Lapsuus

Istun sohvalla läppäri sylissäni. Kerttu tassuttelee reisieni ylitse eikä osaa päättää kummalla puolellani makoilisi. Nyt se kehrää vasemmassa kyljessäni.  Kuin istuisin moottoroidun karvahatun vieressä.

Minulle selvisi vasta aikuisena, että olen viettänyt pari ensimmäistä vuottani mummojen hoidossa Pohjois-Savossa. Olen kirjoittanut tästä tänne moneen kertaan ja kirjoitan varmaan edelleen. Vanhempani asuivat Helsingissä, nykymaailmassa se olisi sama kuin he olisivat majailleet New Yorkissa. Ei siinä todellakaan käyty joka viikonloppu. Olen hiljalleen selvitellyt varhaislapsuuttani lähinnä vanhoista kirjeistä.

Muutin vanhempieni luo Helsinkiin kaksi ja puolivuotiaana. Nuori tätini hoivasi minua alkuun, äitini kävi töissä ja isäni opiskeli. Tätini kirjoitti äidilleen kirjeitä, joista käy ilmi, että kyselin jatkuvasti, milloin palaan Savon perukoille. "Luulee varmaan, että on täällä vain käymässä", hän  kirjoitti. 

Hoitajani oli opetellut lausumaan runoja, sillä "Heidille pitää jatkuvasti runoilla". Isänikin luki minulle Kirsi Kunnaksen runoja. Varsinkin suosikkiaan Kattila ja perunat.

Tätini leipoi munkkeja ja minä söin niitä kuusi kappaletta. Söin kokonaisen pannukakun. Pian hoitajani sitten vaihtui.

Kun puhun näistä ajoista, saan jatkuvasti kuulla, että sehän oli siihen aikaan ihan tavallista. Lapsia heiteltiin sukulaiselta toiselle, nuorten vanhempien oli tärkeää kouluttautua ja edetä elämässään. Kaikki osaavat kertoa samanlaisia tarinoita. Meistä on tullut kunnon kansalaisia. 

Ei se poista ajatusta kaksi ja puolivuotiaasta lapsesta, joka ikävöi, eikä ymmärrä mistä on kyse.