En ole pitkään aikaan käynyt teatterissa. Jostain syystä olin jo melkein unohtanut näytelmät, aplodit, kuiskaajat, näyttämöt, jännityksen, narikat, lämpiöt ja kuuluvalla äänellä puhuvat tyypit, jotka teeskentelevät olevansa muuta kuin ovat.
Sirkku Peltolan ohjaamassa ja käsikirjoittamassa näytelmässä Koiran morsiamet (TTT, Kellariteatteri) tutustutaan siskoksiin, joista toinen makaa sohvalla ja lukee laulavaa lintukirjaa ja toinen ihastuu nuoreen mieheen, jota on katsonut ikkunan läpi. Oikeastaan kaikki ovat kovin yksinäisiä vaikkakin lähekkäin.
Siskokset tekevät hienot roolit, mutta varsinkin Teija Auvinen teki minuun vaikutuksen vähäeleisyydellään. Sari Mällisen revittelyä taas kehuttiin kovasti Hesarissa. Saska Pulkkisen nuoren miehen rooli ei tarjonnut ihan niin paljon mahdollisuuksia loistaa, sillä tämä oli keski-ikäisten naisten näytelmä. Näytelmässä nähtiin myös koira, joka sekin teki riipaisevan hienon roolisuorituksen.
Väliajan jälkeen roolit vaihtuivat ja toinen sisko juuttui sohvaan, joten toinen joutui menemään lähikauppaan ostoksille jos ei sitten Lidliin, jonka eteisessä pullonpalautusautomaatin vieressä on kaksi tuolia vanhuksia, invalideja tai pakolaisia varten.
Näytelmä oli hauska, mutta ei se oikeastaan naurattanut, enemmänkin liikutti, mutta ilo ja suru ovatkin lopulta niin lähellä toisiaan. Sirkku Peltola ymmärtää meitä pikkuvikaisia ihmisiä.
Suosittelen teitäkin käymään teatterissa vaikka edellisestä kerrasta olisi jo kulunut tovi. Siellä odottavat punaisella kankaalla päällystetyt penkit, lattia joka kohoaa näyttämöltä takaseinää kohti, väliajalla voi juoda viinilasillisen, seisoskella lämpiössä katselemassa muuta yleisöä ja käydä vessassa.
Näytelmän loputtua jonotetaan takit ja siirrytään takaisin pimeään ja kylmään maailmaan, jossa millään ei ole silleen loppua kuten näytelmässä on, eikä kukaan edes taputa.
6 kommenttia:
Olen nähnyt muutamia Sirkku Peltolan näytelmiä, ja tuntuu, että niitä kaikkia yhdistää surumielisyys ja "viallisten" puolella oleminen.
Totta, kun tulee ulos teatterista, niin elämä tuntuu kalsealta ja sattumanvaraisemmalta kuin näytelmässä, jossa on juonikuvio.
Nyt muistin, että olenhan minä käynyt teatteri Telakassa melko hiljattain, mutta kokemus on siellä erilainen. Sirkku Peltolan näytelmiä todellakin yhdistää tietty melankolia.
Anna Krogeruksella on joskus samaa sävyä. Häneltä on jäänyt mieleeni surumieleinen Rakkaudesta minuun, jonka näin Kouvolassa. Yleensä katson pari näytelmää vuodessa Kouvolassa ja Helsingissä olen käynyt joissain kokeellisissa esityksissä Q-teatterissa ja Kansallisessa.
Tampereella en ole käynyt, mutta jospa tulisi lähdetyksi ensi vuonna sinne kirjamessuille ja varaisi niihin päiviin myös teatteri-illan.
Luin juuri Hesarista, että Tampereella on messut marraskuun lopussa. Siellä haastatellaan varmaan myös Ei saa elvyttää -romaanin kirjoittajaa!
Saa nähdä saanko esiintyä messuilla. Tampereelle kannattaa tulla teatteriin ja muutenkin!
Tuntuu oudolta lukea, kun teatterissa odottaa penkit, lämpiössä viinitellään, jonotetaan vessaan. Näin koronauhan alla jo tuo vessaan jonottaminen tuntuu arveluttavalta touhulta. Eikä tuosta ole kauan. Huolettomasti saattoi kokoontua kirjapiiriin, istua kahvilassa, lainata jopa kirjoja. Kiitos muuten kirjavinkeistä,ja hyvästä blogista,jäin kerralla koukkuun.
Onhan se todella absurdia miten tästä on tullut lähes uusi normaali. Kiva jos jäit koukkuun.
Lähetä kommentti