Kiipesin eilen Paunun bussiin lähteäkseni viimeiseen kirjoitusryhmän tapaamiseen Helsinkiin. Olin ostanut neljän euron nettilipun etukäteen. Bussiin mennessä on sanottava nimensä, jolloin kuljettaja etsii kyseisen lipun. Tällä kertaa sitä ei löytynyt. Arvelin ostaneeni lipun väärälle päivälle ja ostin uuden piletin 27 eurolla. Istuin bussinpenkkiin kovin harmistuneena ja kaivoin vielä varmuudeksi esiin puhelimen kalenterin, jolloin havaitsin, että olin viikon verran etuajassa. Onneksi bussi ei ollut ehtinyt lähteä ja kuljettaja palautti lipun hinnan. Olin jostain syystä sekoitellut asioita ja varannut lounaspöydän minulle ja tyttärelleni Sandrosta eiliselle. Onnistuin siirtämään lounaan sekä itseni ja tyttäreni uuteen aikatauluun.
Kirjoitan omaa tekstiäni toiseen kertaan ja huomaan, että alun Elsa on myöhemmin Ella, Juhasta taas tulee jossain vaiheessa Juhani. Sini on yksinhuoltajan tytär, joka ei edes tiedä isänsä nimeä, mutta siitä huolimatta hän muistelee olematonta vanhempaansa. Välillä teksti kulkee ensimmäisessä ja välillä kolmannessa persoonassa.
Olisiko vuorotteluvapaa ollut rentouttavampi ilman tätä kirjoitusprojektia, johon uusi optimistinen minäni yrittää uskoa? Luulen, että tarvitsin jotain tällaista motiivia laiskottelulleni.
Siskoni ja hänen miehensä tulevat tänään Tampereelle, käymme konsertissa, jossa siskon poika esiintyy ja tulemme luokseni syömään kunnianhimoista iltapalaa. Mukaan tulee mahdollisesti nuori muusikkomme ja yksi kaverini. Seuraavana aamuna olisi jonkinlainen piknik, jos ilma sattuu olemaan suopea. Takavappuna menen syömään ystäväpariskunnan kanssa ja sen jälkeen takavappujuhlaan, jossa viitisenkymmentä ihmistä ahtautuu kaksioon, juodaan virolaisesta vodkasta valmistettua boolia ja syödään munkkeja.
Isästäni on kuva ylioppilaslakki päässä. Hän istuu kalliolla komeana ja äitini istuu nuorena ja kauniina hänen vieressään. Kuvan täytyy olla otettu ainakin vuosi tai pari isän ylioppilasjuhlien jälkeen. Äitinikin kirjoitti lopulta viisikymppisenä ylioppilaaksi .
Kun minä kirjoitin, oli tapana väheksyä ylioppilaslakkia. Asuinkuntani täytti viisikymmentä vuotta ja lahjoitti kaikille sinä vuonna kirjoittaneille lakin. Näin saatoin jatkaa hatun halveksimista ja silti hankkia kyseisen päähineen kun ilmaiseksi sain. Myöhemmin koira söi ylioppilaslakkini. Nana ei halunnut minun osallistuvan itsenäisyyspäivän soihtukulkueeseen tai muuhun vastaavaan taantumukselliseen perinteeseen. Käytin lopulta lakkiani vain sen yhden kerran. Olin hetken teekkarikin, mutta en ostanut tupsulakkia, sillä olin siinä vaiheessa henkisesti poistumassa sähkötekniikan maailmasta (jos sinne edes koskaan pääsin).
2 kommenttia:
Mun täytyy nostaa lakkia sun kirjoittamiselle koska meikäläisestä ei olisi kirjoittamaan teosta joka on ikkuna ihmisten elämään tai ylipäätään mitään, missä juonen pitäisi jatkua loogisena ilman mitään ristiriitoja.
Olen satavarma että mun teoksessa kaikki olisivat onnellisesti sekaisin, kuolleet nousisivat välillä haudoistaan vaikkapa talkootöihin ja sukulaisuussuhteet olisivat vähintääkin yhtä sekaisin kuin esim Kauniissa ja Rohkeissa joissa kolmevuotias kakara voi olla oma pappansa ja aviossa edesmenneen äitinsä kanssa vaikka tämä itseasiassa on siskopuoloen kummisedän tsekkiläistaustainen ottotäti.
Kaiken voi onneksi myöhemmin korjata.
Lähetä kommentti