Näin eilen filkkareiden palkitut elokuvat. Näytös järjestettiin Plevnan suurimmassa salissa. Istuin kolmannen rivin keskelle ja luulin saaneeni hyvän paikan. Todennäköisesti eteeni ei tulisi ketään isotukkaista.
Olin tyytyväinen, kunnes huomasin nuoren parin, joka kantoi sipsi- ja karkkipusseja sekä puolentoista litran limsapulloa, lähestyvän minua. Hyvä Peter von Bagh, joka katsot taivaallisessa elokuvateatterissa Orson Wellesin elokuvaa Citizen Kane, suo kerrankin, että tuo pariskunta asettuu kauas minusta. Peter ei kuullut äänetöntä rukoustani, vaan nuori nainen istui viereeni. Nainen avasi molemmat rapisevat pussit ja kiersi limsapullon korkin auki. Mulkoilin paheksuvasti.
Palkitut elokuvat olivat traagisia. Vaikka katsoin tiukasti valkokankaalle, tunsin miten naisen käsi läheni sipsipussia, otti sieltä lähes äänettömästi sipsin, jonka jälkeen kuului ujo "rousk, rousk", pullon korkin kiertämisääni sekä nesteen nielemisestä syntyävä pulputtava ääni. Tätä jatkui koko näytöksen ajan.
Mieluiten katsoisin elokuvia teatterissa, jossa kaikki katsojat olisivat lyhyitä, ohuthiuksisia ja pitäisivät juuri ankaraa paastoa, jonka aikana ei saisi nauttia edes vettä.
8 kommenttia:
En käy yleensä elokuvissa, koska muitten ihmisten läsnäolo häiritsee elokuvasta nauttimista. Hiihtolomalla tosin kävin katsomassa vaimon kanssa sen Idan. Päivänäytöksessä katsojia oli kolmetoista. Se ei häirinnyt, sillä en ole erityisen taikauskoinen.
nimi. "onko taivaassa tarjolla Kanejakin?"
En ole oikein koskaan ymmärtänyt, miksi elokuviin pitää mennä syömään tai juomaan. Niiden nautintojen paikka on mielellään elokuvan jälkeen, jolloin voi myös keskustella kokemastaan, jos hyvin käy. Sinttu
Eniten vituttaa ne vanhemmat, jotka opettavat pentunsakin noille tavoille. Leffa+popparit+limsa. TUKEHTUKAA NIIHIN! Kunhan ette möykkää tukehtuessanne.
*köh köh* me oltiin kerran miehen kanssa katsomassa Sibelius-leffaa. Oltiin ainoat nuoret paikalla, kaikki muut katsojat olivat harmaapäisiä miehiä ja naisia. Ja me olimme miehen kanssa tietysti ne pahikset, joilla ainoina koko salissa oli popcorneja ja juotavaa, juotava tosin oli muistaakseni vettä.
Yritän kyllä aina syödä mahdollisimman äänettömästi, mutta mun mielestä leffa ei ole edes leffa, jos ei voi syödä poppareita tai karkkia. Se jotenkin kuuluu siihen, kuin voi leivälle. Eikä mua ole koskaan häirinnyt muiden syöminen, vaikka omat eväät olisi jo loppu. Rouskutus taustalla jotenkin kuuluu siihen elokuvaelämykseen :)
Mutta takaisin Sibelius-elokuvaan. Mieheni kanssa olimme salissa myös ainoita, jotka eivät kyenneet poistumaan salista, kun lopputekstit alkoivat. Olimme molemmat niin liikuttuneita, että jäimme sinne hetkeksi itkemään ja siistimään itsemme, ennen kuin kehtasimme kävellä ihmisten ilmoille elokuvateatterin aulaan.
Vieläkin, varmaan yli kymmenen vuoden jälkeen, mua naurattaa se, kun toisaalta oltiin näytöksen pahikset, kun syötiin niitä popcorneja ja toisaalta taas ehkä myös ne, joita kyseinen elokuva eniten kosketti, sillä oltiin molemmat aivan tippa linssissä elokuvan päätyttyä.
Tämä on varmaan sukupolvikysymys, olen istunut nuoruuteni elokuvakerhoissa naama mutrulla katsomassa neuvostoelokuvaa. Siellä ei sipsejä syöty. Olen minäkin syönyt karkkia Bond-leffassa, mutta tällainen hiljainen taide-elokuva on eri asia. En pidä myöskään siitä, että joku katsoo kännykkäänsä, sillä valo häiritsee.
Minä istuin joskus miehen vieressä, joka piereskeli koko leffan. Ja tuhahteli halveksuvasti aina kun tapahtui jotain "epärealistista" – elokuva oli scifiä.
Niagarassa isotukkaiset on oikea riski, kun katsomo ei kallistu paljoakaan. Minun filkkarinäytöksessäni tosin istui keskellä eturiviä joku pitkä mies, jonka pää blokkasi keskimmäiset sanat suomenkielisistä teksteistä. Harmi niille, jotka olis tarvinneet.
Juuri tuosta syystä istun Niagarassa aina melko edessä.
Olimme katsomassa "12 vuotta orjana"-elokuvaa ja jouduin seurueestani erilleen istumaan. Sekä edesssäni, että molemmilla puolillani syötiin jättilaatikkoja juustopopcorneja. Siinä sitten ruoska viuhu ja poppparit tuoksu ja rousku...
Lähetä kommentti