Kun nousin eilen varpailleni työpaikan kahvihuonessa, näin kaapin päältä pilkottavan makeislaatikon: löysin joulun viimeisen karkkikätkön.
Tuttu vihreä loota sisälsi marmeladia. Laatikon päälle oli solmittu kultanauha, jossa roikkui joulukortti. Kun rasia saatiin esille, kuului kollektiivinen pikkuisen pettynyt, mutta kuitenkin melko tyytyväinen huokaus. Vaikka se ei ollutkaan suklaata, niin maistuvathan marmeladitkin makeilta. Eivätkä ne olleet harmaita kuten viimeksi löytämämme suklaakonvehtit.
Tänä aamuna auki revityssä rasiassa lojui orpo marmeladipallon puolikas. Onko tämä vain terveydenhuollon yksiköiden piirre: kukaan ei voi syödä sitä viimeistä vihreää kuulaa?
Lähdin suoraan töistä lenkille. Minulla oli kiire vaihtaa lenkkivaatteet. Kireät joustavat farkut ovat hankalat riisua, sillä lahkeensuu on kovin pieni jalkaterään nähden. Lopulta farkut roikkuivat nurinpäin oikeassa nilkassani.
Kun kävin S:n kanssa viimeksi Kaupissa kävelemässä, piti väistellä hiihtäjiä. Nyt kaikesta oli tullut melkein mauttoman vihreää.
Potilas sanoi esittäytymisvaiheessa "On me tavattu. Sinä olet se savolaistyttö". Mukavaa altistua positiiviselle tytöttelylle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti