Lääkärilehden toimittaja haluaa haastatella minua puhelimessa (hän kysyy mielipidettäni alaani koskevassa hyvin pienessä asiassa). Aloin heti stressata sitä, että sanon hyvinkin todennäköisesti vahingossa jotain harvinaisen typerää. Puhelinhaastattelun jälkeen luultavammin mietin viikon ajan mitä tulikaan sanottua ja tietysti kadun sanomisiani. Painettua tekstiä en pysty lopulta häpeäni vuoksi lukemaan.
Kävin tänään kahvilassa. Kahvilassa ei ollut lehtiä! Lehdetön kahvila ei ole mistään kotoisin. Hyvästä kahvilasta löytyvät paikallinen ja valtakunnallinen sanomalehti, iltalehdet, muutama kiiltäväkantinen naistenlehti, sisustuslehti, Image ja mielellään saisi olla vaikka Parnasso. En tosin ole koskaan käynyt kahvilassa, joka tarjoaisi luettavaksi kirjallisuuslehden. Lehtiä varten pitää olla teline ja numeroiden olisi hyvä olla uusia (ei Me Naiset lehden joulunumeroa vuodelta 2009 tai resuista Seiskaa, jonka kannessa poseeraa Matti Nykänen ja Mervi Tapola ikuista rakkautta vannomassa).
Sovin erään patologin kanssa tapaamisen hänen toimipaikkansa alakertaan. Patologian osaston ovet ovat lukossa, enkä olisi päässyt sisälle ilman miehen apua. Tarvitsin kuvan histologisesta näytteestä potilastapausesitystä varten. Patologi olikin yllättäen nuori komea mies (olin odottanut vanhaa synkeää ukkelia, jolla oletin olevan paksut eri suuntiin sojottavat kulmakarvat). Menimme patologin työhuoneeseen, jossa hän työskenteli ypöyksin mikroskooppinsa puoleen kumartuneena. Mitä tuhlausta, niin komea mies suljettuna sellaiseen ahtaaseen koppiin. Miehen pitäisi työskennellä ensiavussa, jossa mahdollisimman moni saisi katsella komistusta. Tuollaisten silmänilojen pääsy patologiksi pitäisi estää. Viimeisenä mies kysyi potilaastani "Onko hän kuollut?". Vakuuttelin potilaani olevan hengissä ja jakselevan hyvin. Noin siinä käy kun on liikaa tekemisissä kuolleiden kanssa. Jossain vaiheessa nuori mies lakkaa olemasta nuori ja komea ja tuolloin onkin myöhäistä katua uravalintaansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti