Yhden naisen sota

Olisi pitänyt kirjata ylös montako kirjaa olen lukenut, elokuvaa ja teatteriesitystä nähnyt, montako konserttia kuullut ja kuinka monessa taidenäyttelyssä käynyt vuorotteluvapaani aikana. Asia jäi dokumentoimatta.

Eilisessä KAVI:n näytöksessä esitettiin Michael Ciminon elokuva Kauriinmetsästäjä vuodelta 1978. Olin melko varma, että olin nähnyt elokuvan aiemmin, mutta en ole asiasta enää yhtä vakuuttunut. En muistanut elokuvan tehdasmiljöötä, mutta muistin hämärästi elokuvassa pelatun venäläisen ruletin (pidin nytkin siinä kohtaa silmäni suljettuina). En muistanut, että nuori Meryl Streep ja Robert De Niro olivat niin hyviä. Elokuva oli edelleen hieno, vaikka näkökulma Vietnamin sotaan oli ymmärrettävästi kovin amerikkalainen. Vietnamilaiset esitettiin lähinnä säälimättöminä hirviöinä. Elokuvan alussa vietetään sotaan lähtevän miehen häitä. Juhlatilan seinät on lähes peitetty Yhdysvaltain lipuilla ja muutama lippu roikkuu lipputangoissa. Elokuvan repliikki: "There should be more flags", herätti meissä katsojissa hilpeyttä. Muuta huvittavaa elokuvassa ei ollut. Elokuvan loppu oli pateettinen "God Bless America" lauluineen. Toisaalta sota vei yhdeltä mieheltä jalat ja yhden miehen kokonaan, vaikkei tämä kuollutkaan taistelussa. Tavallaan elokuvan henkilöt lohduttivat itseään laululla kuin laulaisivat itselleen turvaa pahassa maailmassa.

On kummallista, että kaikilla mailla on sellainen käsitys, että oman maan sotavoimat ovat kaikkein parhaimmat ja rohkeimmat. Sotakalusto saattaa olla vihollisella parempi ja armeija suurempi, mutta jokainen oman maan armeijan yksittäinen sotilas on neuvokkaampi ja urheampi kuin kellään muulla. Sama käsitys on rintaman molemmilla puolilla, eikä sitä horjuta mikään. Minäkin ajattelen, että suomalaiset ovat olleet sotiessaan jotenkin rohkeampia kuin vaikkapa neuvostojoukot tai Saksan armeija. He tietysti pitävät omiaan ylivoimaisina.

Kävin tänään työpaikalla omaa sotaani: yritin avata tietokoneen. Salasanani oli vanhentunut, enkä muistanut sitä vanhaa, sillä kirjaidun aina koneelle henkilökohtaisella kortilla ja tunnusluvulla. Kortista huolimatta on harvakseltaan vaihdettava salasanaa, jotta järjestelmä ihanasti aukenee. Soitin käyttötukeen, josta sain tarvittavan sanan. Käyttötukimies joutui lisäksi ottamaan koneeseen etäyhteyden, sillä se mokoma juuttui kohtaan, josta en päässyt eteen- eikä taaksepäin.  Tunnin ponnistelujen jälkeen (kaksi puhelua, etäyhteyden ottaminen ja sähköpostien lukeminen) sain koneen avattua ja sata sähköpostiviestiä deletoitua (150 lukematonta viestiä vielä jäi,  vaikka olen vapaani aikana käynyt säännöllisesti lukemassa postin).  Mistä johtuu, että käyttötuen antama väliaikainen salasana on aina aurinko? Päivystysjärjestelmä oli osaltani suljettu, mutta ilmoitin sihteerille ne ajankohdat, jolloin en voi päivystää.

Jotta saatan taas aloittaa työni, minun on käytävä läpi moninaiset järjestelmät ja varmistettava niiden toimivuus. Selvinnen hommasta uhraamalla siihen yhden vuorotteluvapaapäiväni.