Valitusta (älä lue!)

Tove Janssonin novellissa nuori mies saa seitsemän vuoden sopimuksen sanomalehden sarjakuvapiirtäjänä. Hänen tehtävänsä on jatkaa suosittua sarjaa, jonka luoja on lähtenyt ja jättänyt jälkeensä laatikoittain lukijakirjeitä ja kaikenlaista muuta roinaa. Nuorta miestä alkaa kiinnostaa mihin piirtäjä on kadonnut. Käy ilmi, että edeltäjä on lopulta väsynyt siihen, että joka ikinen päivä on keksittävä jotain uutta ja jännittävää.

Minusta tuntuu välillä, että minulle on käymässä samoin, vaikka kukaan ei maksa minulle blogin päivittämisestä, eikä kukaan totisesti vaadi minua kirjoittamaan sanaakaan.

Suuremmat stressinaiheet liittyvät töihin ja siihen onnettomaan puheenjohtajuuteen. Perjantaina jouduin kertomaan potilaalle puhelimessa ikävän asian ja kohtaamani hätä tarttui minuun kuin pakolaisleirin lasten uupuneet katseet taulutelevision tarkasta näytöstä. Puheenjohtajuudessa jouduin tänään kohtaamaan asioita, joista en ymmärrä mitään. Ne liittyivät laskuihin ja minä kun hädin tuskin osaan omat raha-asiani hoitaa. Siskoni neuvoi minua tekemään Kataiset: ilmoittamaan lopettavani haikein mielin vajaa vuosi ennen toimen loppumista.

Lukijamäärät laskevat, väsyttää, lapsilla ei ole kunnon töitä, laskuissa on jotain lisiä, joita niissä ei kuuluisi olla (liittyy yhdistykseen), työ on hyppimistä hommasta toiseen ja illalla ei jaksa kuin nukkua tai katsoa televisiosta Satuhäitä (jos niitäkään), keilapallot ryömivät pitkin kouruja, kissa ei syö ruokaa, josta vielä viikko sitten piti ja jota kannoin Anttilasta kassillisen. Tennarit ovat kuitenkin söpöt ja saatan koska vaan tehdä Kataiset tai saan ainakin lohtua siitä mahdollisuudesta, sillä nyt on vihdoin tyylikästä jättää hommat kesken.