"Experience is simply the name we give our mistakes."

Minulla on uusi harrastus, tuulettaminen. Tuulettaminen ei tarkoita sitä, että ikkuna avataan varovasti raolleen, vaan se leväytetään rohkeasti selälleen. Raitis, viileä ilma vyöryy täyttäen koko asunnon. Huoneisiin päästetty ulkoilma uudistaa ja virkistää. Vuorotteluvapaalla ehdin nauttia tästä ihanasta harrastuksesta aamuisin, joka on ehdottomasti kaikkein otollisinta aikaa tuulettamiselle.

Käsittelimme lukupiirissä Oscar Wilden romaania Dorian Grayn muotokuva. Kirjailija on piilottanut henkilöidensä dialogiin herkullisen kyynisiä aforismeja. Netistä löytyy kasoittain miehen oivaltavia heittoja. Minä muuten epäilen, että Wilde oli kuitenkin salaa romantikko. Kyynikot yrittävät peittää romanttisen puolen itsessään.

"When I was young I thought that money was the most important thing in life; now that I am old I know that it is."

"Education is an admirable thing, but it is well to remember from time to time that nothing that is worth knowing can be taught."

"Experience is simply the name we give our mistakes."

"Laughter is not at all a bad beginning for a friendship, and it is far the best ending for one."

"I am so clever that sometimes I don't understand a single word of what I am saying."

"Some cause happiness wherever they go; others whenever they go."

"Men always want to be a woman's first love - women like to be a man's last romance."

Keskustelimme siitä, voiko Wilde ymmärtää avioliittoa, koska hän oli homoseksuaali. Kirjailijat voivat kirjoittaa keskiajasta, vaikka eivät ole silloin eläneet. Nuoren naisen kirjoittaman romaanin päähenkilö voi olla vanha mies tai pupujussi. Miten hyvin kirjailija siinä onnistuu, on sitten kiinni hänestä itsestään. Tarvitaan mielikuvitusta, taustatyötä, ympärille katsomista ja eläytymistä toisen asemaan. 

Dorian Grayn muotokuvaa voi suositella nykylukijalle, vaikka sillä on ikää yli sata vuotta. Kannattaa lukea lyijykynällä alleviivaten.

Yllä seuraavan lukupiirikirjamme kuva. M kävi ostamassa neljä kirjaa Tampereen Stockmannilta, hulluilta päiviltä, kun halvalla sai. Myyjä oli kysynyt

- Otatko neljä samanlaista?

M sanoi kyllä, eikä edes selittänyt mitään. Minä olisi aloittanut "Meillä on lukupiiri, jossa on seitsemän jäsentä...". Selittelen aina taksinkuljettajallekin, miksi ajan taksilla. Taksilla ajaminen on jotenkin syntistä, jollei moiseen ylellisyyteen ole joku tärkeä syy.

Aito mummo

Istuin jumpan jälkeen Aamuruskossa pullakahvilla ja katselin, kun märät lumihiutaleet osuivat vinosti asfalttiin ja katosivat jonnekin.

Pohdin mummouden olemusta. Työväenopiston aamujumpassa käy paljon mummoja, sillä eiväthän sinne ehdi muut kuin eläkeläiset, vuorotteluvapaalaiset, työttömät ja vuorotyötä tekevät. Mummo, joka pukeutuu jumpassa t-paitaan ja sukkahousuihin, kertoi heräävänsä aamuisin neljältä. Vähän nuorempi eläkeläisnainen kertoi nousevansa viideltä ja kolmas hyppää sängystä kuudelta. Neljältä heräävä mummo kerää rahaa jumppaohjaajan kevätlahjaa varten.

Aitoja mummoja on enää vähän. Näillä erottaa aidon mummon piraattituotteesta:

1. Aito mummo ei värjää harmaita hiuksiaan piiloon.
2. Muistaa kaukaistenkin sukulaisten nimi-ja syntymäpäivät.
3. Kerää marjoja ja keittää niistä hilloa (nykyään saattaa keräillä myös oluttölkkejä, ostaa palautusrahoilla lapsenlapselle ylioppilaslahjaksi astiaston).
4. Ei käytä rintaliivejä kuin juhlatilaisuuksissa.
5. Ei osta puumakuosisia vaatteita.
6. Pesee matot juuriharjalla ja mäntysuovalla.
7. Kiertää hiukset papiljoteille, ei käytä fööniä.
8. Neuloo villasukkia ja lapasia.
9. Ei osta valmisruokia.
10. Herää aikaisin.
11. Lukee sanomalehtiä ja Kotiliettä.
12. Ei ole facebookissa, eikä muissa nykyajan kotkotuksissa, eikä omista tietokonetta, joten nostaa eläkerahansa suoraan pankista.
13. Aito mummo uskaltaa sanoa mielipiteensä!

Aito mummous ei ole kiinni iästä tai lastenlapsista. Se on anarkistinen elämänasenne. Jos saat vähintään 10 kyllä- vastausta olet aito pesunkestävä mummo. Jo kahdeksalla pisteellä saavuttaa korkeimman mummostatuksen varsinkin jos kohdat 2 ja 4 täyttyvät.

Love and Peace!

Kaverini pelkäsi lapsena Pepe Willbergiä niin, että pillahti itkuun kun miehen naama ilmaantui televisioruudulle. Pepe Wilberg on ollut aina olemassa ja tulee kai olemaankin, niin hyvässä vedossa mies ja hänen äänensä on. Mies ei todennäköisesti enää pelota lapsia samassa määrin kuin aikoinaan. Kun Willberg lauloi komeasti  "Rööperiin mä kaipaan niin", palasin lapsuuden mummolaan, heinänkorret pistelivät paljaita jalkapohjia, uitiin koiraa ja syötiin kalakeiton kanssa mummon leipomaa ruisleipää, jolle siveltiin voita, jonka pinnalla kimmelsivät suolakiteet. Rööperiin kajahti mustasta matkaradiosta.

Suuren salin konsertissa kuultiin ensin itävältalaista yhtyettä MonaLisa Twins. Tytöt ovat muuttaneet Liverpooliin Beatlesien jalanjäljille ja ovat oikeasti kaksoset: toisen nimi on Mona ja toisen tietysti Lisa. Oikein taitavia tyttöjä, mutta heidän osuutensa oli hieman liian pitkä. Tauon jälkeen lavalle nousi suuri  Beat Less bändi jousisoittimineen solisteinaan Pepe Wilberg, Jay Goeppner (mies pomppi tasajalkaa, silleen, että nyt pidetään hauskaa ja niin pidettiinkin), Ringer Star (look alike Ringo, illan pelle: hän nosti molemmat kätensä ylös ja muodosti rauhanmerkin, Love and Peace!) sekä komeaääninen Jay Lewis. Lopussa keski-ikäinen yleisö pomppasi pystyyn ja kaikki solistit palasivat lavalle laulamaan Hey Juden. Lähelläni istunut noin kymmenvuotias poika nukkui siinä vaiheessa hyvin sikeästi. Kuopiolaiselle tutulleni ja Beatles-tietäjälle yhtye kolahti kahdeksanvuotiaana.

Istuimme vielä hetken Sorsapuistosalissa. E demonstroi tärkeän asian: hän levitti pöydälle ohjelmavihkosen, joka kuvasi jääkiekkokaukaloa. E piirsi sormellaan rajat ja maalivahdit. Jos joukkue luistelee vastapuolen kenttäpuoliskolle, niin se voittaa ottelun, sitä ei voi voittaa oman maalin ympärillä pyörimällä. Jääkiekkokenttä on ihmissuhteiden allegoria: pitää olla kiinnostuneempi toisista kuin itsestään.

Menin melkein kiittämään Pepe Wilbergiä, mutta olin siihen liian ujo, enkä riittävän juovuksissa.

Herätyskokous

Tampere talon Beatles tapahtuma on herätyskokous, jossa kaikki Beatleseihin uskovat kokoontuvat. Lavalla todistetaan, miten kauan on henkilökohtaisesti tunnettu Beatlesien musiikki, tauoilla vertaillaan kuinka monta kertaa kukin on nähnyt Paul McCartneyn lavalla ja montako toiviomatkaa Liverpooliin on tehty. Näin testataan vakaumuksen syvyys ja jyvät erottuvat akanoista. Kari Peitsamoa siteeraten "En ole katkera lainkaan, vaikka luulet niin, en ole katkera lainkaan, koska uskon Beatleksiin..."

Onhan Beatlesien musiikkia hienoa kuulla kerran vuodessa livenä. Nyt jäi mieleen brasilialainen duo Kleison Tulio ja Keilla Jovi, jotka toivat musiikkiin uuden tekniikan ja oman näkemyksensä. "With a little help from my friends" oli duon esittämänä mahtava (on se muutenkin mahtava).

Sorsapuistosalissa tulin hyvälle mielelle, kun sain kuulla jo vähän iäkkäämpää Len Garrya, joka on aikoinaan soittanut yhdessä Paul McCartneyn ja George Harrisonin kanssa yhtyeessä The Quarrymen. Len Garry on kuulemma ollut siviiliammatiltaan arkkitehti.

Yleisökään ei varsinaisesti ollut nuorisoa ja samaan aikaan sattui vielä olemaan Tampereen filharmonian konsertti, jonka kuulijakunta on vielä piirun verran iäkkäämpää.  Psykiatriystäväni sanoi "Täällä ei paljon libido liikahda". Jospa järjestäjät soittaisivat johonkin ja sanoisivat "Tilaisin pikana kymmenen kuutiota libidoa Tampere talolle".

Tapahtuma jatkuu tänään. Pinnasin visasta, Beatles-kirkosta ja seminaarista, mutta illalla aion olla taas paikalla. En kehtaa enää osallistua Beatles-pubivisaan, jonka voittajajoukkueeseen olen ilman ansiotani kerran kuulunut.

Voisiko vuorotteluvapaasta hakea lomaa? Pitääkö kääntyä Kelan puoleen? Minut pitäisi sitoa nilkasta sohvanjalkaan, pukea päälle kiristämätön kotiasu, kieltää sähköiset viestimet ja antaa viihdykkeeksi koko Volter Kilven tuotanto.

Kissa hyppäsi ikkunasta

”Kissa hyppäsi ikkunasta. Mummo tarttui kattia hännästä ja meni perässä. Kattirukka säikähti ja muutti Pietariin. Mummo haudataan lauantaina. Kissaa tulee ikävä. ”

Yllä olevan tekstin lähetin Kom- teatterin Sattumia kilpailuun. Kilpailussa etsittiin Daniil Harms henkistä tarinaa, jossa olisi korkeintaan 140 merkkiä. Kun luin voittajatekstin, niin ymmärsin, miksi en pärjännyt. Aina ei voi voittaa, toisaalta joskus olisi ihan kiva voittaakin.

Jos tiedät, että kuljet kahden viikon välein bussilla Helsinkiin ja takaisin varsinkin klo 21.45 bussilla via lentoasema, Hämeenlinna ja Valkeakoski, kannattaa miettiä tarkkaan mitä ostaa ensimmäiselle matkalle evääksi. Ostin Kampin K-marketista kaksi porkkanapiirakkaa, kaksi mandariinia ja chilisuklaata. Ensimmäisen matkan jälkeen olen ostanut joka kerran saman satsin. Hedelmätiskillä mietin: ”Ostaisinko vaihteeksi banaanin? ja laitan muovipussiin kaksi mandariinia. Leipäpisteessä tuumin ”Voisin yhtä hyvin ottaa kaksi perunapiirakkaa”, mutta tungen paperipussiin kaksi porkkanapiirakkaa. ”Jospa söisinkin välillä pähkinöitä kun ne on niin terveellisiä”, minä tuumin, mutta joku vetää minut hyllylle, jossa on suklaapatukoita ja joista yllättävää kyllä, valitsen chilisuklaata. Samaan tapaan valitset ensimmäisenä työpäivänä, millä paikalla kahvihuoneessa tai neuvotteluhuoneessa istut, kunnes sinut lopulta kannetaan ulos.

Bussinkuljettaja kuulutti: ”Olette varmaan huomanneet, että tuulee navakasti. Se saattaa heilutella bussia sivusuunnassa, mutta älkää huolestuko, kyllä me tiellä pysytään”.

Viimeisimmässä Imagessa Aku Hirviniemi sanoo, että miellyttämisen halu ajaa häntä koomikkona. Miellyttämisen halu saa minut kirjoittamaan. Olen syvissä vesissä, elleivät typerät itsekeskeiset juttuni kiinnosta ketään.

Kylpylässä

Tampereella Näsijärven rannassa sijaitsee Rauhaniemen kansankylpylä, joka ei varsinaisesti ole kylpylä vaan kaksi saunaa, hyppypaikka ja uimaranta. Kesällä rannalla toimii kioski, josta voi ostaa keitinmakkaraa, kahvia, lihapiirakoita ja jäätelöä. Rauhaniemi on avantouimareiden suosiossa. Osa tamperelaisista kylmäuimareista pitää Kaupin saunaa parempana. Viimeksi mainittu paloi liian ahnaan lämmittämisen vuoksi, mutta sittemmin on rakennettu uusi sauna palaneen tilalle.

Rauhaniemen saunassa istutaan uimapuvut päällä, sillä erillistä miesten ja naisten saunaa ei ole. Moni suojelee löylyssä päätään pipalla (tamperelainen ei sano pipo, vaan pipa). Saunassa näkee mustaa peruspipaa, huovutettua hiippalakkia (yhden miehen huovutetusta hatusta sojottivat pirunsarvet) ja pellavaista pannumyssymallia. Ilmapiiri on suvaitsevainen, eikä kukaan ei naureskele hölmön näköisille päähineille.

Löylyvesiastia on suorakulmainen ja tilava. Löylyä ei heitetä, vaan se valutetaan kiukaalle rauhallisesti, kuin suoritettaisiin tärkeää rituaalia. Siinä vaiheessa kun vettä kaadetaan kiukaalle, kannattaa jo vetää selkä köyryyn, sillä pian kuumuus laskeutuu hartioille kuin polttava märkä viitta ja pakottaa tottumattoman alemmalle lauteelle.

Saunassa päiviteltiin lento-onnettomuutta ja eräs sitkeän näköinen vanhempi mies sanoi tuntevansa jonkun Haltern am Seen kaupungista.

Veden lämpötilaksi oli merkitty yksi lämpöaste. Ensin vesi tuntuu kylmältä, sitten se puuduttaa ja lopulta sormiin ja varpaisiin tulee kova kipu, joka hellittää avannosta noustua. Uinnin jälkeen asetutaan istumaan saunan seinustan penkille styroxin päälle. Siinä vaiheessa sormissa ja varpaissa kiertää veri ja tuntuu petollisen lämpimältä. Viereeni istui vanhempi mies, joka kysyi

- Mikä on au pair?

Kierona savolaisena mietin, mikä kompa kysymykseen voisi sisältyä. Selitin kuitenkin kohteliaasti mistä on kyse. Sen jälkeen mies sanoi, että kun hän tuli avannosta parittain yhden naisen kanssa, niin voiko sanoa, että he tulivat paritellen. Siinä vaiheessa halusin takaisin saunaan ja mies jäi niille sijoilleen.

Pukuhuoneessakin päiviteltiin lento-onnettomuutta ja kauhisteltiin terrorismia, jonka arveltiin jo piankin ulottuvan syrjäiseen maahamme. Eräs vanhempi nainen kertoi ystävättärelleen Marokon matkastaan. Nainen oli ottanut hotellista pyyhkeen rannalle ja vaihtanut sen koruun (kuulostaa oudolta).

- Ei pyyhkeitä olisi saanut viedä rannalle. Pyyhkeet olivat siellä kalliita, nainen kertoi.

Pois lähtiessä pyyhkeet laskettiin, eikä nainen meinannut päästä pois, sillä yksi pyyhe puuttui. Nainen kertoi valehdelleensa, että pyyhe jäi rannalle.

- Siellä varastaminen on syntiä, nainen totesi.

Minusta tuntuu, että varastamista pidetään monellakin taholla syntinä.

Lentopelko

Kaikki, jotka ovat jonkin aikaa lukeneet blogiani, tietävät lentokammoni, jota lääkitsen ennen lentoa nautitulla valkoviinilasillisella. Aiemmin olen jännittänyt nimenomaan koneen nousua ja pelännyt, ettei metallista valmistettu siivekäs saa pinnistettyä itseään pilvien yläpuolelle. Siinä vaiheessa kun turvavyövalo on sammunut, olen lakannut puristamasta käsiäni ristiin (varmuuden vuoksi teen senkin).

On väitetty, että onnettomuudet tapahtuvat nousun tai laskun aikana, mutta lentokorkeudessa kone kulkee vakaasti kuin juna. Lentäjä ja perämies juttelevat mukavia, flirttailevat lentoemäntien kanssa ja juovat kahvia. Nyt sitten sattui taas lentoturma, jollaista ei kuuluisi tapahtua. Miten kone voi hajota noin pieniksi palasiksi?

Olen menossa halpalentoyhtiön vaatimattomin siivin ja riisutuin palveluin Dubliniin huhtikuun alkupuolella. Joudun todennäköisesti nostamaan rauhoittavan alkoholiannoksen kahteen valkoviinilasilliseen.

Nyt ihmetellään miksi lentokone putosi, minä ihmettelen, miksi tuollainen painava metallilieriö yleensäkään pysyy taivaalla. Putoamista en pidä ollenkaan kummallisena vaan hyvinkin loogisena.

Kuuntelin eilen radiosta puolihuolimattomasti Esa Mäkisen haastattelua. Miehen esikoiskirja Totuuskuutio julkaistiin tänä vuonna. En ole kirjaa lukenut, mutta ehkä pitäisi tutustua kirjailijan luomaan dystopiaan.  Romaanin tulevaisuuden Suomessa jokaisella kansalaisella on oma hiiliosuus: jos ostat vaikkapa kolme tomaattia, maksat tomaatit ja samalla käytät palan omasta hiilijalanjälkiosuudestasi. Kun olet oman osuutesi käyttänyt, voit ostaa kappaleen jonkun muun osuudesta. Joudut nykyistäkin enemmän pohtimaan lennätkö lomalla Thaimaaseen vai matkustatko bussilla Lempäälään tai syötkö viisi lihapullaa vai palan lanttua.

Kirjailija puhui myös siitä, että jokaisella on netissä oma todellisuutensa. Meidät profiloidaan ja hakukoneet tai vaikkapa facebook näyttävät juuri meille personoidun maailman. Jos etsimme tietoa vain netistä, löydämme asioita, jotka meille on valittu. Emme enää kuule vastakkaisia mielipiteitä, joille altistumme muissa medioissa. Tai ainakin näyttää siltä, että siihen suuntaan olemme menossa.

Yhden naisen sota

Olisi pitänyt kirjata ylös montako kirjaa olen lukenut, elokuvaa ja teatteriesitystä nähnyt, montako konserttia kuullut ja kuinka monessa taidenäyttelyssä käynyt vuorotteluvapaani aikana. Asia jäi dokumentoimatta.

Eilisessä KAVI:n näytöksessä esitettiin Michael Ciminon elokuva Kauriinmetsästäjä vuodelta 1978. Olin melko varma, että olin nähnyt elokuvan aiemmin, mutta en ole asiasta enää yhtä vakuuttunut. En muistanut elokuvan tehdasmiljöötä, mutta muistin hämärästi elokuvassa pelatun venäläisen ruletin (pidin nytkin siinä kohtaa silmäni suljettuina). En muistanut, että nuori Meryl Streep ja Robert De Niro olivat niin hyviä. Elokuva oli edelleen hieno, vaikka näkökulma Vietnamin sotaan oli ymmärrettävästi kovin amerikkalainen. Vietnamilaiset esitettiin lähinnä säälimättöminä hirviöinä. Elokuvan alussa vietetään sotaan lähtevän miehen häitä. Juhlatilan seinät on lähes peitetty Yhdysvaltain lipuilla ja muutama lippu roikkuu lipputangoissa. Elokuvan repliikki: "There should be more flags", herätti meissä katsojissa hilpeyttä. Muuta huvittavaa elokuvassa ei ollut. Elokuvan loppu oli pateettinen "God Bless America" lauluineen. Toisaalta sota vei yhdeltä mieheltä jalat ja yhden miehen kokonaan, vaikkei tämä kuollutkaan taistelussa. Tavallaan elokuvan henkilöt lohduttivat itseään laululla kuin laulaisivat itselleen turvaa pahassa maailmassa.

On kummallista, että kaikilla mailla on sellainen käsitys, että oman maan sotavoimat ovat kaikkein parhaimmat ja rohkeimmat. Sotakalusto saattaa olla vihollisella parempi ja armeija suurempi, mutta jokainen oman maan armeijan yksittäinen sotilas on neuvokkaampi ja urheampi kuin kellään muulla. Sama käsitys on rintaman molemmilla puolilla, eikä sitä horjuta mikään. Minäkin ajattelen, että suomalaiset ovat olleet sotiessaan jotenkin rohkeampia kuin vaikkapa neuvostojoukot tai Saksan armeija. He tietysti pitävät omiaan ylivoimaisina.

Kävin tänään työpaikalla omaa sotaani: yritin avata tietokoneen. Salasanani oli vanhentunut, enkä muistanut sitä vanhaa, sillä kirjaidun aina koneelle henkilökohtaisella kortilla ja tunnusluvulla. Kortista huolimatta on harvakseltaan vaihdettava salasanaa, jotta järjestelmä ihanasti aukenee. Soitin käyttötukeen, josta sain tarvittavan sanan. Käyttötukimies joutui lisäksi ottamaan koneeseen etäyhteyden, sillä se mokoma juuttui kohtaan, josta en päässyt eteen- eikä taaksepäin.  Tunnin ponnistelujen jälkeen (kaksi puhelua, etäyhteyden ottaminen ja sähköpostien lukeminen) sain koneen avattua ja sata sähköpostiviestiä deletoitua (150 lukematonta viestiä vielä jäi,  vaikka olen vapaani aikana käynyt säännöllisesti lukemassa postin).  Mistä johtuu, että käyttötuen antama väliaikainen salasana on aina aurinko? Päivystysjärjestelmä oli osaltani suljettu, mutta ilmoitin sihteerille ne ajankohdat, jolloin en voi päivystää.

Jotta saatan taas aloittaa työni, minun on käytävä läpi moninaiset järjestelmät ja varmistettava niiden toimivuus. Selvinnen hommasta uhraamalla siihen yhden vuorotteluvapaapäiväni.

Pakkokierrätys

Lähdin aamun jumppaan liian aikaisin ja istuskelin pukukopin kapealla penkillä liikuntasuorituksen alkamista odottaen. Keskustelimme turhasta krääsästä, jota kaikkien riittävän pitkään eläneiden kotiin kertyy. Eräs jumppaaja oli ratkaissut asian mielestään erinomaisesti. Hän täyttää turhan kipon karkeilla tai tarpeettoman maljakon kukilla ja vie kierosti tuliaisiksi tai antaa lahjaksi koko höskän sellofaaniin pakattuna. "Kukaan ei kehtaa kieltäytyä, kun lahjaksi saa", nainen sanoi vahingoniloisesti.

Olen turhaan tyrkyttänyt vanhoja astioitani ja liinavaatteitani lapsilleni, mutta eivät ne heille kelpaa. Eräs nuori kirjoitusystävänä sanoi, että sukulaiset tuovat heille kaikki ruman väriset lakanat ja pyyhkeet. Vaikka kierrätys on hyvä asia, niin onko pakko ottaa toisten hylkäämiä tavaroita?

Ex-anoppillani oli tapana tuoda meille astioita, joita hän ei katsonut enää tarvitsevansa. Minua se ärsytti, moni muukin asia ärsytti, sillä olin nuori ja typerä. Nyt olen vanhempi, mutta yhtä typerä. Heitin viimeisen masentavan ruskean kannun menemään pari vuotta sitten. Sittemmin huomasin, että samaa kannua myytiin vanhojen tavaroiden liikkeessä viidelläkympillä.

Minulta puuttuu keräilyvaisto (kirjat ovat kyllä heikkouteni) ja haluaisin kotini olevan selkeä. En pidä lehti- ja kirjakasoista, joita lojuu pöydilläni.

Yövyin ystävän luona, jolla on uusi mies, jota en ennestään tuntenut. Pariskunta joi eri keittimillä keitettyä kahvia, toinen piti tummemmasta ja toinen vaaleammasta paahdosta. Nuorena jompi kumpi olisi luopunut omastaan ja opetellut juomaan toisen kahvia ja alkanut nauttia siitä tai salaa katkeroitunut kahvinpavun paahtoasteesta. Tai vaihtoehtoisesti olisi riidelty loputtomiin siitä, miten kahvi kuuluu valmistaa. 

Syntymäpäivät

Valokuvaaja Hannes Heikura on kuvannut yksinäisyyttä mm. kuvasarjoissa Dark Zone ja Walk Alone. Tämän päivän Hesarissa oli miehen kuolinilmoitus, jonka teksti jostain syystä liikutti:
"Once there was only dark. If you ask me the light's winning." (Rust Cohle, True Detective).

Rust Cohle on fiktiivinen hahmo kyseisestä erinomaisesta televisiosarjasta. Sarjan tunnussävel "Are you alright" on melkoinen korvamato. Sen laulaa Kari Hotakaisen suosikki Lucinda Williams. (Kari Hotakainen mainitsee laulajan jossain kirjassaan ja olen kuullut miehen kehuvan Williamsia haastattelussaan).

Kävin Kuopiossa oikein hienoilla 60-vuotispäivillä, joissa tarjottiin viiden ruokalajin illallinen viineineen. Kokki pyöri juhlasalissa näyttämässä kaulassaan roikkuvia komeita käätyjä. Päivänsankari oli lopettanut tupakoinnin, alkoholin käytön ja alkanut sen sijaan rampata neljä kertaa viikossa kuntosalilla. Juhlat loppuivatkin jo kymmenen jälkeen.

Tilaisuudessa esiintyi pianisti, viulisti ja kanttori-oopperalaulaja, joka lauloi mm. Kallavesj-laulun. Puheita pidettiin. Eräs vieras kertoi, kuinka juhlien isännän suomenpystykorva oli purrut miestä persaukseen. Muut puheet olivatkin sitten häpeämätöntä ylistystä. Päivänsankari on auttavainen, ahkera, älykäs, antelias, ihana isä, minä lisäisin vielä komea ja huumorintajuinen.  Tässä tapauksessa kehumiselle on jonkinlaiset perusteet, mutta välillä juhlapuheita on kiusallista kuunnella. Kannattaa järjestää 60-vuotispäivät, sillä omiin hautajaisiinsa ei pääse ylistyksestä nauttimaan.

Matkalla paikkaan B

"Seisoin auringonpimennyksen aikaan vessajonossa" sopisi erinomaisesti muistelmieni ensimmäiseksi lauseeksi. Kun kuu peitti auringon, odotin eriön vapautumista, en tosin ihan puoltatoista tuntia. Lauseeseen kiteytyy elämä: liian usein tulee oltua paikassa A silloin kun kaikki merkittävä tapahtuisi lokaatiossa B.

Lähdin aamulla  liikkeelle muovipussiin piiloitetut kissanhiekkakakkarat mukanani, lukitsin oven ja heitin pussin roskikseen. Etenin kohti rautatieasemaa. Huomasin kännykän laturin puuttuvan ja palasin. Kerttu näytti ilahtuneelta. Otin laturin, lukitsin oven ja kiiruhdin rautatieasemalle.

Nykyään kaikilla on erilaiset laturit ja puhelimeeni on tietysti ladattu kaikki mahdollinen junalippua myöten. Apparaattia joutuu sitäpaitsi lataamaan alvariinsa, kun sattuu olemaan sellainen sähköposti yms. addikti.

Istun Pieksämäen junassa, Pieksämäellä on tarkoitus vaihtaa IC71 junaan kohti Kuopiota.Yritän kerrata savolaisia murreilmaisuja, sillä haluan sulautua paikallisiin. Nyt ei saa sanoa moro tai rotvalli. Apuna käytän Juicen elämänkertaa, johon kirjailija on kerännyt monen juankoskelaisen muisteluita miehestä ja hänen perheestään. Puhutut muistelukset on kirjattu teokseen sellaisinaan ja tuntuvat huvittavilta ja sopivat tietysti hienosti kielen kertaamiseen.

En erityisemmin pidä murreteksteistä tai ne ovat hyviä nimenomaan ääneen luettuina. Varsinaiseen kaunokirjalliseen tekstiin ne eivät sovi sellaisinaan, vaan murteellisuus tulee parhaiten ilmi muutamista murresanoista. Varsinkin Savon murre on litteroituna kamalaa ja sillä voisi kirjoittaa korkeintaan kesäteatterinäytelmän.

Kallavesj, Kallavesj, järviij järvi, siinä pesj
äet mun paetanj monta kertoo, isä särillep pitj mertoo,
veljmies salloo tuulastelj, tiirustelj, riijustelj.

Kallavesj, Kallavesj, kaonis kalarantonesj!
Siellä paesto sären kylyk, poeka kuv vuoan onkeen sylyk,
siäsket purj ja vesj se nii lystisti liplatti.

Kallavesj, Kallavesj, kallis kaeslarantonesj!
Siellä päevät puikkelehtii, siellä kuikat, laevat tehtii
purjehtimmaa mualimaa, avaraa, merriin taa.

Kallavesj, Kallavesj, kaonis saonarantonesj!
Siellä höyrysj miesten pinta, siellä illar raohoo rinta
naottii piällep päevän työn, kunnes lyö hetki yön.

Kallavesj, Kallavesj, poessa, poes on antimesj!
Tiäl ei outap poekarukkoo äejil lämmin kalakukkoo
laovantaesi saonam piäl, mitä viel, mitä viel

Kallavesj, Kallavesj, suarinesj ja salaminesj!
Tokko suanen koskaa ennee kierteep Puijonsarven nennee,
missä laevat huuteloo: Kuopijoo, Kuopijoo!

A cappella

Kävin eilen kuuntelemassa Club for Five yhtyettä. Kolme miestä ja kaksi naista lauloivat rennosti ja hyvin ja lääkäriyleisö taputti epätahtiin. A cappella (tarkistin tämän Wikipediasta) yhtyeet ovat minulle ongelma, sillä soitinten matkiminen ihmisäänillä on teennäistä. Mikseivät laulajat matki lintuja, linja-autoja tai avautuvia hissin ovia? Miksei palkata muusikoita?

Kävin kirjaston vessassa jonottamassa. Siellä ei ole enää sinisiä valoja, kuten vielä muutama vuosi sitten. Sinivalossa näytin noroviruspotilaalta, nyt näytän tervevatsaiselta. Enää ei ilmeisesti ole vallalla yleinen porttiteoria, jonka mukaan ensin luet runoja ja seuraavaksi pistät heroiinia suoneen.

Seisoin todella pitkään koppien edessä vahtaamassa, että joku tulisi ulos, mutta lopulta luovutin. Kopin varannut ilmeisesti kirjoitti gradua, ompeli kevättakkia tai loihti kasvoilleen kestävää kevätmeikkiä. Luovuttaessa epäilee, että samalla kun astun ulos ovesta, niin eriössä lymyillyt hyppää ihmisten ilmoille. Ehkä niin kävi, en tiedä. Teki mieli huutaa  "KAUANKO VIELÄ MENEE ?"

Joko se aurinko pimeni? Seisoinko juuri silloin vessajonossa? Eipä mennyt näkö, sillä ei tullut askarreltua pahvilaatikosta katsomiseen tarvittavaa turvavälinettä. Näkeehän sen illalla televisiosta.

Taidan siirtyä varsinaiseen kirjoitushommaan, johon uskon suunnilleen kerran kuussa ja silloinkin korkeintaan viiden hilpeän minuutin ajan.

Järjestetty liitto

Ensitreffit alttarilla kuulostaa kammottavalta formaatilta, mutta koska hääohjelmat ovat puolisalainen perversioni, oli pakko vilkaista tätäkin tekelettä. Tein sen häveliäästi jälkeenpäin netin kautta, joten en seurannut tositelevisiosarjaa oikea-aikaisesti, enkä jaksanut katsoa ihan kaikkea materiaalia.

Formaatissa asiantuntijat valitsevat kolme toisilleen sopivaa paria, jotka todellakin tapaavat ensimmäisen kerran vasta vihkimistilanteessa. Tätä epäilyttävää ihmiskoetta toteuttavat ja tukevat erilaiset asiantuntijat (ainakin psykologi, pariterapeutti, seksuaaliterapeutti ja pappi) eroseminaarit Suomeen tuoneen Kari Kiianmaan johdolla. Kokeilu vaikuttaa väistämättä osallistujan elämään pysyvästikin, joten sen eettisyyttä voi pohtia.

Ensitapaamisessa vihkijän edessä nähtiin lähinnä jonkinlaista huojennusta: ei se ollutkaan onneksi kamala.  Parit sitoutuivat asumaan yhdessä viiden viikon ajan, jonka jälkeen he jatkaisivat avioliittoa tai eroaisivat. Kun avioliiton solmimisesta oli kulunut yli puoli vuotta, kaksi paria oli vielä onnellisesti naimisissa ja se kolmaskin puheväleissä. Parit saivat tukea, jota tarvittaisiin välillä ihan tavallisesti solmituissakin liitoissa. Asiantuntijoiden myötä tuotiin ohjelmaan yleisempikin sanoma.

Suhteiden kehittymisen seuraaminen (siis se mitä katsojille näytettiin) oli varsin mielenkiintoista. Mitään dramaattisia riitoja ei nähty, eikä intiimejä yksityiskohtia kuultu. Riita oliiviöljystä saattaa muodostua jonkinlaiseksi klassikoksi. Vaimo komentaa miehen kauppaan ostamaan hyvää oliiviöljyä  ja ohjeistaa vielä "Ei mitään Rainbowta" ja mies tuo pullollisen Eldorado- merkillä myytävää halpaa oliiviöljyä (ei Rainbowta siis). Väärän oliiviöljyn ostamista seuraa pitkä jankkaava keskustelu, joka ei tietenkään johda mihinkään.

Pyrkivätkö parit alitajuisesti miellyttämään ohjaajiaan olemalla sopuisia ja kävelemällä käsi kädessä?

Aloin kehitellä tulevaisuuden visiota, jossa valtio järjestäisi puolison kaikille niille reppanoille, jotka eivät ole omin voimin löytäneet sopivaa 35 vuoden ikään mennessä tai joiden erosta tai puolison kuolemasta olisi kulunut yli viisi vuotta. Lykkäystä avioitumiseen voisi anoa kahdesti vuoden välein. Järjestelylle löytyy tukevat perusteet: parisuhteessa ihmiset ovat onnellisempia, terveempiä, puolison etsiminen ei saata onnistua työn, suomalaisen jäyhyyden tai pitkien välimatkojen vuoksi, kaksin asuvat kuluttavat vähemmän luonnonvaroja kuin yksin asuvat (riittää yksi auto, yksi lämmitettävä asunto, kaikenlaisia kotitalouden koneita, huonekaluja tms. tarvitaan vain yksi) ja pariskunnat selviävät vanhuudesta toisiaan tukien (säästyy rahaa vanhustenhuollosta). Pareille tarjottaisiin "työnohjausta" ja valtio kustantaisi pienet häät ja häämatkan Kivijärvelle, jonne rakennettaisiin valtion häämatkatalo sviitteineen, kylpylöineen, pariterapeutteineen ja gourmet-ravintoloineen. Erota voisi perustellulla anomuksella kahden kuukauden kuluttua vihkimisestä, elleivät kemiat millään tasolla kohtaisi.

Ai niin, missä on se rakkaus? Mikä osa siitä on jotain ihan selittämätöntä ja mikä yhteen sopivaa koulutustasoa, uskonnollista tai poliittista vakaumusta, taustaa, harrastuksia ja odotuksia? 

Avaruusmyrsky

Viime yönä riehui ankara geomagneettimyrsky. Minä nukuin.

Lapsena avaruus ahdisti minua. Oli inhottavaa ajatella, että ympärillä on tyhjää tilaa äärettömiin. Pelottavinta oli, että maapallo pyöri tuon tyhjyyden keskellä ja siihen saattoi milloin vain osua kaikenlainen avaruusromu tai komeetta.

Kouluaikoina alettiin puhua ufoista ja humanoideista. Televisiossa näytettiin Juhan af Grannin dokumentteja. Sain tietää, että yhdysvaltalaiset viranomaiset vaikenevat ufohavainnoista. Ihmisiä kaapattiin lentäviin lautasiin ja he kertoivat kokemuksistaan Valituissa paloissa. Juhan af Grannilla oli vaaleat kiharat hiukset ja huhuttiin hänen kihartavan niitä lämpörullilla.

Televisiosta seurattiin kun israelilainen Uri Geller taivutti lusikoita suomalaisten tiedetoimittajien silmien alla. Katsojat soittivat televisioon itsestään käynnistyneistä kaappikelloista. Tällainen paranormaali tapahtuma vei turvallisuuden: mitä vaan saattoi tapahtua. Ja se mitä vaan ei välttämättä olisi mitään niin vaaratonta kuin lusikan varren taipuminen tai rikkinäisen kaappikellon elpyminen.

Maailmanloppu oli tulossa vähintään joka toinen vuosi. Ikä tuo helpotusta: kun on ohittanut riittävän monta maailmanlopun uhkaa, niin lakkaa huolestumasta. Nyt mietityttävät vain pikkujutut kuten ilmaston lämpeneminen, pakolaisuus ja sodat (nyt käytävät ja potentiaaliset sodanuhat).

Näin lapsena lastenhuoneen verhojen abstrakteissa kuvioissa vaikka mitä. Ikkunalaseissa heijastuivat enkelit ja joulutontut. Toiset ihmiset ovat kuulemma herkempiä näkemään paahtoleivässä Jeesuksen kasvot kuin toiset.

En ole koskaan pitänyt mistään yliluonnollisesta, vaan olen halunnut uskoa, että  asioihin löytyy tieteellinen selitys.

Kertun nimipäivät

Aukaisen aamuisin makuuhuoneen ikkunan ja hengittelen aamukylmää ilmaa. Vartioin, ettei Kerttu hyppää ikkunasta. Siihen se on kylläkin liian arka.

Pienenä koululaisena luin terveysopin kirjaa, jossa kehoitettiin karaisemaan itseään avonaisen ikkunan edessä. Kirjan kuvituksessa nalle syleili koko maailmaa petollisen kylmässä ilmassa.  Silloin korostettiin tuulettamisen tärkeyttä. Sen katsottiin häätävän kaikenlaiset taudinaiheuttajat. Englantilaiset koululaiset kulkevat edelleen reidet paljaana oloissa, joissa meillä lapsille puetaan toppahousut. Inhosin lämpimän peiton alta nousemista. Nykyäänkin puen ensin villasukat jalkaan.

Samaisessa kirjassa sanottiin, että hampaat voi hyvin pestä suolalla. Kokeilkaapa lasten hampaiden suolapesua.

Kerttu nuolee jostain syystä älypuhelintani.

Mitäpä muuta tänään. Aurinko paistaa. On hyvä päivä lueskella ja kirjoitella.

--------------------------------------------------------------------------------------------

Hyvä emäntä,

Toivoisi edes jonkinlaista muistamista, kun sattuu kuitenkin olemaan asianosaisen nimipäivät.

Sain odotella tuntikausia aamiastarjoilua. Nälissäni meinasin syödä iPhonen. Ihan kivan makuinen, mutta hieman kulmikas ja kookas nieltäväksi.

Perustin bändin nimeltään Kertun nimipäivät. Soitan bassoa, joka on naurettavan helppo soitin. Tähtäämme seuraaviin Euroviisuihin, näihin ei enää ehdi. 

Tiestikö muuten, että Kerttu on Gertrud nimen muunnos? Haluaisin vaihtaa nimeni Gertrudiksi. Eikös se käy jollain vaivattomalla lomakkeen täytöllä? Kansainvälinen urani kirjailijana vaatiin kansainvälisen nimen. Sukunimi on vielä pohdinnan alla.

En siedä vetoa. Sulje ikkuna ja mene johonkin. Mene vaikka lenkille tai uimahalliin. Vesijuoksu laihduttaa, eikä käy nivelten päälle. Tai ihan sama. Kunhan häivyt.

Gertrud

Kaksi pulua

Löysin hiljattain taloni vintiltä huoneen, jonka poikki on viritelty pyykkinarut. On mukavampi kuivattaa lakanoita levällään, kuin taitella niin, että ne mahtuvat roikkumaan kylpyhuoneessa, joka on myös vessa. Pyykinkuivaustiloja näyttää käyttävän vain yksi naapuri, jonka kukalliset pussilakanat roikkuvat siellä melko pysyvästi.

Kipusin eilen pyykkeineni vintille. Leväytin paitaani ja ripustin narulle. Samalla kuulin rapinaa ja huomasin kahden tappajapulun tuijottavan minua. Niiden silmissä oli ilkeä katse ja toinen heilutteli siipiään uhkaavasti. Pudotin pyyheliinan lattialle ja ajattelin paeta. Sitten järkeilin, että todennäköisesti pärjäisin fyysisesti kahdelle keskikokoiselle linnulle ja levitin loput pyykit. Miksi eläin, joka torilla näyttää niin vaarattomalta, muuttuu sisätiloissa pelottavaksi?

Tämän kokemuksen myötä olisin kaivannut jotakuta, jolle olisin voinut sanoa

- Siellä oli kaksi pulua.

Tunnen harvoin itseäni yksinäiseksi, mutta nyt tunsin ja se johtui puluista. Me yksin asuvat olemme ihmissuhdereservi, jonka voi ottaa helposti käyttöön, silloin kun sattuu olemaan yksi ylimääräinen teatterilippu, tarvitaan mökki/ konsertti/ teatteri/elokuva/ravintola- seuraa, puoliso ei ymmärrä tai lähtee kokonaan toiseen talouteen. Sama reservi voi ottaa erilaisten juhlapyhien työvuorot. Kirjoitan tämän kaiken ilman minkäänlaista katkeruutta. Reserville on mitä ilmeisin tarve, koska kalenteri täyttyy helposti kaikenlaisilla kivoilla menoilla.

Soitin tänään huoltomiehelle ja kerroin puluista:

- Eläviä vai kuolleita? mies kysyi.
- Ainakin vielä eilen  olivat hengissä, vastasin.

Pulutkin olivat kaksin ja kenties pariskunta. Keskustelivat minusta jälkeenpäin.

Kukaan ei kuole, vaikka ammutaan joka ilta

Professori S potee nivelvaivoja. Hän terrorisoi ympäristöään valvomalla yöt ja vaatimalla lounasta klo 19. Hänen nuori vaimonsa J on tavattoman kyllästynyt kaikkeen. Professorin tytärtä mainitaan rumaksi ("jos nainen on ruma, kehutaan hänen silmiään tai hiuksiaan kauniiksi"). Professorin tytär S on epätoivoisesti rakastunut lääkäriin, joka juo vodkaa ja rakastaa puita. Lääkäri ei välitä romattisessa mielessä S:stä, vaan J:tä, joka sattuu olemaan naimisissa itseään huomattavasti vanhemman miehen, S:n isän kanssa. Professorin (siis S:n isän) entisen vaimon veli V rakastaa myös J:tä, joka on kaunis ja jolla on tylsää. V valittaa jatkuvasti vanhuuttaan (mies on 47-vuotias). Koko porukka ja palvelusväki asuttavat maatilaa jossain Venäjän peräkylillä ja kaipaavat muualle. V yrittää ampua professorin siinä onnistumatta ja häpeää huonoa ampumatarkkuuttaan. Lopussa melkein kaikki lähtevät. Sataa vettä.

Tsehovin näytelmissä jokainen rakastaa jotakuta, joka taas rakastaa jotain toista. Kukaan ei tee mitään tuottavaa työtä. Kaikki ikävöivät toisaalle.

Kansallisteatterin tulkinta Vanja-enosta on hieno. Katsojan ei tarvitse hävetä mitään: ei näyttelijätyötä, ei lavasteita, ei ohjausta eikä musiikkia.

Jostain syystä katsoja joutuu välillä häpeämään, vaikka on täysin syytön teatteritekeleen vikoihin.

"Pälsi kertoo, että teatterissa hyvin usein tutkitaan elämän kriittisiä hetkiä, joista ylivoimaisesti kriittisin on loiskaus rajan yli kuolemaan. Siksi teatterissa ammutaan ja hirtetään jopa tilastollisesti enemmän kuin todellisuudessa keskimäärin. Koska kukaan ei kuitenkaan oikeasti kuole, niin teatterissa on lupa jopa nauraa myös ampumisille ja hirttämisille..." (Juha Hurme, Nyljetyt ajatukset).

Hurme voitti Suomen pienimmillä kirjamessuilla hotelli Tammerissa lausefinlandian tällä: "Aimo oli laittanut aamiaiseksi kasvisruokaa ja pekonia." Lause on poimittu edellä mainitusta teoksesta, jossa kaksi miestä soutaa, valmistaa ruokaa ja puhuu taiteesta.

Samaisessa kirjallisuustapahtumassa Kari Hotakainen kertoi joutuneensa pois Savon Sanomien toimituksesta, koska ei ollut ymmärtänyt kirjoittaa lehteen Mig-hävittäjän putoamisesta Kiuruvedelle. Hotakainen puolustautui sillä, ettei ketään kuollut. Päätoimittaja oli kuitenkin sitä mieltä, ettei miehellä ollut uutisnenää.

Hotakainen kertoi oppineensa  STT:llä uutisia muotoillessaan kirjoittamaan. Pomo evästi häntä työhön kieltämällä adjektiivit.

Kirjailija sanoi myös, että Suomessa synkkyyttä pidetään syvällisyyden merkkinä, vaikka kyseessä saattaa olla vain masennus. Tähän on hyvä lopettaa tältä päivältä. Kävin viikonloppuna myös Kiasmassa. Junamatkalla Tampereelta Helsinkiin harjoittelimme Robert Mapplethorpin nimen lausumista. Eteiseni seinällä on vuoden alusta lähtien roikkunut taidekalenteri, jossa on miehen aistillisia kuvia tulppaaneista, kalloista ja orkideoista.  Näyttelyssä keskityttiin lisäksi miesvartalon veistoksellisiin yksityiskohtiin.

Lyhyenläntä kirjoitusharjoitus

Sini laati deitti-ilmoituksen: ”Kolmekymppinen sairaanhoitaja etsii liikunnallista miestä koti-iltoihin ja patikkaretkille” ja sai vastauksen Reinolta, luvialaiselta viisikymppiseltä leskeltä, jolla oli seitsemän lasta.   Sini poisti profiilistaan liikunnallisen, koti-illat ja patikkaretket ja lisäsi punaviinin ja kirjallisuuden.  Rami kirjoitti Sinille runollisen viestin ja Sini rakastui. Rami oli julkaissut omakustanteena yhden runokokoelman. Rami kuoli maksakirroosiin.  Sini poisti profiilistaan punaviinin ja kirjallisuuden laittoi tilalle läheisyyden. Hän sai kolme ihailijaa, jotka pyörivät yötä päivää Sinin talon sisäpihalla ja varastivat pyykkinarulta Sinin Unikko- pussilakanat.

Rento bussimatka

Myöhäinen bussi Kampista Tampereelle Hämeenlinnan ja Valkeakosken kautta poikkeaa lentoasemalla. Sieltä astuu yleensä kyytiin joku liian kevyesti pukeutunut, hieman päihtynyt maamme kansalainen, joka kysyy kuskilta ennen jokaista pysähdystä

- Ehtiikö käydä tupakalla?

Kyseleminen loppuu jossain Lotilan kohdalla, kun matkailija viimein nukahtaa.

Kuuntelin netistä rentoutusohjetta ja suunnittelin vastaavaa bussimatkalle:

Sulje silmäsi ja ota mahdollisimman rento asento. Keskity kuuntelemaan bussin jyrinää ja takana istuvan kännykkäpuhelua. Jos ajatuksesi karkaa johonkin muuhun, palauta se lempeästi takaisin. Tunne kuinka polvesi painautuvat edellä olevan penkin selkänojaan. Tunne takapuolesi istuinta vasten ja selkäsi ja takaraivosi penkin selkänojalla. Kuuntele bussin jyrinää ja voimaudu siitä. Aseta kädet syliisi ja tunne niiden paino. Tunne pääsi paino, mutta yritä pitää se kiinni selkänojassa, tunne vartalosi paino. Tunne miten jalkasi ja kätesi puutuvat. Tunne kuinka niskaasi ja selkääsi särkee. Jatka tätä kunnes kuljettaja huutaa "LOTILA!"

Voit hiljalleen kerätä tavarasi ja pukea takin päällesi.

Aseeton maailma ja Versacen sortsit

Olen lukenut aamun Hesarin vasta puoliväliin ja koen suurta turhautumista: säästötoimet (nyt varsinkin opiskelijoihin kohdistuvat), ilmaston lämpeneminen, maailmantilanne ja nuoren naisen raiskaus. Koska nämä ovat liian suuria asioita näin pienelle ihmiselle, en jaksa niistä kirjoittaa. Jos Erkki Tuomioja ei saa aikaan maailmanrauhaa, niin tuskin minäkään. Putin ei vastaa puheluihini.

Kävin joskus nuorena Sadankomitean järjestämässä tilaisuudessa, jossa Erkki Tuomioja puhui. Hän vaikutti murheellisella tavalla viisaalta mieheltä. Sadankomitea pyrkii aseettomaan maailmaan, joka tuntui nuoressa idealistisessa mielessäni mahdolliselta. Enää se ei siltä tunnu.

Koska edellä mainitut asiat ovat ulottumattomattomissani, puutun mitättömään seikkaan. Ihmisen ei kuulu lentää, koska se on äärimmäisen vaarallista (jotkut väittävät muuta, mutta koneita tippuu kuitenkin taivaalta sitä vauhtia, että niitä saa kaupungilla kävellessään väistellä) ja epäekologista. Maailman näkemisen ahneudessa tulee kuitenkin käytettyä lentoliikennettä.

Helsinki-Vantaan lentoasemaa on remontoitu jo jonkin aikaa. Siellä on ollut yksi vaatekauppa, jossa olen käynyt ostoksilla: Luhdan myymälä. Nyt lentoasemasta halutaan tehdä fiini ja edellä mainittu myymälä häädetään sitä rumentamasta. Jos tarvitsen patikkareissulle sortsit, enkä ehdi niitä etukäteen hankkia, niin menenkö jatkossa Versacen tai Burberryn myymälään?

Lähden kohta bussilla Helsinkiin. Menen pääkaupunkiin myös lauantaina, silloin junalla. Ostin VR:n mainostamat edullisemmat etukäteisliput, jonka jälkeen ilmaantui Veturin tarjous, jossa liput olisi saanut kymmenen euroa halvemmalla. Minusta se on epäreilua. Samanlaista on lentolippujen ostaminen. Olet tyytyväinen ostettuasi 300 euron liput (samat liput myydään myöhemmin tuhannella eurolla), kunnes viikkoa ennen matkaa niitä aletaankin myydä satasella. Liput ostettuasi et enää uskalla katsoa sähköpostiisi tippuvia ja lehdistä silmillesi hyppääviä mainoksia, ettei tulisi paha mieli. Mistä tietää milloin liput kannattaa ostaa? Ei oikein mistään. Bussiliikenne on reilumpaa, halvimmat liput saa, kun ostaa ajoissa ja käyttää vähemmän suosittuja vuoroja.

Tekopyhä

Hämmästelin eteiseeni kertyvää sepeliä, kunnes huomasin oikean talvisaappaan pohjassa kammottavat onkalot. Olin ihmetellytkin oikean jalan kengän puuttuvaa joustoa. Laitoin kengät muovikassiin ja päätin viedä ne roskikseen. Sitten muistin, etten saa ostaa uusia ja vein kuraiset popot häpeillen suutariin.

- Ei näistä varmaan enää mitään tule, vien roskikseen, mutta ajattelin vielä näyttää näitä täällä.

Nuori nainen sanoi, että kyllä niistä kengät vielä tehdään. Olin tämän jälkeen täynnä tekopyhää itseäni. Olen ekologinen, tuen nuorta yrittäjää ja nyt leveilen kaikille tällä uudella piirteelläni. Mitä hyötyä on tehdä ekologisia tekoja, jollei niistä kerro kaikille?

Kuuntelin netistä mindfulnes-harjoituksia. Kling, harjoitus alkaa. Hengitellään huonoutta ulos ja kaikenlaista hyvää sisälle kahden minuutin ajan. Kling

Kun minusta on kehittynyt hengittämällä hyvä ihminen, yritän tehdä joka päivä hyvän teon. Korjaan roskan kadulta, soitan isälle ja äidille, annan kaikille ikäville ihmisille anteeksi, varsinkin itselleni.

Aloitin päivän kuudelta lukemalla Juha Hurmeen romaania "Nyljetyt ajatukset". Siinä Aimo ja Köpi soutavat 700 kilometriä. Soudetaan ja soudetaan, etsitään leiriytymispaikkaa, nukutaan, juodaan kahvia ja syödään voileipää. Keskustellaan taiteesta.

Nukahdin uudestaan.

Join aamukahvit ja luin Volter Kilven romaania Alastalon salissa. Härkäniemi sylkäisee tullijahdin kannelle. Se ei ole järkevää, sillä Härkäniemi ja Alastalo ovat saapuneet laituriin laivalla, jonka lastina on sokeria suolasäkkien alle piilotettuna. Tullikapteeni Blomberg toruu "Ele sylkke, kollopärkkele fiinil kruunun täkil, kyll' mine sinu viel' opeta, Herkkeniemi fogdipahus parttatas siivoma!"

Jumpassa eräs rouva kertoi, että nuori mies bussipysäkillä oli sylkäissyt räkäklimpin melkein rouvan Gaboreille. Klimppi oli jäänyt kellervänä killumaan asfaltille. Kun rouva oli poikasta moittinut, oli tämä todennut
- Kyllä se maatuu.

Tulkki

Hamy Ramezanin (Suomi) ja Rungano Nyanin (Sambia) lyhytelokuva Kuuntele palkittiin filkkareilla (Tampere Short Film Nominee for the European Film Awards 2015). Elokuvassa burkaan pukeutunut nainen pyytää apua poliisilta: naisen aviomies lyö ja uhkaa tappaa hänet. Vaatteilla peitetty nainen pelkää selvästi henkensä puolesta. Naispuoleinen tulkki ei käännä naisen ja kieltä ymmärtämättömien poliisien välistä keskustelua oikein, vaan kehoittaa pahoinpideltyä menemään kotiin ja imaamin puheille. Elokuva saa katsojan vihaiseksi ja turhautuneeksi.

Olen työssäni joutunut tekemisiin tulkkien kanssa. Välillä he ovat olleet erinomaisia ja kommunikaatio on sujunut, mutta on myös toisenlaisia kokemuksia. Tulkin suomen kielen taito saattaa olla hyvin puutteellinen. Hän ei välttämättä tunne lääketieteen sanastoa, ei edes maallikoiden käyttämiä sanoja. Tulkki saattaa olla mies, jolloin naispuolisen potilaan on vaikea puhua ja tulkki joudutaan häätämään pois viimeistään kun potilasta tutkitaan. Toisinaan naisella on mukanaan kieltä taitava sukulainen (yleensä poika tai aviomies), joka sekään ei ole ongelmatonta.

Kun olen kysynyt jonkun lyhyen yksinkertaisen kysymyksen, saattaa tulkki puhua pulputtaa pitkään. Mitä ihmettä se sanoo? Toisinaan potilas puhuu laveasti, mutta tulkki kuittaa saman muutamalla sanalla.

Jotkut potilaat vakuuttavat osaavansa suomea tai englantia, mutta eivät kuitenkaan osaa. Jälkeenpäin miettii ymmärsikö potilas ylipäänsä mitään.

Joku loppupäätelmä pitää tähän rustata: kommunikaatio ei ole helppoa vieraasta kulttuurista tulevan kanssa suoraankaan, saati kiertoteitse. Ilman kunnollista yhteistä kieltä toimiminen on välillä toivotonta ja siihen tarvittaisiin ylimääräistä aikaa. Varsinkin pakolaisten ongelmat ovat usein niin moninaiset, ettei niistä selviä normaalin vastaanon puitteissa. Eikä muutenkaan.

Keski-ikäinen nainen ärsyyntyy vol. 1

Näin eilen filkkareiden palkitut elokuvat. Näytös järjestettiin Plevnan suurimmassa salissa. Istuin kolmannen rivin keskelle ja luulin saaneeni hyvän paikan. Todennäköisesti eteeni ei tulisi ketään isotukkaista.

Olin tyytyväinen, kunnes huomasin nuoren parin, joka kantoi sipsi- ja karkkipusseja sekä puolentoista litran limsapulloa, lähestyvän minua. Hyvä Peter von Bagh, joka katsot taivaallisessa elokuvateatterissa Orson Wellesin elokuvaa Citizen Kane, suo kerrankin, että tuo pariskunta asettuu kauas minusta. Peter ei kuullut äänetöntä rukoustani, vaan nuori nainen istui viereeni. Nainen avasi molemmat rapisevat pussit ja kiersi limsapullon korkin auki. Mulkoilin paheksuvasti.

Palkitut elokuvat olivat traagisia. Vaikka katsoin tiukasti valkokankaalle, tunsin miten naisen käsi läheni sipsipussia, otti sieltä lähes äänettömästi sipsin, jonka jälkeen kuului ujo "rousk, rousk", pullon korkin kiertämisääni sekä nesteen nielemisestä syntyävä pulputtava ääni. Tätä jatkui koko näytöksen ajan.

Mieluiten katsoisin elokuvia teatterissa, jossa kaikki katsojat olisivat lyhyitä, ohuthiuksisia ja pitäisivät juuri ankaraa paastoa, jonka aikana ei saisi nauttia edes vettä.

Tarjoilija

Olin tilannut pöydän panimoravintola Plevnasta. Puhelimessa sanottiin, että vapaana on neljän hengen pöytä ravintolan takaosassa. Kävelimme reippaasti ravintolan perälle, jossa hääräili tarjoilija.

Minä: Meille on varattu pöytä.
Tarjoilija selvästi ärtyneellä äänellä: En minä voi tietää missä se teidän pöytänne on. Teidän olisi pitänyt mennä tiskille, jossa on varauskirja!
Minä: Voisiko se olla tässä? (Pöydällä oli keltainen lappu, jossa luki nimeni)

Koko ravintolakäyntiä leimasi naisen ärtyneisyys, vaikka hän oli pukeutunut iloiseen dirdnl-asuun. Muistelimme Yhdysvaltojen tarjoilijoita, jotka pyrkivät olemaan asiakkaalle mieliksi. Meidän oli pakko mielistellä tarjoilijaa, jotta saisimme jotain syötäväksemme.

Vieraani oli maksanut poikansa lentolipun luottokortillaan ja merkinnyt ostoksen yhteydessä tietoihin sähköpostiosoitteensa, joka on hänen google-tilinsä yhteystieto. Kun nainen etsii tietoa googlesta, hän näkee jostain syystä kännykästään myös opiskelijapoikansa tekemät haut. Hän ei varsinaisesti haluaisi nähdä niitä. On tietysti muitakin hakupalveluita. Maailma on pelottava.

Katsoimme perjantai-iltana dokumentin sveitsiläisestä kuvatailteilijasta HR Gigeristä. Elokuvan alettua muistin, että minähän olen nähnyt miehen töitä ja vielä Tampereella.  Giger on tunnettu elokuvista (hän teki yhden Alien- elokuvan visuaalisen ilmeen), levynkansista ja omaperäisestä tyylistään. Mies oli nuoruuden kuvissaan vähän pelottavalla tavalla aistillisen näköinen. Dokumentin kuvauksen aikaan (mies kuoli melko pian dokumentin valmistuttua) hänestä oli tullut papparainen, jota naiset taluttivat. Gigerin kodissa ammekin pursuili kirjoja ja siellä näytti muutenkin siltä, ettei Tolulla oltu suuremmin lotrattu. Puutarhaan oli rakennettu pienoisrautatie, jonka veturin päällä mies istui onnellisen näköisenä. Miesparka joutui signeeraamaan kirjoja ja kirjoittamaana nimeään kovin liikuttuneiden tatuoitujen miesten käsivarsiin.

Tänään on viimeinen filkkaripäivä. Käyn vielä katsomassa palkitut elokuvat.

Sekalaista (taas)

Joku saattaa luulla, että olen luovuttanut "Alastalon salissa"- projektini. En suinkaan. Luen seitsemättä lukua, josta Kilpi sanoo "Tulli rommitetaan Alastalon salissa ja tullikapteeni haetaan pöydän alta, niikuin muukin tullibesättninki,  paitsi kokkia." Tullikapteeni Blombergia juotetaan kehnolla rommilla, ettei tämä huomaisi sokerin salakuljetusta. Blomberg puhuu murteellista suomea, kunnes humaltuu riittävästi, unohtaa miten tullimiehen kuuluu puhua ja puhuu suomea tuosta vaan. Kyllä tässäkin istutaan Alastalon salissa ja juodaan kahvia yhdellä tai kahdella sokeripalalla, mutta kerrotaan tarinoita kuten kuuluukin. Kyseessä on jonkinlainen miesten välinen kisa.

Suomalaisten uskonto on terveys. Kun syömme jotain hyvää, alamme jo syödessämme voivotella aterian lihottavuutta. Kotonani mainittiin aina myös grillattaessa mustuneiden lihapalojen karsinogeenisyydestä, makkaroiden nitraateista yms.  Me kaikki olimme hoikkia ja terveitä. Meille tuli äidin työpaikan vuoksi Syöpä/Cancer niminen lehti, jonka jokaisessa numerossa oli sievän pupun kuva ja teksti "Älä pistä päätäsi pensaaseen!" Ei saanut hetkeksikään herpaantua, vaan etsiä itsestään mustia luomia ja muita syövän merkkejä.

Suomalaisilla pitäisi olla jonkinlainen rippituoli, jossa voisi käydä tunnustamassa kun on syönyt epäterveellisesti, ettei sitä tarvitsisi valittaa isäntäväelle, joka on nähnyt suuren vaivan herkkuja valmistaessaan. Samalla pystyisi ripittäytymään, kun Body Pump on jäänyt väliin.

Näin filkkareissa ihanan anarkistisia animaatioita ja sen päälle todella ahdistavia lyhytelokuvia (sairautta, murhia, raiskaus yms.).

Animaatiossa Rabbit kaikki näyttää samalta kuin lastenkirjoissa, jäniksen kohdalla lukee rabbit, hevosen horse ja veitsen knife. Söpö tyttö heilauttaa veistä ja halkaisee suloisen jäniksen. Shokkiefekti naurattaa. Oh Willy animaatiossa pulska keski-ikäinen huovutettu Willy menee tapaamaan kuolevaa äitiään nudistiyhteisöön. Ihana! Animaatiossa The external world pieni poika opettelee soittamaan pianoa.  Kun soitto menee pieleen, lätkäisee vieressä istuva isä poikaa kalalla takaraivoon. Animaatoihahmot on kopioitu tietokonepeleistä. Paljon muutakin näin. Näitä on vaikea muuttaa sanoiksi.

Vieressäni elokuvateatterissa istui kaksi nuorta naista. "Tuletko avustajaksi elokuvaan? Pitää juoda keskaria hotellihuoneessa." Toinen nuori nainen lupasi harkita. Meinasin sanoa siitä sivusta "Minä tulen!" Maltoin kuitenkin mieleni.

Äidin toive

Elokuvissa käymiseni täyttää riippuvuuden kriteerit. Olen jopa salannut teiltä yhden katsomani elokuvan: Morten Tyldum, Imitation game. Tunnustan, että katsoin elokuvan Helsingin reissulla.  Varsin kelvollinen elokuva, ei siitä enempää. Se näyttelijä, jolla on kamalan vaikea nimi (Benedict Cumberbatch) oli hyvä.

Nyt olen siirtynyt pienempiin kerta-annoksiin, tosin otan niitä enemmän. Aloitin filkkarit varovaisesti Joonas Berghällin dokumentilla Äidin toive. Tarkoitukseni ei ollut katsoa elokuvaa, mutta kävin kylässä, josta ajautuin elokuvateatteri Plevnaan (selityksiä riittää).

Suurin osa filkkareiden näytöksistä järjestetään Plevnassa, jossa on tungosta ja sekavuutta siitä, mistä ostetaan tavalliset liput ja mistä festivaaliliput. Jouduin jonottamaan lippuani melko pitkään.

Pidin kovasti Berghällin dokumentista Miesten sauna. Nyt on loogisesti siirrytty naisiin. Elokuva alkaa ohjaajan omasta äidistä. Kun Berghäll oli lapsi, hänen äitinsä kertoi menevänsä leikkaukseen, jossa poistetaan pahanlaatuinen kasvain aivoista. Leikkaukseen liittyi 66 prosentin mahdollisuus kuolla ja 33 prosentin mahdollisuus selvitä (mikä on se yksi prosentti?). Äiti selvisi.

Jos Miesten vuoro oli vähän nuhjuinen, ihanan kaurismäkeläinen dokumentti, niin tämä tuore on kansainvälisen siisti ja kaunis teos. Äitejä kuvataan Suomesta Meksikoon, Etelä-Afrikasta Yhdysvaltoihin ja Brittein saarilta Nepaliin. Tyylikkyyden myötä on menetetty jotain Miesten vuoron karheudesta ja huumorista. Oikeastaan tässä elokuvassa ei ole huumoria lainkaan. Mitä nyt vauva kakkaa kylpyveteen ja äiti hyppii avaruusaluksessa. Kakkajutut ovat aina hauskoja. Vai eivätkö ole?

Dokumentissa äidit astronautista tankotanssijaan kertovat intiimisti kipeistäkin asioista. On hilpeää seurata painottomassa tilassa liukuvaa äitiä. Jostain syystä minua liikuttivat eniten vauvauinnin pallopäiset vauvat ja monta keskenmenoa läpikäyneen naisen synnytys.

Ohjaaja ja käsikirjoittaja kertovat elokuvan lopussa, että tarinoista oli runsauden pula. Mielestäni se näkyy elokuvassa, vähemmänkin olisi riittänyt. Yksittäisistä äideistä olisi halunnut tietää enemmän. Mukavaa, että dokumentissa näytettiin venäläistä naista, jonka lapselle oli tehty maksansiirto. Venäläisistä ei viime aikoina ole nähty mitään positiivista.

Elokuvassa minua huvittivat kaksi suomalaista naista, jotka paistoivat vaahtokarkkeja takassa (tarina sinänsä ei ollut huvittava vaan traaginen). Naiset alkoivat tyypilliseen tapaan valitella palaneen karkin karsinogeenisyyttä ja syömänsä suklaan määrää. Vasta sen jälkeen mentiin naisen elämäntarinaan. Me suomalaiset olemme terveyspervertikkoja. Se olisi erinomainen dokumentin aihe.

Lopussa taputettiin. Ohjaaja, käsikirjoittaja (festivaalikirjan mukaan käsikirjoittajia on kolme, ohjaaja, Anna Nykyri ja Timo Vierimaa) ja joku toinen nainen tulivat lavalle. Dokumentitkin käsikirjoitetaan, vaikka tässäkin elokuvassa käsikirjoitus ilmeisesti muuttui elokuvaa tehdessä moneen kertaan. 

Luunappi

Hain Minna-Liisan aamuisin hänen kodistaan ja kävelimme yhdessä kouluun. Yhdessä kouluun käveleminen oli kivaa ja Minna-Liisan kodissa oli mukavaa. Minna-Liisan äiti opetti miten lakaistaan lattiaa niin, ettei pöly nouse ilmaan. Paistettiin yhdessä lettuja.

Eräänä aamuna Minna-Liisan isä sanoi "Mene sinä vaan, Minna-Liisa on täällä niin kauan kunnes pyytää äidiltään anteeksi". Miehellä oli vyö kädessään. Hän lähti kurittamaan kaveriani, kunnes anteeksipyyntö olisi tyydyttävä. En tiedä, mitä piti pyytää anteeksi. Ehdin kuulla tätä toimenpidettä ja kurittajaa tyydyttämättömiä anteeksipyyntöjä jonkin aikaa. Tilanne oli nöryyttävä, mieleen tulee näin jälkeenpäin sotavankien kuulustelussa käytetty kidutus. Kiiruhdin kouluun, sillä en halunnut myöhästyä. Halusin olla kaikessa opettajalle mieliksi.

Emme koskaan keskustelleet Minna-Liisan kanssa asiasta, enkä kertonut tuosta aamusta kenellekään. Hain hänet taas seuraavana päivänä kouluun, kuin mitään ei olisi tapahtunut. 

En saanut koskaan selkään, mutta tukistamiset ja luunapit olivat tavallisia. Niitä käytettiin varsinkin ruokapöydässä ja ne tulivat yllättäen. Luunapissa peukalo ja etusormi viritetään ja etusormi napsautetaan napakasti otsaan. Hetken tuntuu kuin näkisi tähtiä, mutta se menee nopeasti ohitse. Pahinta on luunapin yllättävyys. En muista milloin niiden käyttö lopetettiin.

Luin aamun Hesarista, että Suomessa lasten lyöminen kriminalisoitiin 1984. Vieläkin joka neljäs tukistaa silloin tällöin lapsiaan. Ranskassa lasten kurittaminen on laillista, eläinten ei.

Joka vitsaa säästää se lastaan vihaa, sanottiin muinaisessa sananlaskussa. Väite kuulostaa tänään täysin järjettömältä. Kammottavimmin lasten kurittamista kuvaa Bergman elokuvassa Fanny ja Alexander.  Ankaran ja vihaa tihkuvan isäpuolen (ja papin) vuoksi on muuten niin positiivista ja elämäniloista elokuvaa vaikea katsoa. Aikoinaan korostettiin, että rankaisu oli lapsen etu ja sen tuli tapahtua rauhallisesti, ei vihassa. Tuo kasvatukseksi naamioitu viha on läsnä elokuvassa.

Jossain päin maailmaa halutaan tietää lapsen sukupuoli etukäteen, jotta tyttösikiö voidaan abortoida. Suomessa vanhemmat haluavat kuulla lapsen sukupuolen, jotta tiedetään hankitaanko lapselle vaaleanpunaisia vai vaaleansinisiä vaatteita.

Olemme keskimäärin rikkaampia, suvaitsevaisempia, terveempiä ja parempia ihmisiä kuin aiemmin!

Työttömät kalat

Olen joutunut muuttamaan kävelyreittiäni, sillä en voi enää kulkea rautatieaseman viereistä käytävää. Maahanmuuttajataustainen mies pitää käytävän liikehuoneistossa kalahierontapaikkaa, eikä siellä näy koskaan yhtään asiakasta. Apeat, työttömät kalat etsivät altaista syötävää ihmisihoa. Säälittää mies, joka on keksinyt mielestään hienon liikeidean. Lomamatkoillaan suomalaiset ryntäävät syötätyttämään koipiaan samanlaisilla kaloilla, mutta jostain syystä kalahieronta ei kelpaa Tampereella.

Kävin Thaimaassa kylpylässä, jossa oli mahdollista lillua kuumavesialtaissa. Kuumimman altaan vesi oli yli nelikymmenasteista, enkä kyennyt kuin kastamaan varpaitani vedessä. Samalla alueella oli tuollainen kala-allas, jossa moni saattoi liottaa koipiaan yhtä aikaa. Alkuun kalat eivät olleet  kiinnostuneita jaloistani. Lopulta yksi pieni kalanen nykäisi kantapäätäni ja kiskaisin kauhuissani alaraajani vedestä. Kaikki kalat säikähtivät siinä määrin, että lopettivat muidenkin kantapäillä herkuttelun.

En siis voi käyttää kyseistä kaloja huonosti työllistävää yritystä. Voisiko joku ystävällisesti mennä sinne?

Alakerran Minna-Liisa maksoi aikoinaan minulle 50 penniä, kun pesin astiat. Minna-Liisa sai vanhemmiltaan tekemästäni työstä markan. Kun vanhemmat saivat tietää meitä molempia tyydyttävästä järjestelystä, minulta loppui hyvä tulonlähde. Kun nyt ajattelen asiaa, olisi Minna-Liisaa pitänyt palkita. Jos hän ei tuosta vastoinkäymisestä lannistunut, hän on todennäköisesti pärjännyt hyvin elämässään. En tiedä.

Matti Apunen kirjoittaa päivän kolumnissa veroista, joita maksamme ilolla. Apusen mielestä emme kuitenkaan saa erityisen hyvää vastetta rahoillemme. Apunen vertaa tilannettamme Ruotsiin, jossa ei hänen mukaansa tarvitse jonottaa lääkäriin.

Muistan lapsena, kun isä valitti veroista. Minua kyllästytti tuo purnaaminen, enkä ole ruikuttanut, vaikka olen maksanut melkoisesti veroja pitkistä pakollisista työrupeamista. Olen aina ajatellut, että verorahoilla tehdään hyviä asioita. Enää en ole ihan niin varma kuin aiemmin. Miksi verovaroilla pidetään yllä huonoja potilastietojärjestelmiä? Miksi ihmisten pitää odottaa toimeentulotukea kohtuuttoman kauan? Voitaisiinko asioita tehdä jotenkin toisin?

Lääkärien suljetulla fb-alueella, eräs nuori naislääkäri kyseli työpaikkaa, jossa ei tarvitsisi päivystää ja ehtisi syömään. Hän kertoi saaneensa yksityisviestin, jossa kysyttiin "Miksi yleensä ryhdyit lääkäriksi?"

Kaivos

Olen käynyt viime aikoina liikaa elokuvissa. Minut pitäisi laittaa vieroitukseen: sata päivää ilman elokuvia.

Halusin nähdä Markku Heikkisen dokumentin Talvivaaran miehet: aihe kiinnosti minua, olin aiemmin nähnyt dokumentin ohjaajan isäsuhteesta ja kuunnellut sympaattista dokumentaristia radiossa. Lisäksi ystäväni on ollut Heikkisen koulukaveri.

Talvivaaran miehissä näkökulma on kaivoksen työntekijöiden. Tulee sellainen olo, ettei kaivoksella aina tiedetä mitä pitäisi tehdä. Työntekijän kuolema avolouhoksella tuo dramatiikkaa dokumentin alkuun (mies hengitti myrkyllistä kaasua). Työ kaivoksella on vaarallista.

Altaista karkaa likaista vettä vesistöön. Pelastustoimet näyttävät lähinnä säälittäviltä ja johtaminen sekavalta. Työntekijät vaikuttavat tekevän kaikkensa ongelmien ratkaisemiseksi.

Dokumentissa kuvataan myös lähialueen asukkaiden vihaa ja turhautumista. Ohjaajan mukaan aihetta suorastaan tyrkytettiin hänelle. Ihmiset toivoivat, että Talvivaaran kaivoksesta kerrottaisiin. Filmiryhmä sai toimia kaivosalueella vapaasti, ihan vaarallisimpiin paikkoihin he eivät päässeet, mutta muuten ei rajoituksia ollut.

Avolouhoksen maisema näyttää fiktiiviselta dystopialta. Hienolta. Taiteelliselta.

Talvivaaran työntekijät puhuvat ihanaa itäistä murretta. Välillä vähän koomistakin.

Elokuvaa olisi kenties voinut hieman tiivistää, jännite ei kestänyt ihan loppuun saakka.

Dokumentin jälkeen järjestettiin paneeli, johon osallistui poliitikkoja eri puolueista sekä elokuvaohjaaja. Lähdin paneelista kesken pois. Minusta poliitikot olivat asiallisia ja yksimielisiä siitä, että kaikki meni pieleen. On helppo perustella mitä järjettömimpiä projekteja niiden työllistävällä vaikutuksella.

Opin uuden sanan rallienglanti (Talvivaaran johtajan puhe, joka vilahti dokumentissa).

Talvivaaraa perustettaessa tiedettiin, että kivimateriaalista on eroteltavissa myös uraania. Lupaa haettiin vain nikkelille, sillä lupa siihen on helpommin saatavissa. Uraanin hyödyntämiseen on pyydetty lupaa strategisesti vasta myöhemmin.

Kaivosseudulla on ollut luminen talvi, lumi tunnetusti sulaa keväällä ja ongelmana on likaisen metallipitoisen veden vuotaminen vesistöön. Nyt mietitään, pitäisikö valuttaa suolapitoista, mutta metalleista puhdistettua vettä putkea pitkin vesistöön, vai antaa veden lillua kaivosalueella, jolloin itse kaivostoimintaa ei voida suorittaa. Paneelissa Satu Hassi oli sitä mieltä, että tehtiin miten vaan, olisi kaivokseen rakennettava uusi kallis vedenpuhdistamo. Vesiongelma jatkuu, sillä vettä sataa, metalli liukenee veteen, eikä saastunut vesi haihdu kuten oletettiin. Kääntyilin yöllä futonillani oikeaa ratkaisua etsien. 

Kaikki paneelin jäsenet olivat sitä mieltä, ettei kaivosta olisi koskaan kannattanut perustaa. Nyt se kuitenkin on olemassa, eikä häviä sieltä itsekseen. Eikä toki millään toimenpiteelläkään.

Ida

Kaverini S:n mies sanoi vaimolleen "Kaikki ystäväsi ovat kovin kyynisiä", johon S antoi heti selityksen "Ne ovat lääkäreitä".

Elokuvateatteri Niagarassa vietettiin eilen juhlapäivää, johon kuului kahvitarjoilu. Ilmankos mummoja oli tavallista enemmän liikkeellä. Mummot tietävät, mihin kannattaa mennä. Mummoissa on voimaa. Mummot kävelysauvoineen ja lattioita tuhoavine nastakenkineen ovat laatutietoisia, sillä olihan tulossa hyvä elokuva, puolalainen Ida.

Kahvi oli kahvia ja pulla tasapaksua teollista pitkoa. Tällainen pullapala voisi olla kohtuullinen alusta hillolle ja tuorejuustolle, mutta ensin se pitäisi kastella munamaidossa ja paistaa voissa. Pullan lisäksi tarjolla oli kuitenkin kirsikkatomaatteja! Ei saa arvostella, kun ilmaiseksi saa.

Oscarinkin voittanut elokuva Ida kertoo nuoresta luostarin kasvatista, jonka on viikon kuluttua määrä antaa lupaus viettää loppuelämänsä luostarissa. Sitä ennen Ida pakotetaan selvittelemään menneisyyttään ja tapaamaan ainoan elossa olevan sukulaisensa. Elokuvassa kuljetaan 1960- luvun sosialistisessa Puolassa. Juonesta ei sen enempää.

Ida on ehkä visuaalisesti kaunein elokuva, jonka olen koskaan nähnyt. Elokuvan saattaisi pysäyttää milloin tahansa ja ripustaa kuvan valokuvanäyttelyyn. Ida on mustavalkoinen, joka lisää sen tyylikkyyttä. Valkokangas on rajattu melkein neliskanttiseksi. Monesti ihmiset keskustelevat kuvan alalaidassa, joten teksti on jouduttu hilaamaan ylös, joka hieman haittaa katselua.

Oscar-elokuvassa kaikki oli laaturyötä: kuvaus, näyttelijätyö ja musiikki. Vaikka nautin elokuvasta, se ei koskettanut riittävästi. Se oli kai minulle liian tyylikäs. Tai olin väärässä vireessä, kun tarjolla oli niin huonoa pullaa. Neljä tähteä antaisin kuitenkin tai ainakin kolme ja puoli.