Suoritan teatterikriitikon velvollisuuteni tuoreeltaan, ennenkuin muiden kritiikki ehtii vaikuttaa minuun. Pakkahuoneella (Tampereen teatterikesä) esitettiin puolalaisen Stanislaw Witkiewiczin näytelmä Ponorela Lokomotiva. Näytelmä ilmestyi 1923, eikä sitä esitetty kirjailijan elinaikana. Esitteessä mainitaan näytelmästä: kesken jäänyt, kokeellinen, haasteellinen ja avantgardistinen teos. Näytelmä sopi hyvin hikiselle Pakkahuoneelle. Esityskieli oli slovenia, mutta onneksi katsojille näyttettiin englannin- ja suomenkieliset tekstit.
Näytelmä alkoi kuten useat näytelmät nykyään: otetaan humoristisesti kontaktia yleisöön. Sitten tarina käynnistyi: lavalla istui pianojen ääressä kaksi miestä: lämmittäjä ja veturinkuljettaja. He myös soittivat. Dialogi ei tuntunut oikein uskottavalta noin ammattien kannalta, toki veturissa saatetaan puhua kovinkin filosofisia. Aika pian kävikin ilmi, ettei mikään ollutkaan sitä miltä näytti. Juna kulki kohti tuhoaan kuin Aniara. Tunnelma on kovin intensiivinen, molemmat miehet rakastivat samaa naista.
Tässäkin tarinassa naiset rakastuivat roistoihin. Kaikki oli kaoottista. Jotenkin sen veturin ja uhkaavan tuhon uskoi, vaikka junaan viittasi lähinnä näyttelijöiden hytinä, kallistelu, pillin vihellys, toisen näyttelijän lapion kolisuttelu ja ihon nokisuus. Alun seesteisyys muuttui pian kovin karnevalistiseksi, veturiin kertyi porukkaa enemmän kuin tavalliseen suomalaiseen junavaunuun. Miehet olivat machoja ja naiset naisellisia. Kaksi näyttelijää oli pukeutunut eläimen nahkoihin, yksi kalsareihin ja pikkutakkiin ja yksi mustaan korsettiin.
Jännitti oikeasti miten käy. En kerro. Kannattaa katsoa jos ei pelkää kovia ääniä ja sietää kaaosta. Näyttelijät olivat erinomaisia. Mietin vähän, oliko ihan kaikki näyttelijöiden sanoma mahtunut suomennokseen, sillä kirjoitettuina repliikit näyttivät kovin lakonisilta.
2 kommenttia:
Jää kyllä nyt arvailujen varaan miten kävi junarungon.
Kaikkea ei saa paljastaa.
Lähetä kommentti