Vuosi 2022

Näinä päivinä ihmiset avautuvat tästä lopullaan olevasta vuodesta. Jotkut vuosiraportit ovat mahdollisesti jopa rehellisiä. 

Äitini kuoli tänä vuonna.  Pidettiin siunaustilaisuus ja uurna laskettiin. Venäjä hyökkäsi Ukrainaan.

Olen lukenut kuluneena vuonna kuusikymmentäviisi kirjaa. Olen syönyt 364 pullaa. 

Lähetin romaanikäsikirjoituksen muutamaan kustantamoon, viimeisin hylsy tuli pari päivää sitten, noin vuosi lähettämisestä. Kyllähän se aina kivasti kirpaisee. Kuin tökittäisiin paksulla neulalla. Olin jo melkein unohtanut koko käsikirjoituksen ja säilönyt sen häpeäkansiooni. Hylkäämiseen ei kehity toleranssia (tarkoitan tällä käsikirjoitusta, mutta myös muita hylkäämisiä).

Kirjoitin lastenromaanin, joka julkaistaan ensi syksynä. 

Olen kirjoittanu kolumneja Reuma-lehteen. Osallistuin runokurssille ja kävin Valamossa kirjoittamisretriitissä.

Olen käynyt vuoden mittaan tavallista harvemmin teatterissa ja elokuvissa. Nautin kovin Kom-teatterin näytelmästä Lou Salome ja Miiko Toiviaisen monologista Kepeä elämäni. Elokuvatkin ovat jääneet sivurooliin, nyt mieleeni palaa ainoastaan Sophie Hyden Kaikkea hyvää, Leo Grande. Se ei tainnut olla vuoden paras, mutta sen muistan. Elokuvaa mainitaan lämminhenkiseksi ja sitä se toki olikin, mutta jotenkin raikas ja erilainen. 

Olen tänä vuonna käynyt Tukholmassa (ainoa ulkomaanmatkani), tavallisesti moista ei viitsisi edes mainita. Kävin Annikin runofestivaaleilla, Filkkareilla ja Volter Kilpi päivillä.

En tiedä sairastaneeni koronaa. 

Olen vuoden verran syönyt vegaanisesti muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Puhkikulunut vitsi kuuluu: Mistä tietää, että joku on vegaani? Hän kyllä kertoo sen.

Uusi lukustrategia

Näin toissayönä unta, että olin aloittanut opiskelut lääkiksessä, enkä saanut mitään aikaiseksi ensimmäisenä lukukautena ja se ahdisti ja hävetti minua. Olinhan jo aiemmin jättänyt diplomi-insinöörin opinnot kesken. Viime yönä etsin sisätautiensiapua, jossa minun piti päivystää. 

Eikö yöunien perimmäinen tarkoitus ole virkistää?

Olen ottanut käyttöön uuden lukustrategian. Aiemmin tilasin kasan uutuuskirjoja kirjastosta. Ne tulivat aina köntässä ja stressasin asiaa. Luin niitä kuin suorittaisin jotain työtehtävää, johon oli varattu liian vähän aikaa. Päätin, että luen jatkossa vanhempaa kirjatuotantoa, sillä jos romaani on hyvä, ei sen viimeinen käyttöpäivä uhkaa ihan heti. Tiettyjen kirjailijoiden tuotantoa haluan lukea tuoreeltaan.

Tapaninpäivänä kävin ystävien luona Kangasalla. Paikalla oli kaksi nuorta miestä, jotka olivat pukeutuneet villatakkeihin, joista minulle tulivat mieleen vanhat amerikkalaiset televisiosarjat, tohvelit ja piippu vain puuttuivat. Melkein odotin milloin he alkavat puhua siitä, että naisen paikka on kotona, tai että feministit eivät vaan ymmärrä huumoria.

Nämä nuoret miehet olivat oikeasti tosi kivoja ja fiksuja.

 

Joulusohva

Olen huomannut, että puen aina ensin oikean housunlahkeen ja vasta sitten vasemman. Kun kokeilin tehdä toisin se tuntui väärältä ja työläältä. Kuin pinnistelisi ollakseen jotain muuta kuin on, oikeajalkainen. 

Näen nykyään paljon työunia. Viime yönä työskentelin terveyskeskuksessa. Työpaikalle pääseminen oli vaikeaa, työkaverit hankalia ja potilaat sellaisia, joita en osannut auttaa. 

Katsoin toissapäivänä Pentikin punaista kaitaliinaa, jonka olin levittänyt keittiön pöydälle ja ajattelin, että äiti on tuon liinan minulle ostanut, eikä äitiä enää ole. Mietin elämän lyhykäisyyttä, vaikka äidin elämä oli pitkä, vein roskat ja lähdin uimahalliin. 

Heli Laaksonen on kirjoittanut hauskan runon joulupatjasta, jonka päälle kasata paketei, tyynyi, kirjoi, kaukosäätimi ja hyvä ruakka ja Laiteta ovi hualellisest lukku ja puhelimet piironki alalaatikko. Ei onnistu, kuten huomaatte. Täällä istun ulkoiluvaatteissa sohvalla jalat lähtökuopissa. Lempieläimeni Kerttu kuorsaa vieressäni äänekkäästi. 

Maata, syärä ja hihitetä 3-7 vuarokaut. Nousemine ja murhettumine on kiället, kirjoittaa Heli Laaksonen. Murhettuminen sallittua ja ulkoilu, sanon minä. Olen nähnyt Heli Laaksosen televisiossa ja luonnossa ja hän hymyilee aina, joten joulupatja vaikuttaa toimivan, siltä noustaan virkeänä seuraavaan vuoteen tai kuten Laaksonen sanoo: Nousta virkusenas ylös kohre uut vuat. Aion perinteisesti maata sohvalla torkkupeiton alla, sillä en pidä lattialla lojuvista patjoista.

Paketti

Kun olin päiväkotilapsi, teimme tätien ohjaamana joululahjat äideille. Miksei muuten isille? Lahja oli muistaakseni pannunalunen ja se oli kiedottu valkoiseen paperiin ja paketin ympärille oli sidottu punainen nauha. Paketista ei saanut kertoa äidille. En voinut olla vihjailematta, mitä olisi tulossa, jos äiti jaksaisi odottaa vielä muutaman päivän.  

Odotus tuntui pitkältä ja kutkuttavalta.

Isä laittoi lahjan kirjahyllyn päälle ja nosti minut joka päivä ylös, että saatoin tarkastaa, ettei paketti ollut kadonnut mihinkään. 

Jännä, etten muista hetkeä, jolloin äiti avasi paketin. Ilmeisesti se ei ollut mikään suuri spektaakkeli.

Sain kirjalahjoja joka joulu ja kirjat olivat muutenkin suosittuja lahjoja ja kustantamojen joulumyynti merkittävä. Viime jouluna lupasin lapsilleni ja heidän puolisoilleen kirjalahjat, jotka he saivat itse valita. Tänä vuonna en. Kuulemma kirjojen joulumyynti on ollut huonoa. 

Lupaan ostaa ainakin yhden kirjan vaikka sitten itselleni. 

Kävin Kulttuuriravintola Kivessä Café Barock-musiikkitapahtumassa ensimmäistä kertaa. Tapahtuman sivulla sanotaaan, että Café Barock palauttaa konserttitradition juurilleen yhteisen viihtymisen tavaksi, johon kuuluu syöminen, juominen ja jutustelu. 

Nämä vanhan musiikin tyypit näyttivät erilaisilta kuin muut klassisen musiikin soittajat, jotenkin rennommilta ja boheemimmilta. Siltä, etteivät ota itseään niin tosissaan. Ehkä heidän ei tarvitse kilpailla paikastaan soittokädet ruvella. 

Istuin samassa pöydässä kahden kollegan kanssa. Puhuimme siitä, miten paljon monilahjakkuuksia lääkäreissä on. Olen tavannut kirurgin, joka on käynyt teatterikoulun, tiedän monia lääkärimuusikoita, -urheilijoita ja -kirjailijoita. Tutkijoita. Paljon älykkäitä tyyppejä (on niitä tietysti muillakin aloilla). Olen aina tuntenut itseni lahjattomaksi heihin verrattuna, varsinkin yliopistosairaalapiireissä. No nyt on sitten paloittelusurmalääkärikin.

Suhteita

Kirjailija-lehti keskittyy uusimmassa numerossaan kirjailijoiden kustantamosuhteisiin. 

Pari kirjailijaa kertoo omasta suhteestaan kustantamoihin nimettömänä, muut (uhka)rohkeasti omalla nimellään. Lehdessä kustantamon ja kirjailijan suhdetta verrataan muun muassa deittirulettiin. Marissa Mehr on koonnut leikkimielisen tyyppigallerian. Tyyppejä joita kohdatessaan kannattaa nostaa kytkintä. Yksi niistä, ghostaaja(kustantamo) katkaisee yhteydenpidon ja katoaa selityksittä vaikka alkuun on vaikuttanut lupaavalta.

Kun olin sairaalassa töissä, meitä työntekijöitä kiellettiin välillä kommentoimasta hankalia, työhön liittyviä asioita tiedotusvälineille. Kirjailijoita ei kielletä, mutta olemme (huomaatteko, että olen melkein integroitunut tuohon ryhmään) järkeviä ja pidämme suumme kiinni. 

Kuuntelin, kun Ruben Stiller haastatteli ylilääkäri Heikki Ekroosia Apotista. Mies oli konsultoinut Lääkäriliiton juristia siitä, mitä hän saa sanoa. Juristi oli sitä mieltä, että potilastietojärjestelmää saa haukkua kunhan ei hauku työnantajaa. 

Kustantamoja kannattaa kritisoida vain varmassa lokaatiossa kuten omassa keittiössä tai muussa turvallisessa tilassa, eikä tiedotusvälineille lainkaan. Kirjailija on usein löyhemmin kiinni "työnantajassaan" kuin vaikkapa lääkäri.

Kaksi kirjailijaa käyttää nimimerkkiä (Uuras puurtaja ja Lokakuu). Yritin tietenkin arvailla ketä he ovat, mutta en onnistunut.

Kerrotaan lehdessä myös hyvistä suhteista kustantamojen ja kirjailijoiden välillä, ne ovat usein kustannustoimittajien ja kirjailijoiden välisiä suhteita.   

Anne Mölsä muuten tutkii kustantamojen ja kirjailijoiden välisiä suhteita, joita ei ole juurikaan tieteellisesti selvitelty. Annen hyvä juttu löytyy samasta lehdestä.

Lisään tähän perään vielä, että Karisto on yrittänyt olla reilu minulle.

Teitä pelkää en mä kuulun liittoon,

mä kuulun liittoon, mä kuulun liittoon

Teitä pelkää en mä kuulun liittoon,

mä kuulun liittoon, joka taistelee.

https://lyricstranslate.com

Teitä pelkää en mä kuulun liittoon,

mä kuulun liittoon, mä kuulun liittoon

Teitä pelkää en mä kuulun liittoon,

mä kuulun liittoon, joka taistelee.

https://lyricstranslate.com

 

Teitä pelkää en mä kuulun liittoon,

mä kuulun liittoon, mä kuulun liittoon

Teitä pelkää en mä kuulun liittoon,

mä kuulun liittoon, joka taistelee.

https://lyricstranslate.com

 

Yksikseskös asustelet

Luin aamun Hesarista, että 1.3 miljoonaa suomalaista asuu yksin, peräti 46 prosenttia asuntokunnista. Olemme joukko, josta poliitikot eivät ole suuremmin piitanneet. Yleensä ihminen ei asu koko elämäänsä yksin, minäkin olen viettänyt tavallista perhearkea ja sitten yksinhuoltaja-arkea.  Tai oli meillä yhteishuolto, mutta lapset asuivat luonani ja olen siitä onnellinen, lapset eivät välttämättä olleet.

En oikeastaan asu yksin vaan Kertun kanssa, tosin Kerttu ei osallistu taloutemme kustannuksiin vaan joudun ostamaan sillekin ruoat ja kissanhiekat ja kustantamaan eläinlääkärin.

Minusta on väärin, että pariskunta voi saada enemmän kotitalousvähennystä kuin yksin asuva. Kotitalousvähennyksen enimmäismäärä remonttitöistä on 2250 euroa henkilöltä. Jos teettäsin kylpyhuoneremontin (haaveilen siitä), saisin vähentää tuon summan, mutta jos asuisin ihmisen, enkä kissan kanssa saisimme 4500 euroa verovähennystä remonttikuluista tai 7000 euroa vaikkapa kotitaloustöistä, joita Kerttu ei myöskään tee vaan levittelee tassuissaan vessansa sisältöä ympäri asuntoa. 

Yksin asuva maksaa itse kaiken, lehtitilaukset, lukuaikapalvelut, Netflixin, kodinkoneet, remontit, vuokran tai yhtiövastikkeen, sähkölaskun. Ihan kaiken. Jos hän tarvitsee autoa, siitäkin hänen on maksettava itse. 

Ehkä toisesta voi olla myös henkistä tukea, seuraa ja apua vaikka silloin kun sairastuu tai sitten toinen tuo ahdistusta ja pahimmassa tapauksessa paloittelee ja heittää jätesäkissä metsänreunaan villieläinten syötäväksi. 

Kerttu lähinnä nukkuu, paitsi ruoka-aikaan. Kertun antama tuki on vähän siinä ja siinä. Onneksi on ystäviä ja lapset. Ja onneksi lapset eivät asu yksin vaan heillä on puolisot. 

Yksin asuvat barrikaadeille!

Liian seksikäs Charles

Lastenromaanilleni on löytynyt kuvittaja. Omia lapsiani nuorempi, mutta se sopii hyvin, sillä kirjassakin on useita sukupolvia. En tiedä saako kuvittajan nimen kertoa, joten jätän sen vielä salaisuudeksi (sehän kiinnostaakin kaikkia). Olin surkea pitämään hauskoja salaisuuksia jo päiväkotiaikoina. Minulta livahti aina vahingossa, mitä joululahjoja olin vanhemmilleni tehnyt (vai askarreltiinko lahja vain äidille). 

Hyppään taas aiheesta toiseen. Katsoin Yleltä kelpo brittidekkarin nimeltään Karen Pirie. Sarjan alku on kliseinen: Nuori nätti nainen lyhyessä koltussa kävelee yöllä kadulla ja löytyykin sitten kuristettuna ja vatsa auki viillettynä kirkkomaalta. 

Ilmankos aikoinaan arkailin yöllä yksin liikkumista, enää en pelkää. No en niin paljon, eikä ilmeisesti ole tarpeenkaan, sillä sarjoissa ei koskaan oteta hengiltä kuusikymppisiä naisia. Olen tukevasti turvassa. Näyttelijä Miiko Toiviainen kertoi haastattelussaan, että tajusi miten paljon oli kammonnut öistä kaupunkia ennen kuin koki transition mieheksi. Nyt hän on ymmärtänyt, että häntä puolestaan pelätään ja ottaa sen huomioon pimeällä liikkuessaan. 

Jos brittidekkarissa näytetään lampea, sieltä nostetaan ihan pian vähäpukeinen nuori naishenkilö. Kuolleena ja raiskattuna tietenkin.

Löysin Areenasta seitsemän sairaaladraamaa. En kykene katsomaan niitä. En seurannut niitä silloinkaan kun tein lääkärin töitä. No Teho-osasto oli poikkeus. Tunnen naisen, joka käsikirjoittaa Sykettä ja hän kertoi, että heillä on lääkärikonsultteja. 

Areenasta löytyy psykologista jännitystä kymmenen sarjan verran, hyvän mielen sarjoja kaksikymmentä ja sarjoja, jotka "täytyy nähdä" kaksikymmentäkaksi. Olen katsonut niistä yhden, joten kova urakka on edessä. 

Minulla on myös Netflix, josta katsoin Crownia. Lopetin ennen viimeistä kautta, sillä en pitänyt uusinta roolitusta uskottavana. Prinssi Charlesia esittävä Dominic West on seksikäs mies, Charles ei ole. Anteeksi Charles, sinulla on varmasti monia muita avuja.

Arkisunnuntai

Kävin tällä viikolla kustantamon takkatuli-illassa. Olin turhaan valmistautunut vaatimaan vegaanimakkaraa, sillä takkatulta ei näkynyt. Pitäisikö ilta nimetä uudestaan vaikka Ei takkatulta -illaksi.

Liimauduin juhlissa parin tutun kirjailjan kylkeen ja kuljin kylki seiniä pyyhkien juhlatiloissa, jotka sijaitsivat kolmessa kerroksessa. 

Tilaisuudessa tarjottiin erinomaista buffetruokaa. Viinilasi kiinnitettiin lautaseen integroituun muovihärpäkkeeseen. Ruokailua varten oli tarjolla vain haarukat. Ehkä näin suojeltiin ihmisiä veitsien aiheuttamilta vahingoilta ja väkivaltaisuuksilta, joihin alkoholi ja veitset yhdessä vääjäämättä johtavat.

En koskaan totu syömään ilman tuolia ja pöytää, vaikka olen kyllä mielestäni harjoitellut seisten syömistä kiitettävästi. Jos ruoka olisi tarkoitettu seisaallaan syötäväksi, olisi ihmiselle tehty kolme kättä. Jälkiruoaksi tarjottu leivonnainen piti nauttia sormin, sillä edes jälkiruokalusikoita ei ollut tarjolla. 

Minut esiteltiin Anna-Leena Härköselle. 

Kipitin kymmenen junaan. Istuin loosissa kahden kirjailijan ja yhden kääntäjän kanssa. Kääntäjä halusi tietää, mikä kirja oli erityisesti vaikuttanut kuhunkin meistä. Menin niin lukkoon, etten muistanut ainuttakaan kirjaa tai kirjailijaa. Sitten keksin, että nuorena tyttönä vaikutuin Marianne Alopaeuksen romaanista Pimeyden ydin. Ehkä se johtui romaanin rakkaustarinasta. 

Myöhemmin mieleeni tuli paljon parempia esimerkkejä kirjoista, jotka ovat vaikuttaneet minuun, mutta silloin se oli jo liian myöhäistä. 

L Kuopiosta kävi kylässä. Ostin perjantaiksi liput Työviksen Momentum 1900 musikaaliin. Musikaalin ovat tehneet Heikki Salo, Sirkku Peltola ja Eeva Kontu. Momentum 1900 kertoo Pariisin maailmannäyttelyn Suomen paviljongin pystyttämisestä vuonna 1900. Se käsittelee Suomen itsenäisyyden tavoittelua, luokkataistelua, taidetta, rakkautta ja tasa-arvoa. 

Momentum 1900 oli sujuva, komea ja välillä humoristinenkin esitys. Musiikki oli monipuolista ja tarttuvaakin, tanssit näyttäviä ja lavastus taustavideoineen kerrassaan hieno. Ei tarvinnut hävetä.

Mietin taas kerran Martti Suosaloa, miten hän vie kaiken huomion liikkuessaan näyttämöllä ja kuinka vaivattoman oloisesti hän sen tekee. 

Nyt on palattava arkeen, vaikka on sunnuntai.

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Elän itsenäisessä Suomessa, jossa kaikilla saa olla mielipiteitä. Myös kepulaisilla. Ketään ei suljeta vankileirille. 

Olen syntynyt Pohjois-Savossa maaseutupaikkakunnalla, jossa mielipiteitäni ei arvostettaisi (kunnassa on kepulaisenemmistö). Silti minulle oltaisiin ystävällisiä ja taatusti autettaisiin, jos apua tarvitsisin tai vaikka en edes tarvitsisi. 

Olkaamme siis ystävällisiä toisillemme. Tämä kepuinho on melko uusi juttu ja liittyy tiettyjen lakien viivästyttämiseen.

Halusin lukea viihdekirjan ja valitsin ruotsalaisen Emma Hambergin romaanin Je m’appelle Agneta. Hesari on ilahduttavasti alkanut arvioida myös viihdekirjoja ja lehdestä löytyy Miina Supisen kritiikki tästä romaanista. Meinasin jättää lukemisen kesken jo ennen kirjan puoliväliä, sillä niin kliseinen asetelma on: Nelikymppinen elämäänsä kyllästynyt nainen lähtee Provenceen itseään etsimään ja löytääkin rennon, sensuellin elämännautiskelijan itsestään. Hankkii uuuden mekon ja alusvaatteet. 

Poikkeuksellista ja ilahduttavaa tässä viihderomaanissa on päähenkilön ystävyys vanhaan dementoituvaan homomieheen ja tämän miehen elämäntarina. 

En ole lukenut romaania loppuun, mutta sivulle 252 mennessä päähenkilö on löytänyt seksin lisäksi ranskalaiset juustot ja punaviinin. En ehkä pysty vegaaniruokovalioon koko loppuikääni. Olen syntynyt maitopitäjässä. Auttakaa!

Nyt lukijani Auvo T. on taas sitä mieltä, että pompin asiasta toiseen ja siinä hän on oikeassa. 

Kaikki lukijapalautteet ovat toivottuja. Ihana huomata, että joku seuraa blogiani edelleen. On niitä, jotka antavat vain positiivista palautetta ja niitä joilta saa kritiikkiä. Melkein aina joku on perehtynyt tekstin aiheeseen syvällisemmin kuin minä, joka en ole perehtynyt oikein mihinkään. Tämä tyyppi kertoo, miten asiat ihan oikeasti ovat. 

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Palkintopuhe

Iida Rauman hieno romaani Hävitys voitti kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Minun kirjani eivät ole palkintoja keränneet, eivätkä kerääkään, mutta kirjoitin varmuuden vuoksi palkintopuheen. On hyvä valmistautua, jos vaikka joskus niin käy. Sain idean kirjailija Laura Lehtolalta Facesta, mutta tämä on nyt ihan oma puhe:

 

Hyvät kirjallisuuden ystävät,

En olisi uskonut, että saan tämän palkinnon. Kukaan ei olisi uskonut. Elämä on arvaamatonta. Kiitos siitä.

Palkittuna kirjailijana haluan sanoa pari valittua sanaa. Valitsin sanat tänä aamuna ja kirjoitin tälle paperilapulle.

Kirjallisuus on tärkeää: Se viihdyttää, turhauttaa, kehittää ihmistä, sitä joko ymmärtää tai sitten ei. Monesti Finlandia-palkinnon saanut romaani ei viihdytä, eikä vie sukkia jalasta vaan hiukset päästä. Alkaa epäillä omaa ymmärrystään ja älyään. Nukuttaa, fontti on pientä ja kirjassa liikaa sivuja. 

Toisaalta on helppo valita joululahja: isälle tietokirjallisuuden Finlandia, kummilapselle lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon saanut kirja ja äidille kaunokirjallisuuden möhkäle. Palkinnon saajien talouskin on joksikin aikaa turvattu. 

Niin ja kun sana on vapaa, muistutan, että luonto pitäisi pelastaa, tasa-arvoa edistää ja tehdä talvikenkien pohjat paremmin pitäviksi. Toivon myös rauhaa maailmaan.

Kiitos vielä kaikille, varsinkin sille, joka minun kirjani tästä hienosta kirjapinosta valitsi. Voin ostaa uuden sohvan, kun Kerttu on sen edellisen raapinut tärviölle. Mukavaa loppuvuotta kaikille. 

Ostakaa minun kirjaani!

Taidematka

Matkustin kahden ystävän kanssa Vikingillä Tukholmaan katsomaan Hilma af Klintin teoksia (yläpuolella surkea kuva yhdestä maalauksesta). Taiteilija on ajankohtainen, sillä hänestä on hiljattain julkaistu elämäkerta (Pirkko Kotirinta, Hilma af Klintin arvoitus) ja elokuva (Lasse Hallstöm, Hilma). Elokuva ei taida olla nähtävissä elokuvateattereissa ollenkaan. 

Ruotsalainen taitelija maalasi abstrakteja taideteoksia jo 1900-luvun alussa ja oli liiaksi aikaansa (ja miehiä) edellä. Nainen oli erikoinen ja harjoitti mm. spiritismiä ja kuului taiteilijaryhmään De Fem. Taitelija antoi luvan julkaista abstraktit suurikokoiset maalauksensa vasta kaksikymmentä vuotta kuolemansa jälkeen, mutta lopulta ne "löydettiin" vielä myöhemmin. Hilma af Klint opiskeli naistaiteilijalle sopien maisemamaalausta.

Modeerna Museetissa esillä olevat abstraktit työt ovat suurikokoisia akvarellitöitä, ehkä niissä on käytetty jotain liituakin (en ole asiantuntija, kuten varmaan arvaattekin). Töiden nimet viittaavat ihmispolon eri ikäkausiin. Katselimme antaumuksella, kun kerran olimme tulleet niin pitkän matkan päähän ihan tämän takia. Tai saattahan olla, että käytimme Hilma af Klintiä tekosyynä laivaristeilyyn.

Modeerna museet on erinomainen taidemuseo. Samaan aikaan esillä oli museon omaa kokoelmaa, yhdysvaltalaisen Nan Goldin omakohtaisia, rankkojakin videoteoksia ja kaiken päälle vielä söpöjä piparkakkutaloja. Kahvila, jossa pitää ehdottomasti nauttia kanelbulle.

Kävimme Fotografiska museossa lounaalla. Kivaan ravintolaan ei päässyt ellei ostanut museon pääsylippua. Outoa. Juoksin näyttelyn läpi, sillä olinhan siitä maksanut!

Laivalla oli sellaista kuin laivoilla on. Pitkiä käytäviä, kulahtanut trubaduuri, ravintoloita, Ville viikinki ja pallomeri. Näin alkuviikosta eläkeläisiä. Pallomeressä olisi ollut hyvin tilaa. 

Hytissäni ei ollut ikkunaa, mutta ikkunaverhot kuitenkin. Meinasin monta kertaa vetää verhot sivuun ja katsoa merta, vaikka verhon takaa löytyi pelkkä maalarinvalkoinen seinä. Laivan käytävistä tulivat mieleen Stanley Kubrickin kauhuelokuva Hohto. Kaksoset käytävän päästä puuttuivat. 

Ostin laivasta meikkivoidetta ja pipon (tampereeksi pipan). En edes viinipulloa.