Istun modernisti kahvilassa kirjoittamassa. Odotan milloin kahvilan täti tulee häätämään minut, sillä olen sielultani ja itsetunnoltani ikuinen viisitoistavuotias. Söin kaurapuuroa, kananmunaa, leipää ja pullaviipaleen. Kahvilassa istuu aamiaisella työporukoita, ystävyksiä ja pariskuntia. Pariskunnat tunnistaa siitä, etteivät he puhu toisilleen.
Koen huonoa omatuntoa laiskottelustani, sillä minulla on taas vapaapäivä. Ei keskellä viikkoa saa istuskella kahvilassa.
Suuret ikäluokat ovat haalineet itselleen kaiken hyvän, joka nyt meiltä nuoremmilta kielletään. Muistan erään sairaalan ruokasalissa iloiset hyväkuntoiset 57-vuotiaat osaeläkeläiset, jotka hehkuttivat nakkikeittoa lusikoidessaan eläkeläisviikkojaan ja hyvänä säilyviä eläke-etujaan. Työelämä on käynyt raskaammaksi ja samalla ovat huilaamismahdollisuudet viety (ja viedään) työntekijän ulottuvilta. Nyt on keksitty, että meillä on liikaa lomaa. Kunnallisen puolen neuvotteluissa on aikoinaan otettu lisää vapaa-aikaa lisäpalkan sijaan. Nyt lomia paheksutaan ja meiltä halutaan riistää kasvimaat, marjareissut, mökkisaunat, aurinkolomat ja paksut historialliset romaanit.
Matti Mörttinen Aamulehdessä kirjoittaa vuorotteluvapaastaan, jonka aikana toimittaja katsoi Wire-sarjan kaikki tuotantokaudet. Minä tein saman, huonolla omatunnolla tietysti.
Olen kadottanut talvipyöräni avaimen. Aion jollain tavalla raahata ajoneuvoni pyöräkorjaamoon ja toivoa, että he luottavat siihen, ettei tällainen keski-ikäinen nainen voi olla rikollinen. Rikollinen mieli ei sovi keski-ikäisen naisen kroppaan, kun taas nuoren miehen varteen se istuu melkein luonnostaan, varsinkin jos nuori mies ei ole kantasuomalainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti