Mistä tietää, että tuore romaani on viihdettä tai muuten vaan humpuukia?
Jos tarinan alussa mies ja nainen kohtaavat, inhoavat toisiaan ja kirjan viimeisellä sivulla päätyvät vihdoin toistensa syliin, niin se on viihdettä se, eikä muuksi muutu vaikka (nais)kirjailija kuinka toivoisi pääsevänsä apuraha-apajille. Hämäyksen vuoksi myös korkeakirjallinen tuotanto saattaa sisältää rakkautta (riskipeliä), mutta silloin rakkaustarina loppuu onnettomasti.
Taiteellisessa romaanissa käytetään omaperäistä kieltä (ei siis "naama loisti kuin Naantalin aurinko" tai "X:n elämä oli ollut myrskyä ja tyventä"). Kokeilevuus ei ole pahasta, välimerkkejä voidaan käyttää luovasti tai jättää kokonaan pois. Jos kieli on yksinkertaista ja kansantajuista, on kyynisyys hyvästä. Tapahtumat kannattaa sijoittaa ankeaan betonilähiöön tai muovata dystopia, jossa kirjan henkilöiden ihon alle on ommeltu pakki, josta virtaa erilaisia tunnnetiloja tuottavia kemikaaleja suoraan romaanihenkilöiden kehoon.
Jännitys on harvoin taidetta, vaikka kirjassa käytäisiin läpi kaikki maailman sosiaaliset ongelmat ja vaikka poliisi olisi alkoholisti.
Kun kynä alkaa piirrustaa automaattisesti viisauksia kuten: Elämämme päämäärän hyvyys tai huonous riippuu siitä, millaisen tien valitsemme päästäksemme siihen ja miten me tuon tien kuljemme. (Paolo Coelho), kannattaa laittaa kynä takaisin penaaliin ja lähteä poimimaan suppilovahveroita.
5 kommenttia:
Tuo Coelho on osuva! Minä kutsun Coelhon elämänviisauslahjakirjoja koheloiksi.
Kari Hotakainen (?) on kirjoittanut kaksi mainiota kirjaa nimellä Pauli Kohelo.
Joo,Hotakainen on niin mainion häijy! Kyllä ne Kohelon aikaansaanokset liittyvät (Hotakaista lainaten) tiiviisti pankkitilin numeroon. Elikkä jos markkinoinnissa onnistuu noin hyvin niin sitten kannattaakin jo laittaa kynä penaaliin ja mennä sieneen. Toisaalta... käännettiinhän M. Waltariakin monille kielille ja painokset olivat sen ajan mittapuulla huimia. Siis laatua ei kai aina voi moittia vaikka myyntimäärät olisivat huikeita.
Mutta asiaan: olet pahuksen oikeassa jännityksen suhteen, sillä saa mennä varmaan kirjavalinnoissa 100 vuotta taaksepäin, kun jännityskirja alkaa maistua taiteelta. Onneksi sen ajan kustantajilla oli rima korkealla. Eikä niitä taideta nykyään kutsua jännityskirjoiksi vaan klassikoiksi. Tunnustan kyllä nollaavani päätä myös dekkareila.
Voi juku, minä en tiennytkään näistä Pauli Kohelo-kirjoista, parodioita ilmeisesti.
Tykkään Coelhon kirjasta Veronica päättää kuolla, mutta nuo mietelauseet ja elämänohjekirjaset ovat ihan puppua, just tuollaista itsestäänselvyyttä, mistä annat mainion esimerkin.
Teron kanssa yhtä meiltä siitä, että jännityskirjallisuus on heikentynyt. Mielestäni Ruotsissa on nykyään dekkarikirjallsiuudessa paljon laskelmoiden tehtailtuja tuotteita, kuten Erik Axl Sund -kaksikon trilogia, johon oli ympätty kaikki mahdollinen ja vielä kansiin vääristelty Carl Larssonin taidetta viitaten johonkin juoruun Larssonin rakastumisesta liian nuoreen palvelustyttöön. Matalaa touhua.
Viihde voi olla hyödyllistä. Jos kirjoittaja on perehtynyt johonkin asiaan ja osaa sen viihdyttävästi kertoa, voi lukija vahingossa oppia jotain. Viihde voi olla tarpeellista väsyneelle, masentuneelle ja tavalla tai toisella kuormittuneelle ihmiselle. Viihde voi myös olla väylä "oikeaan" kirjallisuuteen. Eläköön viihde!
Lähetä kommentti