei rakkauden puutteesta johtuen, sillä he kaipaavat toisiaan). Adam asuu Detroitissa, jota lama on koetellut erityisen pahasti. Jim Jarmuchin öinen Detroit on kaunis kuin heikossa valaistuksessa kuvattu vanha kaunotar. Eve asuu Tangerissa, jonka kapeilla kaduilla miehet kauppaavat jotakin, ei selviä mitä. He elävät ihmisverellä, joka nautitaan kauniisti kristallipikarista. Veren hankinta on työlästä, mutta molemmilla on omat välityskanavansa. Heti alussa viitataan Even sisareen Avaan, joka ei olekaan yhtä sivistynyt ja cool kuin sisarensa. Eve lentää tapaamaan Adamia, tietysti yölennolla, pian hommaan sotkeutuu myös Ava. Matkalle Eve pakkaa mukaan yksinomaan kirjoja. Enempää en viitsi juonesta kertoa.

Millaista olisikaan jos olisi viettänyt parhaat nuoruusvuotensa joskus 1800-luvulla ja nyt pitäisi sopeutua käyttämään älypuhelinta? Entä jos olisi tuntenut henkilökohtaisesti Franz Schubertin? Elokuvassa on paljon vanhoja esineitä, joiden iän Eve pystyi määrittämään tarkasti vain koskettamalla. Voin kuvitella, että ohjaaja on romantikko, joka haikailee menneiden aikojen perään.  Jatkuva yö, kuluneet esineet, musiikki ja vanhat rähjäiset rakennukset tekevät elokuvasta kauniin.

Onhan se outo elokuva ja huumori on omituista. Laboratoriolääkäri myy Adamille verta termospulloissa ja varoittaa miestä D-vitamiinin puutteesta.  Miehen pihalla kasvaa punaisia kärpässieniä väärään vuodenaikaan. Sienet näyttävät muovailuvahasta askarrelluilta.

Lopulta elokuvalta odotti jotain enemmän. En erityisemmin pitänyt loppuratkaisusta, vaikka ohjaajalla lie ollut hauskaa. Elokuvalla oli kourallinen katsojia. Kun Kampus kinossa aikoinaan esitettiin Jarmuchin elokuva Muukalaisten paratiisi olimme T:n kanssa ainoat katsojat.

Juhlat

Luin Hesarin Teema -numerosta Seija Sartin jutun Elämäni juhlat. Minun alkoi tehdä mieli juhliin. Juhlissa, saunottaisiin, uitaisiin peilityynessä järvessä, syötäisiin rosvolammasta, naurettaisiin ja humalluttaisiin. Bändi pitäisi tietysti olla. Juhlinta jatkuisi aamuun ja vieraat söisivät yhdessä terveellisen kuohuviiniaamiaisen. Minäkin jaksaisin valvoa niin pitkään.

Hyvät juhlat eivät synny siitä, että varataan juhlatila, ruokaa ja juomaa vaan juhlat on suunniteltava sanoo V, joka on asiantuntija tälläkin alalla.

Yhdet hauskimmat juhlat järjestimme T:n kanssa vuosia sitten. Asuimme vanhassa rähjäisessä omakotitalossa. Talossa oli aina meneillään joku projekti, puuttui seinä, lattia tai muuta epäolennaista. Kutsuimme viitisenkymmentä vierasta (takuuvarmoja juhlijoita). Osa heistä saapui vuokrabussilla Kuopiosta. T kaivoi pihalle kuopan, jossa poltimme halkoja tuntikausia. Kuoppaan haudattiin lammas, joka oli toki paloiteltu. Lihaa syödessään joutui syljeskelemään hiekanmuruja, mutta mitä moisista pikkuvirheistä. Teimme litroittain salaattia ja leivoin kymmenittäin sämpylöitä. Pihalle viriteltiin vuokrapeite ja bändi kantoi sinne soittovehkeet ja vahvistimet. Soitto kantautui yli kylän. Vieraat nukkuivat (ketkä nyt kauniissa kesäyössä malttoivat) patjoilla ympäri lattioita, vuokrabussissa ja teltassa. Aamulla nautimme kahvit aurinkoisella pihalla. Niistä juhlista puhuttiin kylällä pitkään.

Siivo oli kamala ja palautimme pulloja Alkoon monessa erässä. Erinomaiset juhlat.

Naapurissamme asui hauska pariskunta. Heillä oli viisi lasta, mutta ei yhtään yhteistä jälkeläistä. Kun kutsuimme naapurit kylään, he viipyivät aina vähintään kahdeksan tuntia (hienoa etteivät lähteneet sen aiemmin). Aina muutaman lasillisen jälkeen haettiin kitara ja nippu toivelaulukirjoja ja alettiin laulaa. Minä pyysin Claptonin kappaletta Wonderful tonight, jonka J tietysti lauloi säestäen itseään kitaralla. J soitti bluesbändissä, jonka nimi oli Tyly kohtalo (loistava nimi). Seuraavana päivänä mentiin naapuriin syömään.

Juhlia on ollut viime vuosinakin, monet ovat olleet oikein hauskoja. Juhlista toipuminen on vaan käynyt pelottavan vaativaksi.

Pubivisa

S kehittyy keilauksessa, minä en. S uittaa työkseen pientä palloa kapeaan verisuoneen, joten helppohan se on tyrkätä 11 kilon pallo leveää öljyttyä stradaa pitkin kohti keiloja.

Moni yhdistää keilaamiseen isot tuopit. Kävimme tänään ensimmäistä kertaa oluella keilailun jälkeen. Valitsimme kaupungin laitaman pubin, jossa en ollut koskaan käynyt. Baarimikko näytti Nightwishin roudarilta. Hän rohkaisi meitä sanomalla, että on hienompaa tulla pubiin arkipäivänä kuin vetää viikonloppukännit. Baarista ei tule kantapaikkaani, sillä joka nurkasta kurkisti jääkiekkoa syytävä televisio, jonka volyymi oli säädetty niin kovalle, että vaikut lensivät korvista. Pubi alkoi pian täyttyä, sillä siellä alkoi pubivisa. Vieressämme istui neljän hengen joukkue, jossa oli jonkinlaista iätöntä arvokkuutta (iättömyydestä aletaan puhua kun ikää jo totisesti on).

Menen huomenna Kelan järjestämään kokoukseen, jossa käsitellään ehdotusta uudeksi C-lausunnoksi. En ole kuullut kenestäkään muusta, joka olisi tulossa tilaisuuteen. Johtuuko kutsu siitä, että olen julkisesti ilmoittanut vihaavani C-lausuntolomaketta.

Ei sisällä aprillipiloja

Istumme kampaajalla rivissä: minä, nuori mies ja nuorehko nainen. Miehellä on Beatles-tukka, vaalea tosin. Päämme roikkuvat epämukavasti altaan yläpuolella. Kampaajani pesee hiuksiani, ensin liian kylmällä ja sitten liian kuumalla vedellä. Samalla kun kampaajani yrittää polttaa päänahkani, toinen kampaaja kertoo, että hänen tätinsä Anitan polttareita vietetään perjantaina. Anita vei lapsenlapsensa muskariin ja niin teki myös Raimo. Nyt nämä isovanhemmat avioituvat. He ovat molemmat leskiä. "Raimo on niin ihana, pitää Anitaa kädestä ja leipoo Anitalle" toinen kampaaja kertoo. Yhdessä päivittelemme tapahtunutta, nuori mies vasemmalla puolellani ei jostain syystä kommentoi.

Töihin on hankittu uusi puhelinjärjestelmä potilaspuheluita varten. Moni haluaa soittaa hoitajille ja siksi hoitajat eivät pysty keskittymään varsinaiseen työhönsä. Ruokatauolla kaikilla on puhelin rahka-ananas mössölautasen vieressä ja niiden soiminen keskeyttää ruokailun jatkuvasti. Uudessa järjestelmässä hoitajat soittavat potilaille takaisin silloin kun heillä on siihen aikaa.  Osa potilaista yrittää sitkeästi esittää asiaansa järjestelmän vastaajalle. "Paina ruutua" vastaaja sanoo, puhelimen toisessa päässä päivitellään ja huudetaan puolisoa apuun, kiroiluakin kuuluu.

Viestin perille vieminen on vaikeaa sairaanhoitajalle, mutta vielä huonommin se onnistuu nauhoitetulta äänitteeltä, joka ei ymmärrä, mitä luurin toisessa päässä tapahtuu. Puheluiden soittaminen on melkoinen urakka. Puhelinrupeaman jälkeen J soitti verotoimistoon ja kun virkailija vastasi J sanoi "Täällä sairaanhoitaja J  XXXX poliklinikalta, olitte soittaneet...". Verovirkailija oli mennyt hiljaiseksi.

Minulla ei ole mitään kirjoitettavaa. Asia huolestuttaa minua kovin. En jaksaisi lähteä mihinkään hakemaan virikkeitä. Parhaat jutut ja asiat löytyvät itsestään ja sattumalta, puoliso voi löytyä lapsenlapsen muskarista. Uskokoon ken haluaa.

Minulla ei ole vielä lapsenlapsia.