Olin eilen runokirjan julkkareissa, joissa tarjottiin kahta eri teelaatua. Ei punaviiniä, ei kynttilöitä, ei tupakansavusta paksua ilmaa.
Raisa Jäntti voitti Kaarinan runokilpailun kokoelmallaan Läpilyöntikipu. Raisan toinenkin kokoelma pääsi loppukilpailuun.
Läpilyöntikipu kertoo Bas Jan Aderista, joka katosi kesken performanssin, jonka aikana hänen piti purjehtia Atlantin yli. Hän siis kuoli taiteen vuoksi.
En osaa arvioida runoja ja tätä kokoelmaa en edes yritä, sillä tunnen kirjoittajan. Kun hän kirjoittaa runossaan monesta teepannusta, jotka omistaa, muistan, että hänellä on monta teepannua jne.
Raisa kertoi kirjasta vasta kun se oli painettu. Silloinkin hirvitti, tuliko kirjaan kamalia virheitä. Ihan syystä: viimeisessä Parnassossa kirjoitetaan kirjan kanteen eksyneistä kirjoitusvirheistä. Kun Sillanpään jostain teoksesta otettiin pokkariversio, luki kirjoittajan kohdalla Sillinpää.
Mietimme milloin voi kutsua itseään runoilijaksi. Tommy Taberman on kuulemma sanonut, että oikeaksi runoilijaksi nousee, kun on julkaissut yhden runokirjan. Oliko runoilija vähemmän runoilija kun kirjoitti seuraavan runon ja miksi hänestä tuli runoilija vasta kun runo painettiin kirjapainossa uusiopaperille?
Ja kun et kuole
teet kuten kaikki muutkin:
askartelet eettisillä ongelmilla:
entä jos yksi kuolisi, jotta 250 pelastuisi
teet ruumiistasi itsellesi lelun:
kylvetät sitä
virität sen ja annat sen kiivetä puihin katoille
painat sen kantapäät horjuvan kivenlohkareen kuoppiin
painat sen korvan vasten seinää
humisee
arpeutat sen ihoa ja sielua
askartelet jälleensyntymien mahdottomuudella ja muistoilla
kunnes marraskuussa
kiinnostut hypnoosista ja perhostenkeräilystä
ja teet lelun niistä,
Ja kun et kuole,
vietät monta iltahämärää
vilkaisemattakaan ikkunasta ulos,
päästät auringonlaskun karkuun
kuin heliumpallon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti