Vain elämää

Olen tällä viikolla viettänyt kaksi iltaa ensiapualueella. Alan melkein pitää siitä työstä. Valitsen potilaat tyylillä "Tään määkin osaisin", eikä kukaan uskalla puuttua röyhkeään toimintaani. Erikoistuvat lääkärit ja nuoret erikoislääkärit ovat viisaita ja nykyään voin reilusti kysyä, jos en jotain tiedä, sillä olen vieraantunut akuuttilääketieteestä. Ei tarvitse sanella yhtään B- tai C-lausuntoa. Kuuden maissa sanon "Heippa!", poljen jäätelökioskille ja syön kermakirsikkatötterön, jonka kuvittelen ansainneeni.

Hieman huolestuttaa kesän valuminen ohi. Pitäisi mennä johonkin kesätapahtumaan virkistymään. Keskustorille on pystytetty teltta, jossa esiintyy takuuvarmoja "Vain elämää"- artisteja tai ohjelmaan pian pääseviä muusikoita. Olen katsonut sarjaa vain pienen pätkän, enkä vakuuttunut. Laulajat istuivat pöydän ääressä, yksi muusikko esitti toisen muusikon kappaleen paremmin kuin alkuperäisversion konsanaan ja alkuperäislaulaja itki. Kaikesta huolimatta on sellainen olo, että sinne telttaan olisi päästävä, sillä muuten menettää jotain, jota ei sitten enää takaisin saa.

Olen viikon kuluttua lähdössä Kaustisille. En edes tiedä onko tarkoitus osallistua festivaaleihin ja missä määrin, sillä tämä on ensimmäinen kerta kun lähden liikkeelle tuossa kaveriporukassa. Olen käynyt kerran kyseisilllä festivaaleilla. Syötin Kaustisella pienelle tyttärellemme banaanin, jonka tämä oksensi potkuhousuilleen. Tahrat eivät lähteneet pesussa.