Lainasin kirjastosta Anita Konkan muistelmat (Unennäkijän muistelmat). Olen vaikeuksissa, sillä Alastalon salissa on kesken, sain eilen kirjastosta tilaamani, Hesarissa kehutun uutuuden (Sadie Jones, Ehkä rakkaus oli totta) ja lainasin tuttuni suositteleman kirjan (McCarthy, Kaikki kauniit hevoset) ja minun pitäisi lukea lukupiirikirja (Anni Kytömäki, Kultarinta). Sadie Jonesin romaanissa on kahden viikon laina-aika. En tiedä montakaan ihmistä, jotka kehittäisivät stressin romaanien lukemisesta. Minulta sellainenkin onnistuu. Vuorotteluvapaan loppu häämöttää. Luen rinnakkain kahta teosta (Alastalon salia ja Unennäkijän muistelmia).
Anita Konkka on minulle kirjailijana tuntematon, silti hänen muistelmansa vievät mukanaan Volter Kilpeä kiihkeämmin. On kiinnostavaa lukea nuoren naisen ponnisteluja kohti kirjailijuutta. Rinnalla kerrotaan yksinhuoltajuudesta, toimeentulovaikeuksista, taistolaisuudesta, Neuvostoliitosta, rakkauksista ja unista. En muista lukeneeni muistelmia, joissa unet olisivat yhtä merkittävässä osassa. Yleisesti ottaen toisten unet eivät ole kiinnostavia, mutta tässä kirjassa ne ovat osa kirjailijan kehitystä. Ihailen Anita Konkan rehellisyyttä.
Muistelmien myötä olen alkanut kiinnittää enemmän huomiota myös omiin uniini. Viime yönä osallistuin juhliin, jossa kaikki tanssivat iloisessa letkajenkkajonossa, mutta minä tanssin yksinäni. En tarvitse psykologia tätä unta tulkitsemaan.
Lähden tänään Helsinkiin. Tapaan tyttäreni ja kaikenlaista muuta mukavaa. Viikonloppuna poikani ja hänen uusi tyttöystävänsä tulevat käymään. Mutta nyt täytyy alkaa valmistautua, jotta ehdin bussiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti