Perjantai

Vesijumppaohjaajan viikset jatkuivat kahtena erillisenä vanana leukaan saakka, sellaisista viiksistä tulee mieleen joku pikkutuhmia vitsejä kertova sukulaismies. Piti juosta niin, että pakaroihin tulee mustelmat, joita ei kotona sitten selitellä. Ei. Soitettiin Pobedaa, Haloo Helsinkiä ja Juha Tapiota.

Jumppaohjaajien vitsit noudattavat yhtenevää kaavaa. Kymmenen minuuttia ennen jumpan loppua sanotaan "Siinä oli lämmittely, nyt alkaa jumppa" tai rankkaa liikettä tehtäessä "Vielä viisi minuuttia", joka toistetaan pari kertaa viiden minuutin välein.

Katsoin eilen dokumentin neljästä yli 80-vuotiaasta aateloidusta brittinäyttelijästä, Nothing Like a Dame. Tunnetuimpia heistä lienevät Judi Dench Bond-leffoista ja Maggie Smith Downton Abbeysta, ne kaksi muuta olivat ikonisia näyttelijöit muuten vaan, Joan Plowright ja Eileen Atkins.

Nämä neljä naista ovat tunteneet toisensa vuosikymmeniä ja tapaavat säännöllisesti Joan Plowrightin viehättävässä talossa, jonka hän on aikanaan ostanut puolisonsa Laurence Olivierin kanssa. Aviomies mainittiin dokumentissa useaan kertaan, eikä aina pelkästään positiivisessa mielessä.

Viehättävintä elokuvassa olivat huumorintajuiset karismaattiset daamit. Kun haastattelija kysyi, minkälaista oli työskennellä oman aviomiehen kanssa, kysyi Maggie Smith "Kenen niistä?".  Nuoruudenajan filminpätkät liikuttivat. Vanha nainen ei ole roska.

Nyt on siis perjantai. Tänään biletetään! Näkisi vaan. Ostin junalipun Hämeenlinnaan kustantamon uusien toimitilojen tupareihin ja mietin tässä sohvalla jaksanko lähteä. Perjantain nimi tulee taas jonkun (aasa?)jumalattaren nimestä, mutta ei se tätä päivää pilaa.

Torstai

Olen tällä viikolla kuunnellut kaksi (erinomaista) erikoistuvan lääkärin pitämää esitelmää. Molemmissa on ollut kuitenkin yksi paha vika, ne ovat olleet liian pitkiä. Neuvon kaikkia koe-esittämään esitelmän kissalle. Samalla kun esityksen pituus tulee mitattua, realisoituu myös se miten vähän juttu tuota luontokappaletta kiinnostaa.

Piilevä raudanpuute on uusin muotisairaus, joka näyttää nyt syrjäyttävän laboratoriokokeissa näkymättömän kilpirauhasvajatoiminnan. Muotisairauksille ovat tyypillisiä laajat oireet, joista lähes jokainen kärsii silloin tällöin. Raudanpuutteesta löytyy asiallinen juttu Hesarin nettisivuilta.

Ai niin, nyt on torstai, mieleen tulee lähinnä John Steibeckin veijarimainen romaani Torstai on toivoa täynnä. Jos joku päivä on toivoa täynnä, niin ilman muuta se on torstai tai perjantai.

Keskiviikko

Jos googlaa "keskiviikko on", tarjotaan sellaista faktaa, että keskiviikko on pikkulauantai, kysytään onko keski viikko yhdyssana tai mitä on keskiviikko englanniksi.

Wikipedia määrittää keskiviikon päiväksi tiistain ja torstain välissä, kuten se toteaa tiistain päiväksi, joka seisoo viikonpäivien jonossa maanantain ja keskiviikon välissä. Keskiviikko on keskellä viikkoa sille, joka aloittaa viikon jo sunnuntaina.

En tiedä onko keskiviikko enää pikkulauantai, sillä käyn harvoin ravintoloissa. Työpaikan pikkujoulutkin näyttävät kutistuvan pelkäksi ruokailuksi, kun kukaan ei enää viitsi juhlia. On pitkä matka tai lastenhoitoviikko tai muuten vaan väsyttää ja kyllästyttää.

Tänään sihistiin työväenopiston viimeinen pilates. Olen ehtinyt tunnille suunnilleen joka toinen kerta. Keväällä tunteja ei enää järjestetä läheisen koulun liikuntasalissa, sillä ohjaajamme kärsi tuntien jälkeen päänsärystä ja nenä meni tukkoon. Koulut ovat vaarallisia paikkoja.

Tiistai

Olen tehnyt tänään rästiin jääneitä töitä, lukenut lähetteitä ja osallistunut kokoukseen, jossa katsotaan suurelta näytöltä PAD-näytteitä, jotka näyttävät verhokankailta. Tällainen tilaisuus tarjoutuu vain kaksi kertaa vuodessa. Patologi yrittää selittää mitä verhokankaissa näkyy. Patologin puhe muistuttaa etäisesti suomea. Ymmärrän sitä yhtä hyvin kuin Inkeroisten tai Vepsän kieltä.

Ostan usein maanantaisin työpaikan alakerran ruokalasta kevytaterian, johon kuuluu salaatti, keitto ja leipää. Pakkaan kaiken rasioihin ja kannan työpaikan kahvihuoneeseen. Kun salaatin tamppaa tiukaksi, keittoastian täyttää piripintaan ja rohmuaa monta palaa leipää, riittää ateria vielä tiistaiksi.

Tiistaina ei kanneta postia, mutta silti postiluukkuni alle oli pudotettu kirje (ehkä en sitä eilen huomannut). Kirjeessä oli palaute gastroskopiasta, ja siinä sanottiin kovin hämmentävästi  "Ei olla todettu erityisiä oireita, lähetetty kuitenkin gastroskopiaan".  Tulee mieleen työterveyslääkäri, joka vähän niinkuin arpoo mihin tutkimukseen asiakkaan lähettää ja minulle sattui tämä gastroskopia-arpa.

Tästä tuli vähän kuin Wikipedian tiistai, aika lyhyt. Sana tiistai on tullut ruotsin kielestä (tisdag) ja se on Tyr jumalan päivä! Tyr on skandinaavisista jumalista urhein. Hyvää Tyr jumalan päivää!

Maanantai

"Amerikansukulainen toi aikoinaan äidilleni amerikantuliaiseksi alushousut, joihin oli kirjailtu viikonpäivien nimet. Housuja oli tietenkin seitsemän kappaletta. Yritän tehdä tällä viikolla alushousutempun ja kirjoittaa jokaisesta viikonpäivästä."

Maanantai on ryhdistäytymisen päivä. Tartutaan päivään rystyset valkoisina, juodaan yliannostus kahvia, läikytetään juomaa näppäimistölle ja työvaatteille.

Wikipedian mukaan maanantai on sunnuntain ja tiistain väliin jäävä päivä. Totta!

Maanantai on kuun päivä (monday, lundi...). Wikipediasta tämäkin.

Googlasin "I hate mondays" (22 500 000 tulosta) ja "I hate tuesdays" (156 000 000 tulosta). Yllättävää, sillä tiitstai on kovin neutraali päivä, eikä sillä ole samanlaista mainetta kuin maanantailla. Maanantai on maineensa vanki.

Maanantaihin kannattaa varata jotain kivaa tekemistä, kiva harrastus, kuten elokuvat. Kavin näytöksessä oli mahdollisuus tänä maanantaina katsoa australialainen elokuva Ghosts... of the Civil Dead (elokuvan nimi kirjoitetaan noin), joka oli äärimmäisen vastenmielinen vankilakuvaus. Suosittelisin sitä lähinnä nuorelle, joka suunnittelee rikollista uraa. Olin ystävän kanssa elokuvissa ja jos joku Niagarassa istunut lukee tämän, niin minä olin se toinen täti, joka kolisteli ulos kesken elokuvan. Varmaankin se vankila symboloi kapitalistista yhteiskuntaa tai jotain. Ihan sama. Anteeksi.

Sampolan kahvilassa liikkui taas se sama pillerinpuolittaja. Mies, joka hakee tarjottimen, veitsen ja servietin, asettaa välineet pöydälle ja sahaa pillerin veitsellä kahdeksi samankokoiseksi puolikkaaksi. Miksi hän ei tee sitä kotona. Onko tabletti jotenkin tuoreempi jos sen syö heti halkaisun jälkeen?

Hyvää yötä. Huomenna on tiistai. 

Sunnuntai

Tamperelaismaisema ikkunan takana on hiljalleen liudentumassa mustasta harmaaksi. Sunnuntaiangsti voi alkaa.

En pidä sunnuntaipäivistä, en ole koskaan niistä välittänyt. Kouluaikoina itkin sunnuntai-iltaisin tekemättömiä läksyjä ja työelämässä olen tottunut stressaamaan työviikon alkua. Sunnuntaisin ulkoilen, maksan laskuja, pesen ja silitän pyykkiä, luen (luen joka päivä jos vain ehdin), pakkaan kassiin seuraavan päivän jumppavaatteet, katselen kalenteriani ja murehdin. Sunnuntai pitää viettää kotona ja sunnuntaisin täytyy olla tylsää, jotta päivä tuntuu pitemmältä, eikä maanantai tule niin nopeasti. Jos joku ehdottaa jotain tekemistä sunnuntaille, tuntuu se suorastaan pyhäinhäväistykseltä.

Mummo kuunteli sunnuntaisin radiosta kirkonmenoja ja huokaili. Huokailu sopii pyhäpäivään. Kirkonmenojen aikaan ei siivottu tai laitettu ruokaa vaan kuunneltiin laahaavaa virsilaulua. Vieläkin jumalanpalvelus määrittelee sunnuntaiohjelmaani, sillä lähden lenkille heti kun kirkonkellot alkavat kumista, kilistä, kalista, soida tai mitä sanaa siitä halutaankaan käyttää. Silloin aloitetaan stressaaminen ja stressitasoa nostetaan pitkin päivää, jolloin se on korkeimmillaan kun on aika nukkua. Se on vähän kuin urheilusuoritukseen valmistautumista, stressihormonin tankkausta.

Olen keksinyt keinon, jolla melkein pilaan sunnuntaiangstin, olen järjestänyt maanantai-iltaan kivaa tekemistä. Käyn maanantaisin jumpassa ja Kavin näytöksessä.

Amerikansukulainen toi aikoinaan äidilleni amerikantuliaiseksi alushousut, joihin oli kirjailtu viikonpäivien nimet. Housuja oli tietenkin seitsemän kappaletta. Yritän tehdä tällä viikolla alushousutempun ja kirjoittaa jokaisesta viikonpäivästä.

Lauantai

Koska olen päättänyt olla hyvä ihminen ja olla ostamatta mitään, päädyin jalkahoitoon. Talous ei pyöri, ellei käytä palkkarahojaan. Järkevintä olisi lyhentää asuntolainaa, mutta kuka nyt aina olisi järkeävä. Järkevyys tekee elämästä tylsää.

Haaveilin rentouttavasta tuokiosta: Liotan jalkojani lämpimässä vedessä ja kuuntelen tarinointia jalkarasvoista.

Kosmetologi kertoi koulutuksestaan, arvoistaan, stressaantuneista ihmisistä ja siitä että haluaa auttaa eikä tahtoisi myydä kenellekään mitään turhaa. Enää ei voi luottaa edes kosmetologeihin.

Nainen suositti pakkaamaan rasvatut jalat hedelmäpusseihin 20 minuutin ajaksi silloin tällöin. Hän käytti hoidosta termiä okluusio.

Jalkani tuntuvat pehmeiltä ja kynteni loistavat iloisenpunaisina marraskuun ankeudessa.


Luin Rafael ja Jörn Donnerin kirjeenvaihtoon perustuvan kirjan "Ennen kuin olet poissa". Kirjassa Rafael Donner kipuilee kirjoittamisensa kanssa ja kärsii huijarisyndroomasta ja pohtii suhdettaan kuuluisaan isäänsä. Rafaelin onni edellisen kirjan julkaisemisesta kesti lähinnä sen hetken kun tieto julkaisukynnyksen ylityksestä tuli, sen jälkeen alkoi epävarmuus.

Nopeasti lukaistun kirjan perusteella Rafael vaikuttaa vilpittömältä. Hänen isästään saa itsekeskeisen vaikutelman. Rafael  Donner kirjoittaa pääasiassa Jörn Donnerista ja niin tekee myös Jörn Donner.

Ehkä isän tekstiä olisi kannattanut editoida enemmän. Mitä ajatella vaikka tästä: "Minulla oli asistentti, joka auttoi Ruotsi-kirjan tekemisessä. Hän oli poikkeuksellisen mukava, ihana nussittava, halpa käytössä." Kirja on kirjoitettu ruotsin kielellä, joten voihan vika olla käännöksessäkin, mutta se, että mukavan ihmisen sanotaan olevan halpa käytössä, ei kuulosta oikein hyvältä.

En osta mitään

En osta tänään mitään. Olen hyvä ihminen.

En ole himokuluttaja, mutta vaatteet ovat heikkouteni. Autoa en omista, enkä osta uusinta kodin elektroniikkaa. Joululahjoja emme ole hankkineet vuosiin. Aiemmin vanhempani ostivat minulle lahjakortin ja minä heille, mutta se alkoi tuntua järjettömältä. Lapsille annan lahjaksi rahaa, jotta saavat ostaa mitä haluavat. Se on tietysti aika hengetöntä, kylmää ja tylsää.

Heräsin aikaisin mennäkseni vesijumppaan, joka alkoi jo varttia vailla seitsemän. Tehokas jumppa, kamala musiikki. Olen hyvä ihminen.

Altaan vesi oli melko lämmintä. Sisäaltaan lämmittämiseen kuluu energiaa. Hyvä ihminen hyppäisi reippaasti Näsijärveen jumppaamaan.

Jörn Donner opetti (Rafael Donnerin mukaan) lapsilleen (niille joiden kanssa ehti olla), että ilmaisesta matkasta ei kannata koskaan kieltäytyä. Tiedän jo, ettei ilmaisia matkoja ole niin kuin ei ilmaisia lounaitakaan. Minun isäni opetti, että ahneella on paskainen loppu.

Vielä gastroskopiasta

Mainitsin jatkossa muistavani tämän lomaviikon gastroskopiasta, en Helsingin reissusta tai jostain muusta yhtä kevytmielisestä. Vuoden päästä saatan sanoa, että viime vuoden marraskuussa kävin lomallani vatsan tähystyksessä.

Kun kävelin kotiin vatsakeskuksesta, paistoi aurinko. Huomasin kotimatkalla libanonilaisen ravintolan ja päätin syödä lounaan. Muita asiakkaita ei näkynyt. Sanoin ravintolassa työskentelevälle naiselle (saattoi olla ravintolan omistaja), että tulen vatsan tähystyksestä. Jotenkin tuntui, että minun piti mainita toimenpide. Naisen ravintolassa ei ollut asiakkaita ja minun kurkkuuni oli tungettu skooppi, jonka saatoin edelleen melkein tuntea ruokatorven yläosassa.

Gastroskopia on melko ekologinen lomanviettotapa, varsinkin kun kävelin vatsakeskukseen ja sieltä takaisin. Gastroskopia antaa koko lomalle merkityksen: alkuloman pelkäät toimenpidettä ja loppuloman olet huojentunut selvittyäsi siitä.

Gastroskopiassa ja Helsingissä (loma jatkuu)

Yritin eilen päästä Amos Rex -museoon, joka oli kuitenkin suljettu tiistaisin. Tiistaisin! Museoiden kuuluu olla kiinni maanantaisin.

Suunnistin siis HAM:iin katsomaan Gilbert & George näyttelyä, josta käytetään suurellista ironista nimeä The Major Exhibition. Papparaiset rakastuivat kuvanveistokurssilla 1967 ja ovat tehneet siitä lähtien taidetta yhdessä. Miehet ovat kuin Hitchcock, joka vilahti omissa filmeissään. Gilbert ja George esiintyvät melkein kaikissa näyttelyn teoksissa, välillä housut nilkoissa.

Teoksista tulee jotenkin mieleen joulu, sellaisena kuin arvelisin sitä brittihalpakaupan mainoksissa tarjottavan. Kiiltäväpintaista, räikeää, paljon tekstiä, mustaa, vihreää ja punaista. Symppaan näitä miehiä ilmiöinä, mutta en erityisemmin välittänyt heidän teoksistaan.

Ravittuani itseäni pastalla, käväisin vielä Helsinki Contemporary galleriassa Bulevardilla (Bulevardi 10 on helppo löytää) katsomassa Emma Ainalan teinityttöjen maailmaa kuvaavia maalauksia. Hesarissa niitä mainitaan tyttöyskuviksi, monta tyttöä ahtautuu samaan huoneeseen pehmolelujen, pitsanpalojen, limsatölkkien ja  kännyköiden kanssa. Kaikki on pastelliväristä tai mustaa, töhryistä, samalla söpöä ja jotenkin pelottavaa.

Design museossa oli esillä Josef Frankin töitä. Museon kahvilassa ulkomaalainen mies sanoi "Helsinki is the most beautiful city in Europe", ei ollut raukka vissiin käynyt Tampereella.

Söin A:n kanssa, kävimme viinilasillisella pubissa rautatieaseman lähellä, jonka edullinen asiakasomistajatarjous oli 24 cl valkkaria. Juoksin 18.49 junaan ja ehdin. Konduktööri oli taas jonkin sortin huumorimies. En tarvitse konduktöörihuumoria, minulle riitäisivät selkeät informatiiviset kuulutukset.

Yritin vielä illalla kotona syödä, sillä aamulla en saanut nauttia ravintoa vatsalaukun tähystyksen vuoksi.

Gastroskopiatutkimuksessa purtavakseni annettiin muovinen kappale, jossa oli skopialetkun mentävä aukko. Kävin kyljelleni ja lääkäri tunki skoopin vatsalaukkuuni ja vähän matkaa ohutsuoleeni sekä nappasi rutiinibiopsiat. Syöpää ei kuulemma näkynyt. Otin kotona tuntia ennen tutkimusta 2 mg diapamia ja pelkäsin tabletin näkyvän skopiassa (itselääkintää ei mitenkään suositella, kollegani A ehdotti esilääkkeeksi jotain kirkasta viinaa, joka ei häiritse näkymää, en toteuttanut), joten olin melkolailla rauhallinen ja tutkimus oli ehkä yllättävänkin helppo varsinkin kun se kesti vaivaiset viisi minuuttia. Kotiin tultuani olin niin väsynyt jännittämisestä, huonosti nukutusta yöstä ja rauhottavasta lääkkeestä, että nukuin pari tuntia.

Elämään kuuluvat pelottavatkin hetket kuten inssiajo, hiihtohissin pyydystäminen, pääsykokeet, poikaystävän suvun tapaaminen ja gastroskopia.

Marxin ja Coca Colan lapset

Kavin näytöksessä Niagarassa näimme Jean-Luc Godardin elokuvan Maskuliini feminiini vuodelta 1966. Katsomo täyttyi vakavista miesoletetuista. Elokuvan nähtyään totisesti tiesi mistä se kaurismäkeläisyys on ammentanut.

Maskuliini feminiini seuraa nuorten ihmisten haahuilua politiikassa ja ihmissuhteissa. Nuori Paul (soma Jean-Pierre Léaud) etsii rakkautta, mutta rakkauden kohde tekee levyä, eikä juuri huomaa miestä. Ruumiita tulee, mutta niitä ei suuremmin jäädä vatvomaan vaan elokuvan henkilöt ohittavat väkivallan sitä sen kummemmin kommentoimatta.  Paul vertaa sisäisessä puheessaan yksilön tekemää murhaa ja sotaa. 

Godardin elokuvassa nuori mies kysyy toiselta "Miten menee?", johon toinen vastaa "Tylsää" ja selventää vielä "Olen päättänyt vastata tylsää ennen kymmentä", "Kello on viittä yli kymmenen" "No sitten vastaan että menee OK".

Istutaan elokuvissa ja Paul ryntää salista konehuoneeseen neuvomaan filmiprojektorin käyttäjää.

”Menimme usein elokuviin. Kangas syttyi ja me värisimme. Mutta useammin Madeleine ja minä olimme pettyneitä. Kuvat olivat ikääntyneitä, ne lepattivat. Ja Marilyn Monroe oli vanhentunut kauheasti. Se teki meidät surullisiksi. Se ei ollut elokuvaa, josta olimme uneksineet. Tämä ei ollut sitä totaalista elokuvaa, jota kukin meistä oli kantanut sisässään, elokuvaa, jota halusimme tehdä, tai jota salaisemmin vielä halusimme elää”. (Paulin sisäinen monologi elokuvasta, löysin netistä.)

Joku mies pyytää Paulilta tulta, vie koko askin, valuttaa päälleen bensaa ja sytyttää itsensä tuleen. Miehen toimet tapahtuvat kuvan ulkopuolella. Tämäkin kohtaus on jossain määrin mustan huumorin täyttämä. Liekö ollut sitä 60-luvulla, jolloin Vietnamin sodan vastaisista polttoitsemurhista uutisoitiin.

Elokuva herätti minussa jonkinlaista lämmintä, nostalgista huvittuneisuutta. Tehdäänkö enää näin puhdasta itseironista älykköelokuvaa.

Kun poistuimme elokuvateatterista, mustiin pukeutunut mies sanoi jotenkin sydämensä pohjasta  "V-ttu, että mä vihaan taidetta".

Rehellisyys kannattaa?

Kävimme nepalilaisessa ravintolassa, molemmat lapseni, heidän puolisonsa ja minä. Ruoka maistui mainiolta. Maksoin laskun, joka tuntui viidelle syöjälle vähän pieneltä. Lähtöä tehdessämme huomasin, että yksi annos oli jäänyt laskuttamatta. Jouduin moraalisen ongelman eteen, sillä sehän oli heidän virheensä, henkilökunta oli paennut keittiöön ja olimme jo lähdössä. Toisaalta ehdin kertoa asiasta seurueelleni. Miltä nyt näyttäisi jos lähtisin siitä vaan. Menin kassalle ja huhuilin tarjoilijaa. Lopulta joku mies tuli paikalle. Hän oletti, että meiltä oli laskutettu liikaa ja oli hieman hämmästyneen oloinen asiastani.

Saanko viimeisellä tuomiolla palkinnon tästä vai menetinkö vain seitsemäntoista euroa saamatta mitään takaisin?  Ehkä elämä on tänään paremmin tasapainossa, sillä arvelen kuitenkin tehneeni oikein. Pääsenhän nyt retostelemaan korkealla moraalillani ja velvollisuudentunnollani.

Luin Lucia Berlinin novellien suomennokset ( novellikokoelmat Siivoojan käsikirja 1 ja 2). En mahda sille mitään, mutta luin novelleja autofiktiona, sillä kertojan elämä kuulosti kovin samanlaiselta kuin kirjailijan rankka elämä. Kirjailija oli alkoholisti ja jälkeenpäin mietin, että yhtä hyvin minusta olisi voinut tulla alkoholisti. Pidin heti ensimmäisellä kerralla väkevästä viinistä, jota joku vanhempi tyyppi minulle ja kaverilleni haki. Tilaisuudet, joissa ei nautittu alkoholia olivat mielestäni tylsiä. Olin juovuksissa rohkea ja tein tyhmyyksiä. Oksensin kurssikaverin paimentolaismatolle.

Minusta ei kuitenkaan tullut juoppoa, enkä lopulta tiedä miksi. Ehkä olin liian kunnollinen ja sovinnainen. Nykyään alkoholi ei juurikaan kiinnosta minua ja voin rehellisesti sanoa juovani joskus lasillisen tai pari viiniä ruoan kanssa. On hauskaa tavata ystäviä kahviloissa. Minulla on tapana sanoa, että nousuhumala on huonontunut. Niin on käynyt ja se on samalla surullista ja helpottavaa.

Ruoka

Nykyään puhutaan läskikapinasta ja kehopositiivisuudesta (tarkoittaa sitä, että on hyvä  ja kaunis vaikka on lihava). Eihän oman vartalon vihaaminen ole hyväksi vaan johtaa vain kehon kaltoinkohteluun.

Lääkärinä mietin, milloin ylipainosta voi huomauttaa ja miten sen saa tehdä. Sanotaan, että kyllä ihmiset tietävät olevansa ylipainoisia, eikä sitä ole lupa ääneen sanoa.

Jos ehdottaa ravitsemusterapeuttia niin potilaat sanovat tietävänsä kaiken ravitsemuksesta ja voihan se olla tottakin, mutta kai vuosien ravitsemustieteiden opiskelu on kuitenkin jotain muuta kuin naistenlehtien lukeminen ja television laihdutusohjelmien katselu.

Energiatiheää syötävää on tarjolla kaikkialla, ruokakaupoissa, kirjakaupoissa, rautakaupoissa, huotoasemilla, kioskeissa, ravintoloissa, kahviloissa  ja sitä on saatavissa kotiin kannettuna ihan puhelinsoitolla. Elämästä on tullut katkeamaton kieltäymysten ketju.

Sanotaan, että lihavuus on kansanterveydellinen ongelma. Kun tupakat on piilotettu ja askien kylkiin painettu rumia kuvia keuhkosyövästä niin voitaisiinhan karkit, sipsit ja limsat kätkeä johonkin ja pussien kylkiin painaa kuvia tukkeutuneista valtimoista.

Kaikesta huolimatta ruoan laittaminen ja syöminen ovat nautintoja ja laihduttaminen persiistä. Pitää kuulemma tehdä pieniä pysyviä muutoksia. Minäkin otan nykyään Pyynikin munkkikahvilassa pienen munkin sen vakiokokoisen sijaan. Ja sen pienenkin saan ottaa vain kerran viikossa. Ihan itse olen näin määrännyt.

Pala kakkua

Tapasin kirjoitusystäviä kahvilassa, jossa aina tapaamme. Jälkeenpäin häpesin, sillä puhuin liikaa itsestäni. Kaiken lisäksi puhelin vääristä asioista. Eräs kaverini sanoi, että pitää pelata vastapuolen kenttäpuoliskolla, jolla hän tarkoitti sitä, että on hyvä olla kiinnostuneempi toisista kuin itsestään. Puolustuksekseni voisin sanoa, että olin viettänyt edeltävästi melko paljon aikaa ihan itsekseni.

Hesarissa kirjotettiin anglismeista. Omalla alallani käytetään innokkaasti ilmaisua Window of opportunity, jonka jotkut kääntävät mahdollisuuksien ikkunaksi ja minuahan se tietysti ärsyttää. Nettisanakirja suosittelee mokoman ikkunan tilalle etsikkoaikaa.  Entä tuo On long run, saan näppylöitä kun käytetään termiä pitkässä juoksussa, josta tulevat mieleen kuikelon maratoonarin hikiset sukat, eikä ajan rientäminen. Potilaskeissi saa minut melkein oksentamaan.

Sähköpostini lakkasi eilen toimimasta. Olin kuin pikkulapsi, jonka äiti oli kadonnut jonnekin kaupan hyllyjen väliin. Vaihdoin salasanaa ja palautin tilini, kunnes kuulin, että ongelma ei johtunut minusta tai omasta läppäristäni. Illalla posti toimi taas ja syyti minulle lainatarjouksia ja erektiolääkemainoksia, joten saatoin laskeutua levollisesti nukkumaan.

Tänään olisi yhdet pikkujoulut, jonne en taida viitsiä mennä.

Gastroskopialoma

Jos joku on huolestunut asuntoni siisteydestä niin ilmoitan, että imuroin eilen. Imuroimiseen meni noin vartti. Toteuttamista suunnittelin kolme päivää. Lenkkareiden pohjiin tarttuu kaikki paitsi asfaltti ja jalkineista muta, multa ja hiekka leviävät pitkin lattioita.

Autofiktio on ollut viime vuosina muodikasta. Olen miettinyt miksi joku osaa kirjoittaa omasta elämästään mielenkiintoisesti. Tarkoitan nimenomaan yksitoikkoista arkea akselilla keittiö, lähikauppa ja puisto. Helppohan se on maailmanympärysmatkasta kirjoittaa. Knausgård tai vaikka Pauliina Vanhatalo onnistuvat siinä hyvin. Ehkä kiinnostus autofiktioon liittyy samaistumiseen ja siihen, että kirjoitetaan siitäkin mitä ei yleensä ääneen sanota. Tietysti sen pitää olla hyvää kirjallisuuttakin.

Luin Peter Sandströmin kirjan "Äiti marraskuu", joka sisältää ikäänkuin autofiktiivisiä novelleja. Ainakin kirjan päähenkilö on Peter-niminen kirjailija.

Peter tarkkailee kirjassa vaimoaan, äitiään ja isäänsä vähän kuin tiirailisi muuttolintuja kiikarilla. Lukiessani tajusin yhtäkkiä miten vähän oikeastaan tunnemme ketään. En tiedä lopulta miten suomalaiseen tyyliin vähäpuheinen isäni oikeasti kokee elämänsä. Enkä koskaan edes saa tietää. Sama koskee tietysti kaikkia läheisiäni. Ehkä tämä on yksi syy miksi pidän autofiktiosta, sitä lukiessaan voi yrittää päästä toisen pään sisälle.

Istun sohvalla villasukat jalassa ja kuuntelen Muistojen bulevardia. Tämä on oikea tapa viettää marraskuuta. Saan tehdä tätä vielä koko ensi viikon mitä nyt pistäydyn Hesassa ja gastroskopiassa.

Älkää tehkö niin kuin minä teen

Näin naisen, jonka käsilaukusta roikkui hintalappu. Muuta mainitsemisen arvoista ei tänään tapahtunut, eikä kai tätäkään olisi tarvinnut mainita.

Lähdin töiden jälkeen pilatekseen, juoksin portaat alas, juoksin kadun kulmaan, juoksin takaisin, hain jumppamaton ja juoksin taas. Erinomaisen rentouttava harrastus tuo pilates.

Pilates koostui tänään lähinnä vatsalihasliikkeistä. Niiden tekemisessä on joku raja ja se raja ylitettiin tänään kevyesti.

Kärsin syysmasennuksesta, joka vaihtuu talvimasennukseksi kunhan saadaan lunta. Nyt joku masentuneempi loukkaantuu. En tiedä täyttääkö tämä alakulo masennuksen kriteerit. Toisaalta olen kolme päivää vilkuillut mutapaakkua eteisen lattialla, enkä ole saanut siivotuksi sitä. Eikös se ole riittävä osoitus alakulosta?

Olen ensi viikon lomalla. Lomasta on tapana kertoa "Kävimme Kanarialla" tai "Kävimme Thaimaassa". Minä voin kertoa meneväni lomalla gastroskopiaan.

Mittasin verenpaineeni. Hui, se oli koholla. Menin heti samana iltana apteekkiin ja ostin verenpainelääkkeeen, jonka reseptin olin itselleni kirjoittanut. Seuraavana aamuna otin verenpainetabletin ja mittasin paineen, joka olikin jo laskenut (verenpainelääkkeen ohjeessa sanottiin sen tehoavan kolmessa viikossa).

Älkää koskaan tehkö niin kuin minä teen vaan niin kuin käsken.

Mindfulness-video

Käyn jumpan jälkeen Sampolan kahvilassa teellä. Vanhempi mieshenkilö hissuttelee sinne aina samaan aikaan. Mies laittaa laukkunsa tuolille, hakee tarjottimen, paperilautasliinan ja veitsen. Hän kaivaa laukustaan lääkepurkin ja asettelee yhden tabletin tarjottimelle asetetun lautasliinan päälle ja puolittaa sen veitsellä. Sitten hän hakee vettä ja nielaisee tabletinpuolikkaan. Vie tarjottimen ja veitsen pois. Hän tekee kaiken hämmästyttävän kiireettömästi ja aina samassa järjestyksessä. Sitä seuraa kuin mindfulness -videota. En tiedä onko sellaisia videoita olemassa, luultavasit on.

Taloni pihassa tehdään jotain uudistustyötä. Keskelle pihaa on ilmaantunut hiekkalaatikko ja yksi vieterin päässä keikkuva leikkiväline, joka näyttää eksyneeltä linnunpoikaselta. Tässä kerrostalossa asuu yksi lapsi ja sekin vain isäviikkoina (tai muita en ole nähnyt). Toivottavasti hän pitää vieterijutusta.

Kävin apteekissa. Otin jonotusnumeron ja asetuin kyttäämään seinällä vaihtuvia numeroita. Nainen valkosessa takissa riensi luokseni ja kysyi "Voisinko auttaa?", "En oikein usko", vastasin. Se oli ihan totta. Kun sitten sain lääkkeeni, farmaseutti kysyi "Muistatko ottaa D-vitamiinin?" en vastannut "Mitä se sinulle kuuluu" vaan hieman kohteliaammin ja erittäin totuudenmukaisesti  "Toisinaan muistan ja toisinaan en".

Tapaaminen

Kun neljä pitkään toisensa tuntenutta ystävätärtä tapaa, on kaikilla oma tuttu roolinsa ja paljon puhuttavaa.

Tämänkertainen emäntämme kuuluu niihin naisiin, jotka keittävät kymmenen litran kattilan kalakeittoa, neulovat sukat, lämmittävät saunan, juovat lasin viiniä ja lukevat Hesarin, kaiken tämän tietysti yhtä aikaa. Priimaa tulee. Naisihminen numero kaksi tekee uraa, pelaa golfia, hoitaa lapsenlapsiaan ja saa tykytyksiä viinistä, jollei se ole luomua. Kolmonen on tasainen ja luotettava ihminen, huolehtija ja isovanhempi. Hän komentaa teatterin narikassa "Heidi älä etuile". Takkijonossa minusta kehkeytyy julma tappaja, joka talloo heikommat jalkoihinsa.

Itsestäni en osaa sanoa mitään, sillä en näe kovin hyvin lähelle.

Jyväskylän kaupunginteatterin Hair -musikaali vaikutti jotenkin kotikutoiselta. Tätä vaikutelmaa tuki näyttämölle levitetty tekonurmi ja miesnäyttelijän hippiperuukki. Minusta parhaan roolityön teki Claudea esittävä näyttelijä, jonka nimestä en ole varma. Maria Lund oli jotenkin vaisu. Laulut ovat englanniksi esitettyinä parempia kuin suomalaiset versiot.

Aamulla saunoimme, söimme kuohuviiniaamiaisen ja lähdimme omille teillemme raahaten tavaroita, jotka emäntä oli antanut meille, sillä hän tekee muuttoa pienempään asuntoon toiselle puolelle Suomea. Uuden asunnon kaappeihin eivät kaikki pellavapöytäliinat mahdu.

Lähden sisäistä hippiäni etsimään

Santtu-Matias Rouvali johti eilen kolmea kuoroa ja Tampere Filharmoniaa paita märkänä. Mies hyppäsi välillä ilmaankin, mutta tömähti takaisin korokkeelle, eikä jäänyt leijumaan orkesterin ylle vaikka sitä kovasti odotin.

Tampere-talossa esitettiin Orffin Carmina Burana ja tänään on vielä toinen loppuunmyyty esitys. Ymmärrän hyvin, että Tampere Filharmonian uuden intendentin tärkeimmäksi tehtäväksi on mainittu Rouvalin pitäminen Tampereella.

Konsertista palatessani törmäsin nuoreen erikoistuvaan lääkärin erään yökerhon edessä. Hän pyöritteli sormissaan tupakkaa ja alkoi voivotella, että häntä hävettää. Sanoin, että minäkin poltin tuossa iässä aina kun sain vähän alkoholia ja että lähtisin mielelläni hänen mukaansa karaokeen jos vaan viitsisin eikä aamulla olisi niin kovin aikainen herätys. Kun nuorena saimme jostain työpaikan pippaloista tällaisen vanhan konkarin mukaan jatkoille niin pidimme häntä jonkinlaisena maskottina ja jälkeenpäin päivittelimme miten tuollainen vanha ihminen jaksoi pysyä perässämme.

Lähden pistäytymään Jyväskylässä. Menemme porukalla katsomaan Hair-musikaalia. Yritän taas löytää sisäisen hippini. Joudun  todennäköisesti kaivamaan melko syvältä.

Vekseli

Miksi aina kysytään Jari Sinkkoselta, kun halutaan kirjoittaa lastenkasvatuksesta? Eikö Suomesta löydy muita lastenpsykiatreja? Olisi virkistävää kuulla jonkun toisenkin asiantuntijan ajatuksia. Eihän tämä ole Sinkkosen syy vaan toimittajien, jotka mieluiten haastattelevat tuttua sanavalmista tyyppiä. Sellaista, joka suostuu olemaan julkisuudessa. Jari Sinkkonen on lastenpsykiatrian Urho Kaleva Kekkonen.


Kun olin lapsi, olimme nykykäsityksen mukaan vähävaraisia, mutta silloin olimme melko keskiluokkaisia. Tai ehkä olimme köyhiä, mutta vanhemmillani oli koulutuspääomaa.  Koulutuksella sai vielä tuolloin ihan varmasti töitä.

Minulla oli vain yhdet pitkät housut, joita pestiin ja kuivatettiin nopeasti patterilla. Syötiin puuroja, liha- ja kalakeittoa. Keittoa lämmitettiin monena päivänä, niin että sen maku tympäisi. Lihakeiton päälle hyytyi jääkaapissa tiukka rasvakerros. Hedelmillä herkuteltiin  vain jouluna. Sukulaisilta ja pankista lainattiin rahaa. Kuulin usein sanan vekseli. Vekseliluotuotto oli 3-6 kuukauden kestoinen laina, josta maksettiin melko korkea toimitusmaksu (kertoo Wikipedia). Emme käyneet kahviloissa tai ulkona syömässä. Auto ja televisio hankittiin vasta silloin kun kävin jo koulua.
 

Ei hätää, sillä eihän kavereillakaan ollut juuri mitään sen kummempaa. Itse asiassa nykytyylinen kulutus ei ollut vielä saanut laajempaa suosiota. Tällaisia mietin kun olen ollut yhdeksän viikkoa ostolakossa. Normaalioloissa olisin hankkinut tänä aikana vähintään pari uutta vaatekappaletta. Nyt kaivan kaapista niitä vanhoja, joita ötökät eivät ole vielä syöneet.

Istu Isto!

Pari melko rankkaa työpäivää takana. Heräsin näin vapaallakin jo varhain tähän pimeään, jota yritän lannistaa kirkasvalolampulla. Ei se sillä kukistu.

Norjalainen ultraääniguru koulutti meitä eilen. Hän pyöritti tottuneesti anturia potilaiden iholla. Alkuunhan ultraäänikuva näyttää harmaalta mössöltä, vähän kuin rikki menneen mustavalkotelevision ruudun kuvalta. Hiljalleen harmaasta alkaa piirtyä jotain esille.

Gurun anturi viipyi tavallista pitempään potilaan nilkan sivulla ja nainen sanoi epävarmasti "There is something...in the middle of nowhere". Tämän jälkeen aloin pitää hänestä. En ole radiologi, joten asiat eivät ole minulle selviä, ihanaa että joku muukin epäröi.  Mikään ei ole koskaan ollut minulle yksinkertaista.

Työnantaja tarjosi tykyteatteria ja demokraattisella menetelmällä valitsimme Työviksen näytelmän "Tämä on ryöstö!". Kaikki eivät käyttäneet äänioikeuttaan. Jo nimestä saattaa arvata, että kyseessä oli komedia. Hesari kirjoitti sen olevan jopa parodia farssista.

Pidin Tommi Raitalehdosta, samaten miehestä, joka tappeli itsensä kanssa, pantomiimiesityksestä ja olihan siinä monta muutakin herkullista kohtaa.

Näytelmän on kirjoittanut brittikolmikko, eivätkä sanaleikit aina pelanneet suomeksi. Miten uskottavaa on, että Isto ja "Istu!" menisivät toistuvasti sekaisin?

Näyttelijät saivat tässä keikkua kekseliäästi seinällä ja erilaisten vaijerien varassa.  Tykkäsin.

En tiedä mihin kaupunkiin alkuperäinen teksti sijoittuu. Nyt se oli tietenkin tuotu Tampereelle. Ja mikäs siinä, kyllä se tänne mahtui.

Ekologinen pesukone

Puhelimeni uusi palvelu kertoo, että ruutuaikani on lyhentynyt 42 prosenttia. Turha sillä on kuitenkaan kehuskella, sillä keskeistä on mitä säästyvällä ajalla tekee.  Meneekö kuntosalille? Ryyppääkö? Jos ryyppää niin juoko yksin kotona vai onko sosiaalinen. Juttelee toisten kanssa ja on läsnä lähipubissa. Mitä hienoa siinä läsnäolossa on? Muutamat ihmiset ovat parhaimmillaan ollessaan mahdollisimman kaukana ja mahdollisimman vähän läsnä.

Nykyään monet kodinkoneet mainostavat ekologisuuttaan. Pesukoneet ja astianpesukoneet etenkin. Se ekologisuus tarkoittaa sitä, että pesuohjelmat kestävät viisi tuntia.

En uskalla jättää koneita yksin (varsinkaan silloin kun ne ovat käynnissä), sillä olen saanut tuta astianpesukoneen aiheuttaman vesivahingon. Siinä joutuu tarkkaan miettimään milloin koneet voi käynnistää, että ehtii istua ja vartioida, ettei niistä valu pesuvettä lattialle. Mihin se ekologisuus lopulta perustuu? Minäpä kerron teille: Koneen omistaja ei yksinkertaisesti ehdi tuhota luontoa kun aika kuluu kodinkoneita vartioidessa.

Pidin tänään pienen luennon ihan typerästä jutusta. Jossain vaiheessa esitystä, sanoin jotain yleisöä huvittavaa ja samalla minua alkoi naurattaa. Minun piti oikein koota itseni, etten ruvennut hohottamaan. Tyhjälle naurava asiantuntija ei oikein vakuuta ketään. 

Viihde-elokuva

Pidän elokuvista. Tykkään viihde-elokuvista. Eihän niihin kukaan usko, mutta ne sopivat suklaan ja salmiakin mussutuksen taustalle. Elokuvan jälkeen suussa maistuvat ne karkit, joita on lappanut ennen elokuvaa punaisella muovikauhalla pussiin ja joista tulee jälkeenpäin pikkuisen oksettava olo. Viihde-elokuvat saavat ajattelemaan, että itseltä puuttuu jotain olennaista, viihde-elokuvarakkaus.

A Star is Born on tehty ties montako kertaa. Syynä lienee amerikkalainen ajatus, jonka mukaan jokaisesta voi tulla jotain suurta. Kaikissa LA: n ja NY:n ravintoloissa  juomia ja ruokia kantavat nuoret naiset ja miehet, jotka ovat valetarjoilijoita. Tarjoileminen on vain välivaihe ennen elokuvaroolia tai loppuunmyytyä stadionkonserttia.

Tässä elokuvassa juoppo rokkari Jackson (ihana Bradley Cooper) löytää nuoren tarjoilijan Allyn (Lady Gaga) laulamasta homobaarista. No loppu on arvattavissa. Jackson on tietysti selvästi vanhempi kuin Ally, tuskin tämä muuten olisi näin edes mennyt.

Imeydyin romanssiin ja Bradley Cooperin silmiin siinä määrin, että söin karkit vasta kotona. Lopussa tirautin pienet itkut.  Tämä ei ollut hyvä elokuva, mutta hyvä viihdepläjäys. Unohdin karkit jossain elokuvan puolivälissä. Lady Gaga näytteli ikään kuin liian varovasti, mutta saattaa olla, että hänestä tulee tälläkin alalla lopulta jotain. Bradley Cooper oli ihana.

Kotimatkalla mietin, että voihan sitä elää ilman romanttista rakkautta niinkuin voi elää vaikka ilman toista jalkaa tai lauluääntä. Toisaalta olen jo sen verran nähnyt, että tunnen  vähän myös tämän elokuvan rakkauteen liittyvän ahdistuksen ja vanhan viinan lemun.

Aamuni, aamuni, aamuni

Olen lukenut liikaa Katja Kettua:

Aamuni, aamuni, aamuni

avajaitsen raappahousunraskaat luomeni, silmälähteisiini virtaa kuollut katulamppujen valo. Selässäni tuntuvat vielä keskiviikon pilatesvihat. Keitän mustan kitkerän sumpin ja otan pakkaskaapista leivän, lämmitän ja sivallan sen karhealle pinnalle margariinia. Mummoseni voiteli leivän Lemmikki-lehmän lempeällä voilla, joka liehitteli huuleni rohtumat pois. Pesen valkoisen nahkani pieksevän veden alla, mummoseni valutti niskaani pehmeän järviveden esiäitieni käsissä kuluneella kiululla. Puen vaatteet, jotka ovat kuin panssari varttuneella varellani, lapsena kirmaisin pehmeissä villavissa mummoseni ryhmyisillä sormilla neulomissa nutuissa. Eivät saa palmikkoni rauhassa kuivua vaan kuivatan ne kiireesti hiustenkuivaajalla, joka tekee niistä kuivat kuin kuollut heinä. Luen lehden kylmältä padilta, ei rapise keltainen paperi käsissäni. Kaipaan, kaipaan. En tiedä mitä.

-----------------------

Luen Katja Ketun romaania Rose on poissa ja saan vaikutteita. Palaan ehkä tämän myötä  syntysijoilleni Toiviaiskylän savolaisreservaattiin.

Lounas

Tein tänään Power Point -esityksen ensi viikon koulutukseen. Siitä tuli paska, mutta onneksi lyhyt. Kaikki ehtivät kahville ja pissalle.

Kävin jälkeläiseni kanssa syömässä lounasta Ratinan Sandrossa. Lounas maksoi vain kympin, kasvisvoittoista syötävää oli runsaasti ja se maistui pääosin varsin mainiolta. Istuimme vielä tovin kahvilassa. Oli kiva hörppiä kahvia P:n seurassa. Välillä olimme hiljaa ja sitten P totesi, että kahvilan katosta roikkuu paljon valaisimia ja minä jatkoin, että niistä loistaa kivan tehoton valo. Sitä kutsutaan kai tunnelmavalaistukseksi. Puhuttiin me muustakin. Kaksi tuntia meni siihen, mikä vie töissä hädin tuskin kaksikymmentä minuuttia.

Ratinan ostoskeskus vaikutti kumman merkityksettömältä nyt kun satun olemaan ostolakossa. Tunsin itseni ulkopuoliseksi. Tyhjyys viilteli kropassa ja Visakortti lojui toimettomana kukkarossa.