Ottakaa te tytöt viimeiset pellit

Jostain kirjoitusoppaasta löytyy (ihan varmasti) harjoitus, jossa käytetään kirjojen ensimmäisiä virkkeitä ja ne järjestellään miten järjestellään. Kun ei ollut muutakaan tekemistä kuin imurointi tai lauseiden kopioiminen, valitsin tietysti jälkimmäisen. Nyt vieressäni sohvalla makaa sekalaisia, pölyisiä kirjoja hujan hajan.  

Pääsiäinen ei tunnu niin synkältä, kun tekee jotain hyödyllistä:

    Alussa oli meri. Oli kylmä. Sumeilematonta valoa, rivakkaa aamunraikkautta oli pyrkinyt huoneisiin jo viikkoja. Kun kirjoituksen pinta murtuu, paperiarkkien välistä valuu hiekkaa. 

   Kun olin lapsi, tiesin että tulevaisuudesta tulisi sopuisa ja valoisa. Äiti kuoli tänään.  Kun viimein lyömme takaovet kiinni ja ahtaudumme penkille hullunkuriseen riviin, minusta ei tunnu miltään. 

    Tuohon aikaan ovikello ei juuri soinut, ja jos soi, peräännyin talon takaosiin. ”Mitä sinä kirjoitat nykyään”, kysyi eräs kaukainen sukulainen. Miten mielikuvitukseton on jälleen eläinkunta!

   

   Ottakaa te tytöt viimeiset pellit.

 

 

Paluu rikospaikalle

Luin Hesarin vanhasta numerosta, ettei kirjailija Chimamanda Ngosi Adichie suosittele aloittelevalle kirjailijalle blogin pitämistä, sillä se vie aikaa romaanin kirjoittamisesta. Olen ehdottomasti samaa mieltä, mutta silti palaan toistuvasti rikospaikalle. 

Kävin Partioaitassa ja ostin rinkan, joka maksoi enemmän kuin tarjouksessa ollut Interrail-lippuni. Rinkka on väriltään violetti ja siinä on runsaasti erilaisia hihnoja. Epäilen, että muutama niistä on ommeltu siihen ihan vain käyttäjää hämmentämään, luotettu siihen, ettei asiakas kehtaa kysyä mikä roikale tämä on. Varasloukku? Haarukkahankain? Yövoidesilta? 

Irrotin rinkan yläosaan hihnoilla kiinnitetyn erillisen pussukan, enkä meinannut saada sitä takaisin kiinni emorinkkaan. Lantiovyössä on kovikkeet, joita voi siirrellä, joten tein sitäkin. Availin ja suljin vetoketjuja, joita löytyy eri puolilta rinkkaa.  Miten osaan päättää, mistä vetoketjulla suljetusta aukosta rinkkaan tunkeudun.

Tarvitsisin parin viikon rinkkakurssin.  

Hallituksemme on viisaudessaan poistanut vähälevikkisen laatukirjallisuuden ostotuen, joka oli valtaisat 860 000 euroa ja se kohdistettiin Suomen kirjastoille. Vertailun vuoksi, hallitus on tukenut turkistarhauselinkeinoa lintuinfluenssan vuoksi arviolta 51 miljoonalla. 

Tuella kirjastoihin on hankittu mm. tietokirjoja, käännösromaaneja, runoja, esseitä, lastenkirjoja, selkokirjoja ja suomalaista kaunokirjallisuuttakin. Tämä tuki on samalla auttanut pienkustantamoita, kääntäjiä ja kirjailijoita eli parantanut näiden henkilöiden työllisyyttä. Hallitus haluaa mielummin tukea suuria yrityksiä ja turkistarhausta. Strategiahan sekin on. 

Hallitus esittää kirjan arvonlisäveron nostamista kymmenestä neljääntoista prosenttiin, jonka jälkeen valtio saa kirjasta enemmän kuin sen kirjoittanut kirjailija. Suuressa osassa Euroopan maita kirjoista ei makseta arvonlisäveroa lainkaan. Suomalaisen kirjan ALV on noston jälkeen Euroopan toiseksi korkein.

Päätän raporttini tähän ja siirryn muihin puuhiin.  Anneli Kanto kirjoittaa asiasta omassa blogissaan tarkemmin, asiallisemmin ja asiantuntevammin (linkki blogiin).

P.S. Kaksi kurkun siementä on itänyt! Kohta kerään omaa kurkkusatoa.

Kurkkuverhot

Eräs kirjailija kertoi, että hän lähti nuorena reilille aiemmin täysin tuntemattoman tyypin kanssa. Tai tapasivat he kerran ennen matkaa.  Me olemme L:n kanssa tunteneet toisemme vuosikymmeniä. Hänen miehensä (joka lähtee myös) on vähemmän tuttu.

Olimme molemmat ladanneet puhelimiimme Interrail-äpit, joista tiirailimme aikatauluja. Toisella matkalaisella junat starttasivat tuntia aiemmin ja tulivat luonnollisesti perille tuntia ennen minun junaani. Ehkä kyse on jostain aikaerohommasta. Hämmentävää se kuitenkin oli. 

Nuorina tyttösinä katsoimme asemien seinille ripustetuista tauluista, mihin niitä junia menisi ja suttasimme määränpään vihkoseen, jota nimitettiin Interrail-kortiksi.

Ymmärsin (tai minulle selitettiin), että kun laiva lähtee aamuyöstä Travemundesta Helsinkiin, on satamaan mentävä jo edellisenä päivänä ja laivaan pääsee klo 22.30. Matkustuspäivä on siis eri kuin laivaannousupäivä.

Varasimme parit majoitukset. Vaihdoin Hampurin majapaikkaa ja muutin yöpymisaikaa.  Ostin konserttilipun. 

Haluaisin kurkkuverhot. Laitoin kurkun siemenet itämään. Kurkin aamuisin multaa toiveikkaana odottaen jotain vihreää ilmestyväksi. Saatan jo kuvitella ojentavani käteni kohti kasvattamiani kurkkuja ja  nauttivani niitä joka aterialla. Suunnittelen katselevani ulos ikkunasta itse pingoittamiani naruja pitkin kiipeilevien kurkun versojen ja lehtien läpi.  

Kurkkujen lannoitukseen suositellaan bogashi-kompostoinnissa syntyvää nestettä tai laimennettua virtsaa. Pohdin jo käytännön toteutusta. Mahdollisesti muukin lannoite käy. 

Varoitus: Tähän blogikirjoitukseen saattaa sisältyä myös faktaa. 

Raportti

Olen viimeisen päivityksen jälkeen käynyt teatterissa (Rednose Companyn Don Quijote) ja sen jälkeen viinillä Teatterinkulman ravintolassa, kuntosalilla, Sara Hildenin taidemuseossa ja kahdesti tekstipajasssa (toisen tekstipajan jälkeen viinillä Konttorissa).  Viherkasvini on menehtynyt.

Eilisessä tekstipajassa käsiteltiin oman kässärini alkua. Tämä herätti horrostavan tekstin kuplimaan kuin jääkaapista lämpimään otetun ja ruokitun taikinajuuren.  Sain vielä tänäkin aamuna uusia ideoita. Tämä tarkoittaa sitä, että pitäisi tehdä jotain. 

Rednose Company oli taas ihana. "Luimme" aikoinaan lukupiirissä Don Quijoten, joka lienee ensimmäinen eurooppalainen romaani (ainakin espanjalaisten mielestä). Miguel de Cervantes on espanjalaisten Aleksis Kivi ja Don Quijote Seitsemän veljestä, mutta huomattavasti tylsempi ja varhaisempi teos (anteeksi espanjalaiset, nämä ovat omia tulkintojani).

Romaani on todella puuduttava, yli tuhatsivuinen, eikä oikein etene mihinkään, joten lukematta jäi. 

Nämä Rednose Companyn tyypit tekivät siitä mahtavan karnevaalin, jossa yhdistettiin nykyaikaa ja historiaa. Musiikkia, klovneriaa, naurua ja osaavat nuo tyypit tarvittaessa liikuttaakin. Ei liene sattumaa, että yksi heidän näytelmistään on nimeltään Aleksis Kivi (se kannattaa myös ehdottomasti nähdä). 

Sara Hildenillä on esillä museon omia kokoelmia, ulkomaista taidetta.  

Ylimpänä kuva Sara Hildenin suosikkimaalauksesta (Paul Delvaux, Kesä vuodelta 1938). Kerrotaan, että Hilden halusi aina museolla vieraillessaan nähdä maalauksen. 

Seinällä roikkuu myös yksi museon aarteista Francis Baconin maalaus, Kaksoistutkielma George Dyerin muotokuvaa varten vuodelta 1968. Dyer oli pikkurikollinen ja taidemaalarin rakastettu. Alkoholisoitunut Bacon teki itsemurhan 1971. Sara Hilden istui kerran illallispöydässä miehen vieressä ja kuvasi tätä hiljaiseksi ja miellyttäväksi mieheksi. 

Nyt on ryhdyttävä kirjoitustöihin. 

Kuvat: Jussi Koivunen

Operaattorin vastaisku

En tiedä juuri mitään tylsempää kuin toisen henkilön unet ja matkat. 

Poikkeuksiakin on: esiinnyt itse siinä unessa. Silloin haluat ehdottomasti kuulla kaiken ja esität muutaman kysymyksenkin.  Tunnet itsesi tärkeäksi.

Matkajuttuja jaksaa kuunnella, jos sattumoisin odottaa reissua samaan kohteeseen  tai matkalla on tapahtunut muutakin kuin nautittu hyvää lasagnea ja nähty pakollinen taidemuseo. Pahasti pieleen menneet reissut ovat parhaita.

Hotellivinkit kiinnostavat aina. Huippuhalvat ja ihanat majoituspaikat. Tosin niitä ei ole. 

Vaihdoin puhelinliittymän halvempaan. Sopimusta solmittaessa tarjottiin joka käänteessä lahjakorttia, ensin operaattorin myymälään (30 euroa), lopulta sain lahjakortin Keskolle (50 euroa).  Homma eteni 30-40-50 euroa ja jokaisella etapilla konsultoitiin esihenkilöä tai ainakin näin kerrottiin. Tekstiviestejä on tullut jo neljä kappaletta. 

Odottelen nykyisen operaattorin vastaiskua. 

Vielä pari lyhytelokuvaa

Jatkan vielä lyhyesti Filkkareista: Katsoin sunnuntaina kansainvälisen kilpailun palkitut filmit.  Kirjoitan nyt dokumenteista ja jätän fiktion törkeästi väliin.

Tykkäsin Sam Shainbergin elokuvasta, joka kertoi New Yorkin metrossa taskuvarkaana työskentelevästä mustasta miehestä (työskenteleeköhän hän siellä edelleen). 

Palkitusta elokuvasta sanotaan: Eri kerrontatapoja yhdistelevä Shotplayer on monitasoinen muotokuva taskuvarkaasta ja kaupungista hänen ympärillään. Mestarillisesti rakennettu dokumentti leikkii 1970-luvun amerikkalaisten indie-elokuvien troopeilla ja näyttää, millaista on elää yhteiskunnan marginaalissa.  

En ymmärrä indie-elokuvien troopit tarkoittavat, mutta ei se mitään. 

Elokuvan täytyy olla ainakin osittain näytelty, sillä autenttisia anastustilanteita olisi vaikea kuvata. Taskuvaras hapuili metrossa seisomapaikoilla matkustavien taskuja ja  käsilaukkuja. Hän kertoi inhoavansa tiukkoja farkkuja, mikä on ymmärrettävää, sillä ne häiritsevät muutenkin vaativaa työtä. Varas erotti poliisit harhailevista katseista, muut eivät metrossa ympärilleen vilkuile. Muistelen, että mies oli toiminut alkuun harjoittelijana jollain kokeneemmalla alan ammattilaisella. 

Syy varasteluun oli tietysti köyhyys, mutta varas oli jäänyt samalla koukkuun siihen adrenaliiniryöppyyn, jonka onnistuminen tuotti. 

Katsoja asettuu varkaan puolelle ja jännittää saako tämä otettua lompakon omistajan huomaamatta, vaikka kuka oikeasti haluaisi tulla ryöstetyksi.

Toinen mieleenpainuva dokumentti oli Fariba Haidarin  Leila, joka oli afganistanilaisen transnaisen muotokuva. Leila toimi opettajana ja tanssi häissä miesten puvussa, mutta meikattuna. Nuo esiintymistilanteet olivat hämmentäviä, sillä yleisö koostui pelkästään hurraavista ja seteleitä jakelevista miehistä, muuten Leila koki huutelua ja syrjintää. Hän kertoi kokemastaan seksuaalisesta väkivallasta. 

Elokuvasta välittyi Leilan elämänilo ja pyrkimys elää hyvää elämää vaikeissa olosuhteissa. 

Nyt Leila on lähtenyt maasta, jota Taleban hallitsee.

Suosittelen lyhytelokuvafestivaaleja lämpimästi! Saisinko ilmaiset liput, kun kirjoitan aiheesta näin ahkerasti?

Carte blanche

Iiti Yli-Harja (olin jo lisäämässä hänen ikäänsä tähän, mutta sitten muistin, etten pidä taiteilijan iän korostamisesta) on muusikko ja elokuvaohjaaja. Yli-Harja voitti viime vuonna Filkkareilla Risto Jarva -palkinnon ja hän on pokannut Jussin animaatiolla Kaikki äitini puhelut. Ohjaajan retrospektiivi esitettiin tämän vuoden festivaaleilla ja hän sai koota carte blanche -näytöksen (googlasin "mitä carte blanche tarkoittaa suomeksi" ja sain vastauksiksi "avoin valtakirja" ja "vapaat kädet"). 

Havaitsin näytöksen yleisössä korkean miesnutturatiheyden. Pukeutumisen pääväri oli musta. Jännää muuten, että miehetkin ovat kiinnostuneita lyhytelokuvista, yleensähän kulttuuritapahtumat täyttyvät kausikorttimummoista.

Elokuvat: 

Bouquets (ohjaaja Rose Lowder). Kahden minuutin elokuvassa nähtiin täriseviä kukkakimppuja. 

Polte (ohjaaja Sam van Ingen). Teuvo Tulion tuhoutuneen elokuvan pahoin vaurioituneet viime minuutit, joissa näyttelijöiden naamat sulivat psykedeelisiksi kuvioiksi. Näytti hienolta, tältä ehkä tuntuisi jos söisi huumesieniä. En ole kokeillut. 

Lucia (ohjaajat Niles Atallah, Cristobal Leon ja Joaquin Cocina). Huoneen seinille ilmestyy toistuvasti hiilellä piirretty ex-rakastettu. 

Emily & Ariel show (ohjaajat Emily Ann Hoffman ja Ariel Noltimier Strauss). Nukkeanimaatiossa nuoret naiset valmistautuvat iltaan. 

Liitäjät (ohjaaja Anssi Kasitonni). Liito-oravalapsi opettelee lentämistä. Huumoria ja tekemisen iloa. 

Backflip (ohjaaja Nikita Diakur). Ohjaaja muokkaa itselleen avattaren ja opettaa  sille tekoälyllä  voltin taaksepäin kerien. Hulvatonta katsoa hypyn edistymistä, sille nauraa vähän kuin mykkäelokuville. Huonekalut kaatuvat ja raajat vääntyvät vinksin vonksin. 

Creature Comforts (ohjaaja Nick Park). Animaatiossa haastatellaan eläintarhan eläimiä.

My Silence (Ohjaaja Mika Taanila). Ohjaaja kertoi menneensä videokauppaan ja ostaneensa Louis Mallen elokuvan Ilta Andrén kanssa ja leikanneensa dialogikohdat pois. Elokuvassahan ei tapahdu oikeastaan mitään, kaksi miestä syö ravintolassa ja keskustelee, joten materiaalia jäi vartin verran. Tämä on aiemmin esitetty videoteoksena jossain näyttelyssä. Joku yleisöstä kysyi, onko alkuperäisteoksen käsittelyyn pyydetty lupa. Ei kuulemma ole. 

Topic I ei II, part II (ohjaaja Pascal Baes). Kerrassaan kiehtova ja kaunis, jotenkin tanssillinen lyhäri, ei dialogia ollenkaan. Henkilöt liukuvat vaivatta vanhan kaupungin katuja pitkin.

Hi Stranger (ohjaaja Kirsten Lepore). Söpö alaston animaatiohahmo tuijottaa katsojan sieluun. 

Kännykkäkuva: Heidi Mäkinen 2024

 

Mikä on taidetta?

Filkkarit jatkuvat. Yritän kirjoittaa näkemistäni elokuvista edes jotakin. Vaikka kyseessä on lyhytelokuvafestivaali, nähdään muutakin. Eilen katsoin pitkän linjan elokuvaohjaajan, Veikko Aaltosen dokumentin En salaa sinulta mitään. 

Dokumentissa käsiteltiin taidetta: mikä on taidetta, kuka on taiteilija ja mitä merkitystä taiteella on. Haastateltiin sellaisia merkittäviä hahmoja kuin Esko Salminen, Ralf Gothoni ja Jarmo Mäkilä. Naistaiteilijatkin pääsivät ääneen. Mieleen jäivät ainakin Pirkko Hämäläinen, Saara Turunen ja Riina Tanskanen. 

Eräs nuori nainen elokuvassa sanoi jotain sen suuntaista, että jos haluaa vaikuttaa asioihin, ei kannata säveltää ilmaston lämpenemistä käsitteleviä sinfonioita kausikorttimummoille. No kausikorttimummot pitävät taidelaitokset pystyssä, mutta onhan kommentissa myös perää. Saattaa olla hyödyllisempää liittyä Elokapinaan. 

Elokuvan jälkeen ohjaajalta kysyttiin,  mitä seuraavaksi. Aaltonen tuntui olevan varma, ettei hän enää saa rahoitusta elokuviinsa, sillä hän tulee eläkeikään. Surullista. Ainakin minusta. 

Dokumenttiin haastateltiin suuri määrä ihmisiä ja haastatteluihin käytettiin paljon aikaa, joten materiaalia löytyy tuntikaupalla jostakin varastosta. 

Jarmo Mäkilän maalaukset ovat hienoja ja oli kiinnostavaa seurata maalausprosessia. Minusta  dokumentissa vilahteleva paikkaa vaihtava patsas oli täysin turha. Muuten kyllä nautin ja mietin elokuvan teemoja vielä jälkeenpäin. 

Hyvää naistenpäivää! 

Filkkarit

Ostin kymmenen kerran sarjalipun Filkkareille (varmaankin nykyään kuuluu sanoa Tampere Film Festival). Osa lipuista menee ystäväpariskunnalle. Hankin sarjalipun perinteisesti jonottamalla, vaikka saahan niitä nykyään netistäkin. Jonottaessa tulivat mieleen Sodankylän elokuvajuhlien mataavat lippujonot (sinnekin saa jo nettilippuja), sähläilyt ja kenkkuilevat tulostimet. Peter von Bagh katseli minua pilven reunalta ja myhäili.

Näin eilen kotimaisen kilpailun kokonaisuuden numero seitsemän. Ensimmäisen lyhytdokkarin (Parta) oli ohjannut Kristina Karsten. Dokumentti kertoi keski-ikäisestä Late Mäntylästä, papista, joka on syntyessään ollut nainen, mutta ei identifioidu naiseksi eikä mieheksi. Mäntylä haluaa itselleen parran. Elokuva lisäsi taas kerran ymmärrystäni ja liikutti minua. 

Risto-Pekka Blomin Lasse kaatuu, voi ei kertoi fiktiivisen tarinan Lasse Virenin  kaatumisesta 10 000 metrin juoksussa Münchenin olympialaisissa. Elokuvaan on saatu tunnettuja näyttelijöitä kuten Hannu-Pekka Björkman ja Matti Onnismaa. Isäni osti aikoinaan vinyylilevyn, johon tuon juoksun selostus oli taltioitu. 

Hyvästi Leninille (ohjaaja Inka Achte) dokumentoi Leninin patsaan hävittämisen ja Vain toinen meistä (ohjaus Niina Panda Vuorisara) oli elokuva "sisaruksista, väkivallasta ja aggression hirviöstä" (kopioitu ohjelmakirjasesta). Eivät oikein vakuuttaneet minua, vaikka jälkimmäisessä oli kyllä puolensa. Kovin synkkä se oli.

Täällä haisee hiiri oli Iiti Yli-Harjan varsin mainio omaan elämään perustuva animaatio. Ikävä kyllä elokuvassa vilisi hiiriä, joten jouduin sulkemaan silmäni pitkiksi ajoiksi. Hiiret eivät olleet edes oikeita, mutta jotain kamalaa niissä oli. 

Johanna Vuoksenmaan lyhärin Se on niin kuin se on käsikirjoituksen oli kirjoittanut Petri Tamminen, jota ihailen ja siinä näytteli Aimo Räsänen, jota myös ihailen. Ihailen minä Vuoksenmaatakin ja vähän kadehdinkin. Tässäkin elokuvassa esiintyi Matti Onnismaa! Samuli Niittymäki oli ihan paras metsästäjän roolissa.

Filkkarit, anteeksi Tampere Film Festival alkoi hyvin. Muuta en voi vielä sanoa.

Aurinko vai tuuli

Tampere on ihmeparantunut vaikeasta depressiosta! Kalvakat kaupunkilaiset ovat ryömineet yksiöistään, kaksioistaan ja kolmioistaan ja lähteneet ulos aurinkoon.  Moni on riisunut kevytmielisesti pipansa ja muutama kulkee uhkarohkeasti takki auki.  Tulee mieleen klassikkosatu siitä, kumpi on vahvempi aurinko vai myrskytuuli.

Vielä eilen masennus ja ärtyneisyys riivasivat koko kaupunkia. Metso-kirjastossa mies heitteli raivoissaan veronmaksajien varoilla hankittuja tietokoneen näyttöjä ja keskusyksiköitä niin, että kovalevyt ryskyivät. Meteli kantautui kirjaston kahvilaan saakka. Istuin Cafe Metsossa ja mietin, mitä on meneillään. Näin ikkunasta muutamien asiakkaiden kiiruhtavan ulos kirjastosta ja räyhääjäkin pakeni pian paikalta.  Poliisit saapuivat sitten kun mies oli poistunut rakennuksesta. Tietokoneiden tuhoaja käytti liikkumisen apuna yhtä kyynärsauvaa, mutta liikkui silti vikkelästi.

Joskus minunkin tekisi mieli hajottaa paikkoja, mutta hillitsen itseni. 

Olen alkanut pelätä vanhuutta. Monessa kunnassa säästetään ja lopetetaan ympärivuorokautinen vanhusten hoito kokonaan ja siirrytään halvempaan yhteisölliseen asumiseen.  Muistamattomat vanhukset viettävät suuren osan päivästä keskenään, muita virikkeitä kuin kuukausittainen hartaushetki ei tarjota. Öiseen aikaan ei henkilökuntaa ole. Turvaranneke on kiinnitetty vanhusten hauraisiin ranteisiin, mutta tuleeko ranneke hädän hetkellä mieleen? Osataanko painaa hälytysnappia? Omaiset voivat seurata vanhusta valvontakameran avulla.  Entä jos omaisia ei ole? 

Minulla on kaksi lasta, mutta haluanko heidän valvovan minua ja tahtovatko he seurata kaadunko yöllisellä vessareissulla.  Olen paljolti hoitanut jo lapsena itse itseäni (nyt liioittelen, mutta kun liioittelu on niin tehokasta),  joten tämähän on luonnollista jatkumoa sille. 

 

 

Varas

Mietin miten kummallisia me ihmiset olemme. Minä ainakin yllätän itseni toistuvasti. 

Tiistaina, samaan aikaan kun venyttelin kuntosaliryhmän jälkeen, siinä lähellä vanhempi pariskunta pueskeli ulkovaatteita päälleen. Mies sanoi minulle "Olet tosi hyväkuntoinen" ja hänen vaimonsa sanoi "Teet isoilla painoilla".  Normaali-ihminen ei kommentoisi mitenkään, korkeintaan myöntelisi tai sanoisi, etteivät ne painot niin suuria ole (eivät muuten olekaan) tai  pidän nykyään liikunnasta (koulussa en tykännyt urheilutunneista, olin pieni ja heiveröinen), mutta minäpä sanoin "Meidän suvussa ollaan ensin hyväkuntoisia ja sitten sairastutaan dementiaan". Ei se edes pidä paikkaansa, isäni suvussa ei ole tietääkseni ainoatakaan dementikkoa, äitini suvussa on.

Näin saksalaisen elokuvan Opettajainhuone. Päähenkilöä näyttellyt nainen oli kyllä erinomainen, mutta jotenkin elokuva jätti minut kylmäksi. Mitenköhän amerikkalaiset olisivat tehneet saman tarinan. Loppuun olisi sijoitettu katharsis.  Itkua, naurua, sovintoa, elämän tarkoituksen ymmärtämistä, halauksia ja kävelyä kohti auringonlaskua tai -nousua.

Elokuvassa joku varastaa rahaa. Asiasta syytetään koululaista, joka on maahanmuuttaja (opettajankin suku on Puolasta).  Kumpikaan heistä ei ole syyllinen (opettajaa ei edes epäillä). No varas löytyy ja kaikenlaista hämminkiä aiheutuu, en jaksa selittää. 

Omassa koulussani rehtorin vaimo toimi kanslistina. Pariskunta varasti ainakin koulun ruokarahoja (kouluruokailusta piti maksaa itse ja rehtori kuulutti toistuvasti, että ruokalaskut pitää hoitaa heti). He jäivät eläkkeelle, kun asia paljastui.  En tiedä tehtiinkö poliisitutkintaa. Saisikohan siitä elokuvan?   

Ilker Çatakin ohjaama Opettajainhuone on kilpaillut monessa paikassa Aki Kaurismäen elokuvan Kuolleet lehdet kanssa. Pidin  Kaurismäen elokuvasta enemmän.