perjantai 2. marraskuuta 2018

Aamuni, aamuni, aamuni

Olen lukenut liikaa Katja Kettua:

Aamuni, aamuni, aamuni

avajaitsen raappahousunraskaat luomeni, silmälähteisiini virtaa kuollut katulamppujen valo. Selässäni tuntuvat vielä keskiviikon pilatesvihat. Keitän mustan kitkerän sumpin ja otan pakkaskaapista leivän, lämmitän ja sivallan sen karhealle pinnalle margariinia. Mummoseni voiteli leivän Lemmikki-lehmän lempeällä voilla, joka liehitteli huuleni rohtumat pois. Pesen valkoisen nahkani pieksevän veden alla, mummoseni valutti niskaani pehmeän järviveden esiäitieni käsissä kuluneella kiululla. Puen vaatteet, jotka ovat kuin panssari varttuneella varellani, lapsena kirmaisin pehmeissä villavissa mummoseni ryhmyisillä sormilla neulomissa nutuissa. Eivät saa palmikkoni rauhassa kuivua vaan kuivatan ne kiireesti hiustenkuivaajalla, joka tekee niistä kuivat kuin kuollut heinä. Luen lehden kylmältä padilta, ei rapise keltainen paperi käsissäni. Kaipaan, kaipaan. En tiedä mitä.

-----------------------

Luen Katja Ketun romaania Rose on poissa ja saan vaikutteita. Palaan ehkä tämän myötä  syntysijoilleni Toiviaiskylän savolaisreservaattiin.

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Minä sain tekstisi avulla pidennettyä elämääni ainakin yhdellä aamulla :) :) :) Kiitos!

Leena Laurila kirjoitti...

Loistava menneisyys ja sitäkin loistavampi tulevaisuus, sinulla siis, kirjailija. Napakymppi tämä juttu :))

Heidi kirjoitti...

Takana loistava tulevaisuus. Täytyy myöntää, että tämä nauratti itseänikin.