Adam ja Eve ovat aviopari, joka asuu erillään (ei rakkauden puutteesta johtuen, sillä he kaipaavat toisiaan). Adam asuu Detroitissa, jota lama on koetellut erityisen pahasti. Jim Jarmuchin öinen Detroit on kaunis kuin heikossa valaistuksessa kuvattu vanha kaunotar. Eve asuu Tangerissa, jonka kapeilla kaduilla miehet kauppaavat jotakin, ei selviä mitä. He elävät ihmisverellä, joka nautitaan kauniisti kristallipikarista. Veren hankinta on työlästä, mutta molemmilla on omat välityskanavansa. Heti alussa viitataan Even sisareen Avaan, joka ei olekaan yhtä sivistynyt ja cool kuin sisarensa. Eve lentää tapaamaan Adamia, tietysti yölennolla, pian hommaan sotkeutuu myös Ava. Matkalle Eve pakkaa mukaan yksinomaan kirjoja. Enempää en viitsi juonesta kertoa.
Millaista olisikaan jos olisi viettänyt parhaat nuoruusvuotensa joskus 1800-luvulla ja nyt pitäisi sopeutua käyttämään älypuhelinta? Entä jos olisi tuntenut henkilökohtaisesti Franz Schubertin? Elokuvassa on paljon vanhoja esineitä, joiden iän Eve pystyi määrittämään tarkasti vain koskettamalla. Voin kuvitella, että ohjaaja on romantikko, joka haikailee menneiden aikojen perään. Jatkuva yö, kuluneet esineet, musiikki ja vanhat rähjäiset rakennukset tekevät elokuvasta kauniin.
Onhan se outo elokuva ja huumori on omituista. Laboratoriolääkäri myy Adamille verta termospulloissa ja varoittaa miestä D-vitamiinin puutteesta. Miehen pihalla kasvaa punaisia kärpässieniä väärään vuodenaikaan. Sienet näyttävät muovailuvahasta askarrelluilta.
Lopulta elokuvalta odotti jotain enemmän. En erityisemmin pitänyt loppuratkaisusta, vaikka ohjaajalla lie ollut hauskaa. Elokuvalla oli kourallinen katsojia. Kun Kampus kinossa aikoinaan esitettiin Jarmuchin elokuva Muukalaisten paratiisi olimme T:n kanssa ainoat katsojat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti