Kävin ystävän kanssa tamperelaisessa ravintolassa syömässä kanansiipiä (tarjolla olisi ollut myös niiden vegeversioita). Eteemme kannettiin laarit vähän happamassa kastikkeessa uivia siipiä, porkkanatikkuja, sellerin varsia, valkosipulimajoneesia ja bataattiranskalaisia.
Ryhdyin desinfioimaan käsiäni (pöydässä oli tarjolla käsidesiä), ja kun hinkkasin sormien välejä, pyörittelin sormenpäitä kämmenissäni, ja hankasin tassujani vastakkain, minulle tuli sellainen olo, kuin olisin aloittamassa vaativaa lääketieteellistä toimenpidettä, vähintään sydänleikkausta tai lonkan protetisaatiota.
Kävin Tampereen taidemuseossa, jossa oli esillä vuoden nuoren taiteilijan, Aapo Huhdan valokuvanäyttely. Joku kuvista näytti epäonnistuneelta otokselta (se oli toki painettu kankaalle), ylivaloittuneelta. Kaikki oli varmasti tehty ihan tarkoituksella. Kuvat herättivät ajatuksia nykyisessä kauniiden ihmisten, kotien, kotieläinten, maisemien ja ruokapöytien käsitellyssä kuvavirrassa.
Näyttelyssä huomasin, että pariskunnat käyttivät samanlaisia maskeja. Yhdellä tyylikkäällä parilla mustat ja toisella harmaat, useimmilla kertakäyttöiset perusversiot. Itse käytän vaaleansinistä kertakäyttöistä perusmaskia, vaikka maskilla voisin ilmaista itseäni.
Haluan kuulua maskiuskovaisiin ja käyttää maskia (vaikka olen salaa jonkinlainen maskiagnostikko). Bussissa viereeni istui nainen, jolla ei ollut maskia. Koin, että hän oli vapaamatkustaja, joka hyötyi maskistani, mutta ei viitsinyt itse nähdä vaivaa ja suojata minua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti