sunnuntai 18. marraskuuta 2018

Ruoka

Nykyään puhutaan läskikapinasta ja kehopositiivisuudesta (tarkoittaa sitä, että on hyvä  ja kaunis vaikka on lihava). Eihän oman vartalon vihaaminen ole hyväksi vaan johtaa vain kehon kaltoinkohteluun.

Lääkärinä mietin, milloin ylipainosta voi huomauttaa ja miten sen saa tehdä. Sanotaan, että kyllä ihmiset tietävät olevansa ylipainoisia, eikä sitä ole lupa ääneen sanoa.

Jos ehdottaa ravitsemusterapeuttia niin potilaat sanovat tietävänsä kaiken ravitsemuksesta ja voihan se olla tottakin, mutta kai vuosien ravitsemustieteiden opiskelu on kuitenkin jotain muuta kuin naistenlehtien lukeminen ja television laihdutusohjelmien katselu.

Energiatiheää syötävää on tarjolla kaikkialla, ruokakaupoissa, kirjakaupoissa, rautakaupoissa, huotoasemilla, kioskeissa, ravintoloissa, kahviloissa  ja sitä on saatavissa kotiin kannettuna ihan puhelinsoitolla. Elämästä on tullut katkeamaton kieltäymysten ketju.

Sanotaan, että lihavuus on kansanterveydellinen ongelma. Kun tupakat on piilotettu ja askien kylkiin painettu rumia kuvia keuhkosyövästä niin voitaisiinhan karkit, sipsit ja limsat kätkeä johonkin ja pussien kylkiin painaa kuvia tukkeutuneista valtimoista.

Kaikesta huolimatta ruoan laittaminen ja syöminen ovat nautintoja ja laihduttaminen persiistä. Pitää kuulemma tehdä pieniä pysyviä muutoksia. Minäkin otan nykyään Pyynikin munkkikahvilassa pienen munkin sen vakiokokoisen sijaan. Ja sen pienenkin saan ottaa vain kerran viikossa. Ihan itse olen näin määrännyt.

5 kommenttia:

anumorchy kirjoitti...

Munkki paivassa pitaa pyllyn pyoreana.

Heidi Mäkinen kirjoitti...

Syön kyllä jotain makeaa joka päivä.

Marjatta Mentula kirjoitti...

Suomessa on nuo kauppojen irtokarkkilaarit ihan törkeitä! Ja meillähän aikuisetkin syövät karkkeja kilokaupalla.

Minusta lääkäri kyllä saisi ottaa esiin ravitsemusasioita. Siinä mennään ihan hakoteille, jos lääkärin ohje ja kaikenlainen painoon puuttuminen käsitetään 'body shamingiksi'. Eikö kehopositiivisuuden pitäisi olla juuri yksi ase, lähtökohta, kehosta huolehtimiseen eikä joku termi, minkä taakse saa mennä piiloon ja loukkaantua?

Minä myös nautin päivittäin herkkukaffet ja sukulaatia suunnitellusti illalla, mutta voin istua telkkarin ääreen ilman herkkutarjotinta enkä mässytä elokuvissa.

marikan polut kirjoitti...

olen miettinyt tuota samaa: sen täytyy olla tänä päivänä lääkärillekin vaikeaa. Toisaalta ylipainosta pitäisi puhua asiakkaalle, ja erityisesti jos se voi olla osasyynä vaivoihin. Toisaalta - onko riskinä se, ettei asiakas tule edes pää kainalossa vastaanotolle, jos aina pelkää lääkärin kommentteja.

Normipainoisena minua aina vähän sieppaa hatusta se perusohjeistus "syö terveellisemmin, liiku enemmän, nuku paremmin" vaikka se onkin perussairauteni (-uksieni) ainoa hoito-ohje. Kun tavallaan sen tietää jo ennestään, ja siitä ohjeesta yrittää pitää kiinni. Että kuinka paljon paremmin ja terveellisemmin :)?
(siis tätä taustaa vasten erityisesti ymmärrän paino-ongelmien kanssa kipuilevien lääkäriahdistuksen)

Sellaista myös olen miettinyt, että jos on lääkärillä itsellään huomattavaa ylipainoa, niin pystyisinkö sellaiselta henkilöltä vastaanottamaan terveellisen ruokavalion ohjeita?

Heidi Mäkinen kirjoitti...

On sairauksia, joissa ylipaino merkittävästi huonontaa tilannetta, mutta siitä on välillä vaikea puhua. Joskus olen rohkaissut potilasta astumaan huoneeni vaa'alle ja hän on ollut hämmästynyt korkeista lukemista.