Valmistaudun matkalle lähtöön, sillä aion viettää kolme päivää kongressikeskuksessa Reykjavikissa. Pakkaan ja puran lähtöön saakka. Tarkastan junan lähtöajan uudestaan ja uudestaan. Tässä vaiheessa tulee aina katumus: en haluakaan lähteä.
En ole vielä oikeasti vanha, muttaa mietin paljon vanhuutta. Miten siihen voisi valmistautua. Lihasten pitäisi olla kunnossa, että pääsee ylös jos sattuu kupsahtamaan lattialle ja olisi hyvä säilyttää varpaankynsien leikkaamiseen tarvittava notkeus. Kannattaa hankkia itseään nuorempia ystäviä, etteivät kaikki ympäriltä kuole. On hyvä säilyttää suhteet sukulaisiin.
En pysty keskittymään. Menen siirtelemään matkalaukun sisältöä kaappiin ja kaapin sisältöä matkalaukkuun ja sitten toisin päin.
Pysyn muutaman päivän poissa tältä kanavalta. Palaan jos lentokone pysyy riittävän pitkään taivaalla ja laskeutuu lopulta sinne minne sen kuuluukin.
keskiviikko 31. elokuuta 2016
tiistai 30. elokuuta 2016
Mistä onni löytyy?
Kirjaston poistomyynnissä olisi ollut tarjolla 50-luvun National Geographic lehtiä kauniisti kansiin sidottuina. Lehtiä selaillessani tiedostin isän syntymäpäivän, joka on elokuun lopussa. En koskaan muista tarkkaa päivää. Soitin isälle pahoitellakseni myöhäistä onnitteluani ja kuulin, että hän täyttää nimenomaan tänään 86 vuotta. Kyselin miten vanhempani aikovat syntymäpäivää viettää "Menemme kuntosalille".
Olen lukenut Tommi Melenderin kirjaa Onnellisuudesta. Pidän kirjasta kovin ja kirjoittaisin itsekin mielelläni esseitä, mutta en ole tarpeeksi älykäs ja lukenut. Esseitä lukiessaan voi oman sivistymättömyytensä ohittaa, sillä joku toinen on lukenut kirjat puolestasi. Knausgårdini olen onneksi kahlannut läpi, joten oli mielenkiintoista lukea Melenderin miehinen näkemys Taisteluni -sarjasta. Jos naiset ovat naiseutensa vankeja, niin miehet taas pelkäävät, etteivät ole riittävän miehekkäitä. Knausgårdista on epämiehekästä vetää matkalaukkua perässään. Sitä on kannettava.
Jaan Melenderin fb-aforismi-inhon. Kirjailija innostui jossain vaiheessa ihmisvihaaja Flaubertista, joka kirjoittaa "Kolme onnen edellytystä ovat typeryys, itsekkyys ja hyvä terveys".
Kokoelmassa käsitellään kirjailijuutta ja todetaan, ettei maailmassa ole kyynisempiä lukijoita kuin kirjailijanalut, jotka kokevat maailman kääntävän heille selkänsä. Melenderiä siteeraten heidän mielestään 90 prosenttia kirjoista julkaistaan väärin perustein ja vailla ansiota.
Pohjustan jo puolustustani: kirjani ei ole "taidetta". Eräs kirjoitusryhmäni jäsen sanoi, ettei se ole taiteen vastakohtakaan.
Melender löytää lapsuudestaan merkkejä tulevasta kirjailijuudesta tai sitten nämä merkit ovat ohjanneet häntä päämäärää kohti. Olen tavannut useita "tavallisia" kirjailijoita, tavallisilla tarkoitan niitä, joita ei haastatella naistenlehtiin tai jotka eivät esiinny televisioviihteessä. Harva tuntee heitä. Nämä kirjailijat ovat tienneet jo lapsena ryhtyvänsä kirjailijoiksi ja ovat väkertäneet lyijykynällä ruutupaperille ensimmäisen "romaaninsa" alle kymmenvuotiaina. Tapasin hiljattain vasta eläkkeellä aloittaneen kirjailijan, joka sanoi aina tienneensä, että kirjailijuus oli kuitenkin se hänen oikea tiensä.
En ole koskaan päättänyt ryhtyä kirjailijaksi. Minä vaan kirjoitan. On kutkuttavaa, että joku julkaisee sen mitä olen kirjoittanut. Tavoitteenani on ollut kirjoittaa kirja, mutta ei tulla kirjailijaksi. Nyt on kirjallinen turhamaisuuteni alkanut vaatia sitä kirjailijaksi tulemistakin. Yritän suojella itseäni kritiikiltä sanomalla, etten missään nimessä ole kirjailija. Silti kirjoitin tuonne blogin ylälaitaan esikoiskirjailija.
Pidän kovasti Melenderin esseistä (olen sivulla 140). On kohtuutonta, että pieni pehmeäkantinen kirja maksaa kirjakaupassa 35 euroa. Hienoa kuitenkin, että kirja löytyi sieltä.
Eräs tuttuni, joka vietti nuoruutensa lukemalla ja asioita vatvomalla kunnes vaihtoi keski-iässä edellä mainitut harrasteet liikuntaan, totesi "Miksen tehnyt tätä aiemmin, olisin ollut paljon onnellisempi!"
Olen lukenut Tommi Melenderin kirjaa Onnellisuudesta. Pidän kirjasta kovin ja kirjoittaisin itsekin mielelläni esseitä, mutta en ole tarpeeksi älykäs ja lukenut. Esseitä lukiessaan voi oman sivistymättömyytensä ohittaa, sillä joku toinen on lukenut kirjat puolestasi. Knausgårdini olen onneksi kahlannut läpi, joten oli mielenkiintoista lukea Melenderin miehinen näkemys Taisteluni -sarjasta. Jos naiset ovat naiseutensa vankeja, niin miehet taas pelkäävät, etteivät ole riittävän miehekkäitä. Knausgårdista on epämiehekästä vetää matkalaukkua perässään. Sitä on kannettava.
Jaan Melenderin fb-aforismi-inhon. Kirjailija innostui jossain vaiheessa ihmisvihaaja Flaubertista, joka kirjoittaa "Kolme onnen edellytystä ovat typeryys, itsekkyys ja hyvä terveys".
Kokoelmassa käsitellään kirjailijuutta ja todetaan, ettei maailmassa ole kyynisempiä lukijoita kuin kirjailijanalut, jotka kokevat maailman kääntävän heille selkänsä. Melenderiä siteeraten heidän mielestään 90 prosenttia kirjoista julkaistaan väärin perustein ja vailla ansiota.
Pohjustan jo puolustustani: kirjani ei ole "taidetta". Eräs kirjoitusryhmäni jäsen sanoi, ettei se ole taiteen vastakohtakaan.
Melender löytää lapsuudestaan merkkejä tulevasta kirjailijuudesta tai sitten nämä merkit ovat ohjanneet häntä päämäärää kohti. Olen tavannut useita "tavallisia" kirjailijoita, tavallisilla tarkoitan niitä, joita ei haastatella naistenlehtiin tai jotka eivät esiinny televisioviihteessä. Harva tuntee heitä. Nämä kirjailijat ovat tienneet jo lapsena ryhtyvänsä kirjailijoiksi ja ovat väkertäneet lyijykynällä ruutupaperille ensimmäisen "romaaninsa" alle kymmenvuotiaina. Tapasin hiljattain vasta eläkkeellä aloittaneen kirjailijan, joka sanoi aina tienneensä, että kirjailijuus oli kuitenkin se hänen oikea tiensä.
En ole koskaan päättänyt ryhtyä kirjailijaksi. Minä vaan kirjoitan. On kutkuttavaa, että joku julkaisee sen mitä olen kirjoittanut. Tavoitteenani on ollut kirjoittaa kirja, mutta ei tulla kirjailijaksi. Nyt on kirjallinen turhamaisuuteni alkanut vaatia sitä kirjailijaksi tulemistakin. Yritän suojella itseäni kritiikiltä sanomalla, etten missään nimessä ole kirjailija. Silti kirjoitin tuonne blogin ylälaitaan esikoiskirjailija.
Pidän kovasti Melenderin esseistä (olen sivulla 140). On kohtuutonta, että pieni pehmeäkantinen kirja maksaa kirjakaupassa 35 euroa. Hienoa kuitenkin, että kirja löytyi sieltä.
Eräs tuttuni, joka vietti nuoruutensa lukemalla ja asioita vatvomalla kunnes vaihtoi keski-iässä edellä mainitut harrasteet liikuntaan, totesi "Miksen tehnyt tätä aiemmin, olisin ollut paljon onnellisempi!"
maanantai 29. elokuuta 2016
Delfiinien viimeinen matka
Kummallista, ettei kirjastossa häiritse mikään: kosteusvauriota kuivaksi puhaltavan tuulettimen hurina, poran pärinä, kännykkään puhuvat asiakkaat eikä lapsiryhmien pulina. Kotona häiritsee kaikki: pöly, tiskipöydän läikät, lehtipinot, vessan lattiakaivoon juuttuneet hiukset ja silittämättömät vaatteet.
Olen lomalla kaksi päivää, jonka jälkeen lähden työmatkalle. Päiväkotilapset kiemurtelivat jonossa ennen Metson aukeamista keltaiset turvaliivit yllään. "Leppäkertut tulkaa perässäni", päiväkodin täti huusi ja helpottunut jono lähti liikkeelle ja hävisi jonnekin kirjaston uumeniin. Päiväkotiryhmien nimet ovat melkein aina söpöinä pidettyjen eläinten nimiä. Ei siis Hyttyset, luteet, Punkit tai Sudet.
Delfiinit?
Särkänniemen delfiinien salakuljettaminen Kreikkaan on ollut viime vuorokauden absurdi uutinen. Mietin miksi se kosketti minua. En nimittäin ole mikään suuri eläinihminen. Olen viettänyt lapsuudessani paljon aikaa maalla ja tiedän, että siitä mummolan possusta keitettiin mykyrokkaa ja paistettiin joulukinkku. Kuulin hiljattain, että jotkut naapurit vaihtavat sikojaan, ettei tarvitse syödä omaa lemmikkiään.
Palataan delfiineihin. Ei tarvitse olla eläinystävä samaistuakseen Veeran, Delfin, Leevin ja Eevertin Kreikan matkaan, sillä nimenomaan pullokuonodelfiinien inhimilliset piirteet tekevät niistä samaistuttavia. Ei ystäviä saa kohdella miten tahansa. Nehän ovat tehneet vuosia töitä huvipuiston hyväksi. Niistä tuli työntäyteisten vuosien päätteeksi työttömiä.
Tyttäreni kertoi, että delfiinien siirtoa saattoi seurata netistä suorana lähetyksenä, enkä ihmettelisi, jos niiden elämästä tehtäisiin dokumenttielokuva.
Voihan olla niin, että kun saamme lisää tietoa eläimistä, alamme pitää nykyistä hyötyeläinten kohtelua todella brutaalina ja seuraavat sukupolvet syyttävät meitä nauttimistamme makaroonilaatikoista ja kinkkupitsoista.
Olen lomalla kaksi päivää, jonka jälkeen lähden työmatkalle. Päiväkotilapset kiemurtelivat jonossa ennen Metson aukeamista keltaiset turvaliivit yllään. "Leppäkertut tulkaa perässäni", päiväkodin täti huusi ja helpottunut jono lähti liikkeelle ja hävisi jonnekin kirjaston uumeniin. Päiväkotiryhmien nimet ovat melkein aina söpöinä pidettyjen eläinten nimiä. Ei siis Hyttyset, luteet, Punkit tai Sudet.
Delfiinit?
Särkänniemen delfiinien salakuljettaminen Kreikkaan on ollut viime vuorokauden absurdi uutinen. Mietin miksi se kosketti minua. En nimittäin ole mikään suuri eläinihminen. Olen viettänyt lapsuudessani paljon aikaa maalla ja tiedän, että siitä mummolan possusta keitettiin mykyrokkaa ja paistettiin joulukinkku. Kuulin hiljattain, että jotkut naapurit vaihtavat sikojaan, ettei tarvitse syödä omaa lemmikkiään.
Palataan delfiineihin. Ei tarvitse olla eläinystävä samaistuakseen Veeran, Delfin, Leevin ja Eevertin Kreikan matkaan, sillä nimenomaan pullokuonodelfiinien inhimilliset piirteet tekevät niistä samaistuttavia. Ei ystäviä saa kohdella miten tahansa. Nehän ovat tehneet vuosia töitä huvipuiston hyväksi. Niistä tuli työntäyteisten vuosien päätteeksi työttömiä.
Tyttäreni kertoi, että delfiinien siirtoa saattoi seurata netistä suorana lähetyksenä, enkä ihmettelisi, jos niiden elämästä tehtäisiin dokumenttielokuva.
Voihan olla niin, että kun saamme lisää tietoa eläimistä, alamme pitää nykyistä hyötyeläinten kohtelua todella brutaalina ja seuraavat sukupolvet syyttävät meitä nauttimistamme makaroonilaatikoista ja kinkkupitsoista.
sunnuntai 28. elokuuta 2016
Sienessä
Ajoimme ensin metsään ja poimimme kantarelleja ja mustatorvisieniä. Viritin silmäni vain yhdelle saaliille, joten havaitsin vain kantarellit. R ja A löysivät myös mustatorvisieniä. Hirvikärpäset löysivät meidät.
Siivosimme sienet ja kuvasimme ne facebookia varten. A paistoi sienet pannulla ja pakkasi 100 g annoksiksi. Sain 500 g kantarelleja ja 300 g mustatorvisieniä kotiin viemisiksi. Sähköt palasivat ja menivät taas, kunnes eivät enää palanneetkaan. A sytytti tulen puuhellaan. Söimme ihanan lounaan.
Illalla tuli lisää vieraita ja nautimme isännän pyytämiä rapuja, grillissä paahdettua leipää ja inkiväärijuustokakkua kynttilöiden valossa. Illallispöydässä vieressäni istui S, joka opettaa katolilaista uskontoa ja joka lupasi joskus viedä minut messuun.
Palasin kotiin taksilla. Keskustelimme taksikuskin kanssa taksiliikenteen vapauttamisesta, jota mies kohteliain kääntein vastusti. Siitä olimme samaa mieltä, että hänen oli järjetöntä palata Tampereelta Kangasalle tyhjällä autolla (hänellä ei ole oikeutta ottaa asiakkaita Tampereelta). Taksikuskilla oli oma mielipiteensä Onni bussista: miljonääri kuljettaa matkustajia tappiokseen, kaataa muut yritykset ja nostaa hinnat. Vaikea uskoa, että näin olisi.
Lähden katsomaan, löytyykö polkupyöräni sieltä mihin sen pari päivää sitten jätin.
lauantai 27. elokuuta 2016
Kustantamon juhlissa
Eräs miespotilas kysyi, voiko hän tuoda minulle omenahilloa. Hän näytti kännykältään kuvia kauniista puutarhastaan ja painavaoksaisista omenapuista. Eräs kehitystyyppi kävi puhumassa jostain lean-jutusta. Lääkärien työhuoneiden kaapit on nyt järjestetty oppien mukaisesti: jos järjestys säilyy, ei tavaroita tarvitse enää etsiä. Tuntuu mitättömältä jutulta, mutta oikeanlaisen ruiskun tai neulan etsiminen kesken kaiken on rasittavaa ja vie vähäistä aikaa. Kaiken lisäksi tavarat ovat lopultakin jokaisessa huoneessa yhdenmukaisessa järjestyksessä.
Poljin töistä rautatieasemalle ja sieltä junalla Hämeenlinnaan kustantamon juhliin. Korjailin junassa häveliäästi meikkiäni, tunsin itseni nuhjuiseksi ja stressasin tilaisuutta. Toivoin olevani turvallisesti kotona. Bongasin junassa kirjailijan uniformuun (mustat farkut, pikkutakki ja olkalaukku) pukeutuneen tuntemattoman miehen ja seurasin tätä. Mies kulki määrätietoisesti johonkin ja huomasin taas kerran, että intuitioon kannattaa luottaa. Olkalaukkua seuraamalla löysin perille.
Juhlatilassa seisoi kaksi kirjoitusopettajaani, kustannustoimittajani ja yksi tuleva esikoiskirjailija, joten ei tuntunut kovinkaan uhkaavalta. Löysin mahdollisimman vähän potentiaalisia uhkia sisältävän tuolin ja pöydänkulman, söimme huonoa ruokaa ja kuuntelimme mainiota bändiä (basso, viulu ja haitari) ja näyttelijä Otto Kanerva lauloi. Ohjelmisto oli valittu kuulemma sanoitusten perusteella (sopii kirjailijoille). Välispiikit olivat kiinnostavia eivätkä ollenkaan noloja, kuten useimmiten.
Tilaisuudesta poistuessani pakkasin laukkuuni niin paljon kustantamon kirjoja kuin sinne mahtui (kolme romaania).
"Maailman pienimmillä kirjamessuilla" Hämeenlinnan verkatehtaalla kuuntelin hetken Tapani Baggen (en ole lukenut yhtään hänen kirjaansa), J-P Koskisen (on kuulemma ollut Finlandia-palkintoehdokkaana, komeat hiukset) ja Tuomas Kyrön humoristista jutustelua.
Matkustin 21.07 junalla Tampereelle kolmen kirjailijan ja yhden kääntäjän seurassa. Nukkumaan mennessäni muistin rautatieaseman läheiseen pyöräparkkiin lukitsemani rakkaan kulkuvälineen. Oli vaikea nukkua, sillä murehdin hylkäämääni polkupyörää ja päässäni pyörivät uudet ihmiskontaktit, joista kahden nimetkin jopa muistan. Esittelytilanteissa keskityn niin voimakkaasti siihen, että osaan sanoa nimeni, että muiden nimet menevät säännöllisesti ohitse.
Kivat juhlat, joihin ei kuulemma pääse jatkossa mitenkään automaattisesti. Kutsun saadakseen pitää kirjoittaa kirjoja.
Poljin töistä rautatieasemalle ja sieltä junalla Hämeenlinnaan kustantamon juhliin. Korjailin junassa häveliäästi meikkiäni, tunsin itseni nuhjuiseksi ja stressasin tilaisuutta. Toivoin olevani turvallisesti kotona. Bongasin junassa kirjailijan uniformuun (mustat farkut, pikkutakki ja olkalaukku) pukeutuneen tuntemattoman miehen ja seurasin tätä. Mies kulki määrätietoisesti johonkin ja huomasin taas kerran, että intuitioon kannattaa luottaa. Olkalaukkua seuraamalla löysin perille.
Juhlatilassa seisoi kaksi kirjoitusopettajaani, kustannustoimittajani ja yksi tuleva esikoiskirjailija, joten ei tuntunut kovinkaan uhkaavalta. Löysin mahdollisimman vähän potentiaalisia uhkia sisältävän tuolin ja pöydänkulman, söimme huonoa ruokaa ja kuuntelimme mainiota bändiä (basso, viulu ja haitari) ja näyttelijä Otto Kanerva lauloi. Ohjelmisto oli valittu kuulemma sanoitusten perusteella (sopii kirjailijoille). Välispiikit olivat kiinnostavia eivätkä ollenkaan noloja, kuten useimmiten.
Tilaisuudesta poistuessani pakkasin laukkuuni niin paljon kustantamon kirjoja kuin sinne mahtui (kolme romaania).
"Maailman pienimmillä kirjamessuilla" Hämeenlinnan verkatehtaalla kuuntelin hetken Tapani Baggen (en ole lukenut yhtään hänen kirjaansa), J-P Koskisen (on kuulemma ollut Finlandia-palkintoehdokkaana, komeat hiukset) ja Tuomas Kyrön humoristista jutustelua.
Matkustin 21.07 junalla Tampereelle kolmen kirjailijan ja yhden kääntäjän seurassa. Nukkumaan mennessäni muistin rautatieaseman läheiseen pyöräparkkiin lukitsemani rakkaan kulkuvälineen. Oli vaikea nukkua, sillä murehdin hylkäämääni polkupyörää ja päässäni pyörivät uudet ihmiskontaktit, joista kahden nimetkin jopa muistan. Esittelytilanteissa keskityn niin voimakkaasti siihen, että osaan sanoa nimeni, että muiden nimet menevät säännöllisesti ohitse.
Kivat juhlat, joihin ei kuulemma pääse jatkossa mitenkään automaattisesti. Kutsun saadakseen pitää kirjoittaa kirjoja.
torstai 25. elokuuta 2016
Työn iloa päin
Poljin töihin puoli kahdeksaksi ja hoipuin kotiin viiden maissa. Neljän aikaan pomoni kurkisti ovestani ja sanoi "Etkö aio lähteä kotiin". P on kertonut, että häntä vaivaa häipyä ennen kuin minä suljen tietokoneeni, menen pukukopille, josta palaan hakemaan kännykkäni, kävelen ulko-ovelle ja tulen taas takaisin, haen kelloni, käännyn vielä kerran alkupisteeseen, etsin jonkun tärkeän paperin ja lähden lopultakin kotiin.
Vastasimme kyselyyn, jossa kysyttiin "Tuntuuko sinusta, ettet selviä työstäsi?" yms. vastaavaa ja todettiin, että olemme kuormittuneita. Kolme ihmistä, joista yksi oli työsuojeluvaltuutettu kävi puhumassa meille ja mietittiin keinoja, joilla helpottaa oloamme.
Luin juuri Hesarin Teema-lehden Amerikka numeroa: työntekijät eivät uskalla pitää lomiaan, syövät ruokansa työpöytänsä ääressä ja heittävät vastasyntyneet lapsensa vieraiden hoitoon parin viikon ikäisinä.
Työsuojeluihmiset tulevat tapaamaan meitä raukkoja huomenna jo kolmatta kertaa. Amerikkalaiset ovat amerikkalaisia, me olemme suomalaisia ja kai siksi väsyneitä. Olemme jo ottaneet muutamia pieniä haparoivia askeleita kohti raikuvaa työn iloa ja makoisampia yöunia.
Vastasimme kyselyyn, jossa kysyttiin "Tuntuuko sinusta, ettet selviä työstäsi?" yms. vastaavaa ja todettiin, että olemme kuormittuneita. Kolme ihmistä, joista yksi oli työsuojeluvaltuutettu kävi puhumassa meille ja mietittiin keinoja, joilla helpottaa oloamme.
Luin juuri Hesarin Teema-lehden Amerikka numeroa: työntekijät eivät uskalla pitää lomiaan, syövät ruokansa työpöytänsä ääressä ja heittävät vastasyntyneet lapsensa vieraiden hoitoon parin viikon ikäisinä.
Työsuojeluihmiset tulevat tapaamaan meitä raukkoja huomenna jo kolmatta kertaa. Amerikkalaiset ovat amerikkalaisia, me olemme suomalaisia ja kai siksi väsyneitä. Olemme jo ottaneet muutamia pieniä haparoivia askeleita kohti raikuvaa työn iloa ja makoisampia yöunia.
keskiviikko 24. elokuuta 2016
Runotäti
Kirsi Kunnas luki Tulenkantajien kirjakaupan avajaisissa Tiitiäisen satupuuta. Teos osti ja remontoi myymälän, jonka omistivat aiemmin pienkustantamot Sanasato ja Savukeidas. Remontista voi olla montaa mieltä, mutta on hienoa, että kirjakauppa säilyi.
Tiitiäisen satupuu täyttää 60 vuotta. Runo "Jansmakko erikois" kertoo kuulemma Mussolinista ja Hitleristä ja savesta valetuista sammakoista, joita sodan jälkeen myytiin (Marjan pikku sammakko hiivapalan söi, paisui niinkuin taikina ja päänsä kattoon löi...). En pitänyt lapsena runosta, jolla oli mielestäni ärsyttävä nimi. Suosikkejani olivat "Tunteellinen siili", "Vanha vesirotta", "Kattila ja perunat", "Herra Pii Poo", "Yksinäinen kalossi" sekä "Ville ja Valle". Isäni luki voimakkaasti eläytyen kahta runoa: "Kattila ja Perunat" ja "Herra Pii Poo". Kuulen vieläkin isän äänen papattamassa "Voi tätä hoppua hoppua hoppua/ ei tule loppua loppua loppua/ polkata täytyy polkkaa/ kiireistä aikaa, tulta on kengissä..."
Kirsi Kunnas herättää jonkinlaisen suojelunhalun. Kunhan ei vaan jäisi auton alle tai liukastuisi. Kun nainen elää riittävän vanhaksi, hänen mielipiteensä alkavat taas kiinnostaa ja hän muuttuu kolmenkymmenen näkymättömän vuoden jälkeen uudestaan näkyväksi. Kunnas oli pukeutunut turkoosiin mekkoon, lierihattuun ja puuhelmiin, jotka alkavat 91-vuotiaan naisen kaulassa roikkuessaan lopultakin näyttää nuorekkailta.
Kuuntelin radiosta Tommi Melenderiä, joka on kirjoittanut esseitä onnellisuudesta. Melender ei ole mikään positiivisen ajattelun apostoli. Positiivisessa ajattelussa opetellaan mukautumaan asioihin ja teeskentelemään että joku paskajuttu on lopulta jollain kierolla tavalla hyvä asia. Se ei siis rohkaise muuttamaan mitään vaan enemmänkin sopeutumaan vallitseviin olosuhteisiin.
Joku piintyneen positiivinen henkilö saattaa protestoida tätä tulkintaa vastaan.
Tiitiäisen satupuu täyttää 60 vuotta. Runo "Jansmakko erikois" kertoo kuulemma Mussolinista ja Hitleristä ja savesta valetuista sammakoista, joita sodan jälkeen myytiin (Marjan pikku sammakko hiivapalan söi, paisui niinkuin taikina ja päänsä kattoon löi...). En pitänyt lapsena runosta, jolla oli mielestäni ärsyttävä nimi. Suosikkejani olivat "Tunteellinen siili", "Vanha vesirotta", "Kattila ja perunat", "Herra Pii Poo", "Yksinäinen kalossi" sekä "Ville ja Valle". Isäni luki voimakkaasti eläytyen kahta runoa: "Kattila ja Perunat" ja "Herra Pii Poo". Kuulen vieläkin isän äänen papattamassa "Voi tätä hoppua hoppua hoppua/ ei tule loppua loppua loppua/ polkata täytyy polkkaa/ kiireistä aikaa, tulta on kengissä..."
Kirsi Kunnas herättää jonkinlaisen suojelunhalun. Kunhan ei vaan jäisi auton alle tai liukastuisi. Kun nainen elää riittävän vanhaksi, hänen mielipiteensä alkavat taas kiinnostaa ja hän muuttuu kolmenkymmenen näkymättömän vuoden jälkeen uudestaan näkyväksi. Kunnas oli pukeutunut turkoosiin mekkoon, lierihattuun ja puuhelmiin, jotka alkavat 91-vuotiaan naisen kaulassa roikkuessaan lopultakin näyttää nuorekkailta.
Kuuntelin radiosta Tommi Melenderiä, joka on kirjoittanut esseitä onnellisuudesta. Melender ei ole mikään positiivisen ajattelun apostoli. Positiivisessa ajattelussa opetellaan mukautumaan asioihin ja teeskentelemään että joku paskajuttu on lopulta jollain kierolla tavalla hyvä asia. Se ei siis rohkaise muuttamaan mitään vaan enemmänkin sopeutumaan vallitseviin olosuhteisiin.
Joku piintyneen positiivinen henkilö saattaa protestoida tätä tulkintaa vastaan.
tiistai 23. elokuuta 2016
Painava sana
Mietin eilen miksi en voi kirjoittaa rakkaudesta ilman ironiaa. Tämä liittyi facebook-kaverin sympaattiseen kommenttiin, jonka mukaan hän vähentää töitään voidakseen olla enemmän rakkaittensa kanssa.
En pystyisi. En.
Voisin olla enemmän rakkaitteni kanssa, jos he eivät asuisi muualla ja osittain kaihtaisi kovin runsasta oleilua ihanassa seurassani. Tarkoitan tällä lapsiani, romanttisia aatoksia minulla ei ole.
Voisin kirjoittaa vähentäväni töitäni ehtiäkseni tehdä enemmän juustomunakasta tai tuijottaakseni enemmän kattoa tai aloittaakseni transkendentaalisen mietiskelyn. Kaikki rakkauteen liittyvä on poissa laskuista. En voisi käyttää lapsistani sanaa rakkaat vaikka he sitä ovatkin.
Monimutkaista.
Rakkaudesta kirjoittamisessa on vaara, että kuulosta siirappiselta. Jos mainitsee rakkauden on samassa yhteydessä puhuttava vähintään kaurapuurosta tai Urheiluruudusta. Jollain on tasapainoitettava rakkautta, joka on painava sana.
Tämä on kuitenkin vain minun ongelmani. Muut saavat kirjoittaa rakkaudesta ihan miten paljon vain. Ei häiritse minua.
Rakkaus, rakkaus, rakkaus, minä rakastan sinua, rakkaani (minä vain kokeilin, miten se sujuisi minulta).
En pystyisi. En.
Voisin olla enemmän rakkaitteni kanssa, jos he eivät asuisi muualla ja osittain kaihtaisi kovin runsasta oleilua ihanassa seurassani. Tarkoitan tällä lapsiani, romanttisia aatoksia minulla ei ole.
Voisin kirjoittaa vähentäväni töitäni ehtiäkseni tehdä enemmän juustomunakasta tai tuijottaakseni enemmän kattoa tai aloittaakseni transkendentaalisen mietiskelyn. Kaikki rakkauteen liittyvä on poissa laskuista. En voisi käyttää lapsistani sanaa rakkaat vaikka he sitä ovatkin.
Monimutkaista.
Rakkaudesta kirjoittamisessa on vaara, että kuulosta siirappiselta. Jos mainitsee rakkauden on samassa yhteydessä puhuttava vähintään kaurapuurosta tai Urheiluruudusta. Jollain on tasapainoitettava rakkautta, joka on painava sana.
Tämä on kuitenkin vain minun ongelmani. Muut saavat kirjoittaa rakkaudesta ihan miten paljon vain. Ei häiritse minua.
Rakkaus, rakkaus, rakkaus, minä rakastan sinua, rakkaani (minä vain kokeilin, miten se sujuisi minulta).
maanantai 22. elokuuta 2016
Jatkuva työmaa
Ajatella, että edelleen valitaan Miss Tampere. Kymmenen nuoren naisten kuvat esiteltiin sunnuntain Aamulehden sivuilla. Tunkkaista ja vanhanaikaista. Mistä on löydetty kymmenen niin samannäköistä naista? Onko olemassa joku kauniin nuoren naisen standardi, johon kuuluvat kiharat harteille ulottuvat hiukset ja ripsienpidennykset?
Nainen on jatkuva työmaa, jota kitketään, pidetään nälässä, värjätään, rasvataan, treenataan, lisätään ja vähennetään. Työ ei tule koskaan valmiiksi. Se on vähän kuin kotisiivousta, mutta sitä ei aloiteta kylppäristä vaan varpaankynsistä ja päädytään lopulta foliot päässä kampaajan tuoliin.
Jos haluaa etsiä jotain positiivista, niin naisen kroppa työllistää paljon naisia: kosmetologeja, jumppaohjaajia, ripsi- ja kynsiteknikkoja, kampaajia jne. Suomalaisia ja maahanmuuttajia.
Olen itsekin mukana samassa touhussa, sillä hankin hiljattain 3D-pigmentoidut kulmakarvat. Älkää kysykö mistä 3D tulee, mutta minusta ne näyttävät luonnollisilta. Olen sitä suomalaista tyyppiä, jonka kasvot näyttävät ilman väriä tyhjältä vaaleanpunaiselta soikiolta.
Pigmentoinnin jälkihoito-ohjeet uinti- ja saunomiskieltoineen huvittivat. Pidin aikani saunassa päätäni alaspäin, etteivät kulmakarvani altistuisi löyölylle, mutta en viitsinyt tehdä sitä kauan. Kävin myös uimassa. Mitään kamalaa ei tapahtunut kuitenkaan.
Piti tämäkin paljastaa. Olen typerä, typerä, typerä. Ja turhamainen.
Nainen on jatkuva työmaa, jota kitketään, pidetään nälässä, värjätään, rasvataan, treenataan, lisätään ja vähennetään. Työ ei tule koskaan valmiiksi. Se on vähän kuin kotisiivousta, mutta sitä ei aloiteta kylppäristä vaan varpaankynsistä ja päädytään lopulta foliot päässä kampaajan tuoliin.
Jos haluaa etsiä jotain positiivista, niin naisen kroppa työllistää paljon naisia: kosmetologeja, jumppaohjaajia, ripsi- ja kynsiteknikkoja, kampaajia jne. Suomalaisia ja maahanmuuttajia.
Olen itsekin mukana samassa touhussa, sillä hankin hiljattain 3D-pigmentoidut kulmakarvat. Älkää kysykö mistä 3D tulee, mutta minusta ne näyttävät luonnollisilta. Olen sitä suomalaista tyyppiä, jonka kasvot näyttävät ilman väriä tyhjältä vaaleanpunaiselta soikiolta.
Pigmentoinnin jälkihoito-ohjeet uinti- ja saunomiskieltoineen huvittivat. Pidin aikani saunassa päätäni alaspäin, etteivät kulmakarvani altistuisi löyölylle, mutta en viitsinyt tehdä sitä kauan. Kävin myös uimassa. Mitään kamalaa ei tapahtunut kuitenkaan.
Piti tämäkin paljastaa. Olen typerä, typerä, typerä. Ja turhamainen.
sunnuntai 21. elokuuta 2016
Tervehtimisestä ja elokuvasta
Olen silloin tällöin rohjennut jutella juhlissa uusien aiemmin tuntemattomien ihmisten kanssa. Kun olen nähnyt samoja henkilöitä myöhemmin kaupungilla, he ovat kulkeneet ohitseni pysähtynyt ilme kasvoillaan. Olen yrittänyt miettiä mistä se johtuu. Suomalaiset ovat niin ujoja tai pahempi vaihtoehto töykeitä. Olen muuttunut näkymättömäksi (niin väitetään vanheneville naisille tapahtunvan). Noilla ihmisillä on kehno kasvomuisti.
Olen käynyt kaksi kertaa Kuubassa ja tavannut paikallisia ihmisiä, joiden kanssa päästään poskisuudelmatutuiksi yhden tapaamisen jälkeen. Suomalainen katsoo yhden illan tuttua ohittaessaan vielä tienvieruskasvustoa (nyt ei siis puhuta yhden yön jutuista). Minusta tuntuu, että Savossa ollaan tuttavallisempia, mutta saattaa olla, että muistoni ovat kultautuneet. Savossa lapsilta kysyttiin "Kenenkä tyttöjä/poikia sinä olet?" Tampereella kysellään vähemmän ja sitä voi pitää joko hienotunteisuutena tai tylyytenä.
Simo Frangen käveli eilen vastaani tyhjää jalkakäytävää. Tuntui siltä, että häntä kuulusi tervehtiä vaikka mies ei ole lainkaan tuttu. Päädyin hymyilemään, joka on monesti parempi vaihtoehto kuin asfaltin tarkkailu sillä asfaltti on vain asfalttia kaikkialla.
Kävin U:n kanssa katsomassa Almodovarin uusimman elokuvan Julieta. Luin vasta jälkeenpäin, että se on tehty Alice Munron Karkulainen novellikokoelman kolmen novellin pohjalta. Pidän kovasti Munron teksteistä, mutta kyseisiä novelleja en ole lukenut.
Julieta kertoo äidin ja tyttären suhteesta, joten aihe kiinnosti minua. Kuten elokuvassa käy, voi joskus olla hyvä karata, vaikka se on kaikille tuskallista.
Rakastan Almodovarin elokuvan estetiikka, varsinkin hänen luomiaan sisätiloja. Voimakkaita värejä, jotka ovat muuta kuin skandinaavinen maku edellyttää.
Elokuva oli keski-ikäistä Julietaa näyttelevän Emma Suarezin ja muut henkilöt jäävät jotenkin statisteiksi hänen rinnallaan.
Minulle tulivat jostain syystä mieleen Hitchcockin elokuvat varsinkin silloin kun otiin merenrantatalossa hyytävän taloudenhotajan katseen alla.
Vaikka elokuva on saanut ristiriitaiset arviot, niin minusta se kannattaa ehdottomasti nähdä.
Olen käynyt kaksi kertaa Kuubassa ja tavannut paikallisia ihmisiä, joiden kanssa päästään poskisuudelmatutuiksi yhden tapaamisen jälkeen. Suomalainen katsoo yhden illan tuttua ohittaessaan vielä tienvieruskasvustoa (nyt ei siis puhuta yhden yön jutuista). Minusta tuntuu, että Savossa ollaan tuttavallisempia, mutta saattaa olla, että muistoni ovat kultautuneet. Savossa lapsilta kysyttiin "Kenenkä tyttöjä/poikia sinä olet?" Tampereella kysellään vähemmän ja sitä voi pitää joko hienotunteisuutena tai tylyytenä.
Simo Frangen käveli eilen vastaani tyhjää jalkakäytävää. Tuntui siltä, että häntä kuulusi tervehtiä vaikka mies ei ole lainkaan tuttu. Päädyin hymyilemään, joka on monesti parempi vaihtoehto kuin asfaltin tarkkailu sillä asfaltti on vain asfalttia kaikkialla.
Kävin U:n kanssa katsomassa Almodovarin uusimman elokuvan Julieta. Luin vasta jälkeenpäin, että se on tehty Alice Munron Karkulainen novellikokoelman kolmen novellin pohjalta. Pidän kovasti Munron teksteistä, mutta kyseisiä novelleja en ole lukenut.
Julieta kertoo äidin ja tyttären suhteesta, joten aihe kiinnosti minua. Kuten elokuvassa käy, voi joskus olla hyvä karata, vaikka se on kaikille tuskallista.
Rakastan Almodovarin elokuvan estetiikka, varsinkin hänen luomiaan sisätiloja. Voimakkaita värejä, jotka ovat muuta kuin skandinaavinen maku edellyttää.
Elokuva oli keski-ikäistä Julietaa näyttelevän Emma Suarezin ja muut henkilöt jäävät jotenkin statisteiksi hänen rinnallaan.
Minulle tulivat jostain syystä mieleen Hitchcockin elokuvat varsinkin silloin kun otiin merenrantatalossa hyytävän taloudenhotajan katseen alla.
Vaikka elokuva on saanut ristiriitaiset arviot, niin minusta se kannattaa ehdottomasti nähdä.
lauantai 20. elokuuta 2016
Oma huone
Muistelen terveyskeskuslääkärin uraani. Ura kuulostaa ehdottomasti liian juhlalliselta. Potilaita, jotka tulivat vastaanotolle vaikka olivat tavallisesti jonkun helsinkiläisen professorin hoidossa. Potilaita, jotka sanoivat heti sisään astuessaan "Tulin hakemaan antibioottireseptiä" ja jotka loukkaantuivat jos eivät saaneet sitä. Niitä, jotka tulivat "arvauskeskukseen" kun eivät saaneet aikaa mihinkään muualle. Asiakkaita, jotka olivat mielestään asiantuntijoita ja tehneet valmiiksi diagnoosin ja hoitosuunnitelman. He tarvitsivat minua vain sen toteuttajaksi.
Niitä, jotka olivat mukavia ja kiitollisia.
Muistan myös erilaiset sukupuolitaudit, jotka olivat tarttuneet saunan lauteilta tai vessanpöntön rinkulalta. Itsensä pettäminen on helpompaa kuin myöntää pettäneensä toista. Ehkä hyvä niin.
Minulla ei ole koskaan ollut ihan omaa työhuonetta. Nyt on melkein oma. Raahasin melkein omaan huoneeseeni suuren viherkasvin. Olen jo aiemmin ripustanut seinälle taidejulisteen. Huoneessani pyörii pirteän vihreä jumppakuminauha, jota aina välillä kiskon. Vesipullo, josta juon voimavettä, jota saan laskettua hanasta. Alan kotiutua, joten eiköhän meidät kohta siirretä johonkin muualle.
Niitä, jotka olivat mukavia ja kiitollisia.
Muistan myös erilaiset sukupuolitaudit, jotka olivat tarttuneet saunan lauteilta tai vessanpöntön rinkulalta. Itsensä pettäminen on helpompaa kuin myöntää pettäneensä toista. Ehkä hyvä niin.
Minulla ei ole koskaan ollut ihan omaa työhuonetta. Nyt on melkein oma. Raahasin melkein omaan huoneeseeni suuren viherkasvin. Olen jo aiemmin ripustanut seinälle taidejulisteen. Huoneessani pyörii pirteän vihreä jumppakuminauha, jota aina välillä kiskon. Vesipullo, josta juon voimavettä, jota saan laskettua hanasta. Alan kotiutua, joten eiköhän meidät kohta siirretä johonkin muualle.
perjantai 19. elokuuta 2016
Pintxo
Kävin syömässä pintxoja. En ollut aiemmin kuullutkaan moisista, mutta nyt olen jopa maistanut niitä.
Tampereella järjestetään ravintolatapahtuma Tamperrada, jossa voi maistella ravintolaruokaa kahdella eurolla. Summalla saa pienen maistiaisen, joka on yleensä leipä, jolle on levitetty moussea ja pari moussen väriin sopivaa koristetta. Viiniäkin saa pienen lasillisen kohtuuhintaan. Kaikkea jonotetaan.
Oikeasti tämä on loistava tapa päästä kokeilemaan sellaisten ravintoloiden tarjontaa, joihin ei muuten tulisi lähdettyä. Ravintoloissa oli harvinaisen yhteisöllinen tunnelma.
Tamperradassa järjestetään kilpailu parhaasta pintxosta. Annan yleispalkinnon Bistro Kattilalle, jossa homma oli otettu tosissaan, eikä muuta tarjoilua ollut ja tunnelma oli loistava. Pintxo-valikoima oli kierroksemme paras (Kattila, Astor, August von Trappe, Huber ja Salud).
Sana pintxo sopii savolaiseen suuhun mahdollisimman huonosti. Ehkä se käy paremmin tamperelaiselle, joka on tietty kansainvälisempi.
Tällaista lisää!
Tampereella järjestetään ravintolatapahtuma Tamperrada, jossa voi maistella ravintolaruokaa kahdella eurolla. Summalla saa pienen maistiaisen, joka on yleensä leipä, jolle on levitetty moussea ja pari moussen väriin sopivaa koristetta. Viiniäkin saa pienen lasillisen kohtuuhintaan. Kaikkea jonotetaan.
Oikeasti tämä on loistava tapa päästä kokeilemaan sellaisten ravintoloiden tarjontaa, joihin ei muuten tulisi lähdettyä. Ravintoloissa oli harvinaisen yhteisöllinen tunnelma.
Tamperradassa järjestetään kilpailu parhaasta pintxosta. Annan yleispalkinnon Bistro Kattilalle, jossa homma oli otettu tosissaan, eikä muuta tarjoilua ollut ja tunnelma oli loistava. Pintxo-valikoima oli kierroksemme paras (Kattila, Astor, August von Trappe, Huber ja Salud).
Sana pintxo sopii savolaiseen suuhun mahdollisimman huonosti. Ehkä se käy paremmin tamperelaiselle, joka on tietty kansainvälisempi.
Tällaista lisää!
torstai 18. elokuuta 2016
Tylsiä urheilulajeja
Päivän tärkein saavutus oli työväenopistoon ilmoittautuminen. Onnistuin!
Töistä lähtiessäni huomasin, että repuni pursuaa muovipusseja. Kuljetan eväät pakastepusseissa töihin ja tuon muovipussit käytön jälkeen takaisin kotiin, sillä nehän ovat vielä täysin käyttökelpoisia. Aina naureskellaan sukulaistädeille, jotka pesevät muovipussit ja jugurttipurkit ja säilövät ne vastaisen varalle. Kun kuolen, kukaan ei pääse päivittelemään kaapista löytyviä pestyjä muovipusseja, sillä säilytän ne likaisina ja käytän uudelleen. Lopulta niihin päätyvät Kertun kakkakikkareet.
En ole seurannut urheilua, mutta ymmärrän miten vakavasta asiasta on kyse. Ainakin nyrkkeilyssä ja painissa. Kaksi naispuolista väkivaltaurheilijaa itki Urheiluruudussa suoraa huutoa, kun ei saanut mitalia tai sellaista mitalia, jonka olisi halunnut. Painija sitäpaitsi sanoi ihan selvästi v-ttu.
Minun on vaikea ymmärtää urheilulajeja, joissa tahallaan vahingoitetaan toisia. Nyrkkeilijät ainakin lyövät tosissaan, sillä suomalaisen pronssimitalistin silmä oli turvoksissa. Entäpä ampuminen? Tai ampumahiihto? En näe niissä mitään ylevää ja ne ovat kaiken lisäksi äärimmäisen tylsiä lajeja.
Jos ihminen lyö toista ja toinen kuolee, niin se on tappo ja siitä joutuu vankilaan. Entä jos lyö toista nyrkkeilykehässä ja tämä kuolla kupsahtaa niin tuomitaanko taposta? Tällaisia iloisia urheilupohdintoja näin torstaina.
Töistä lähtiessäni huomasin, että repuni pursuaa muovipusseja. Kuljetan eväät pakastepusseissa töihin ja tuon muovipussit käytön jälkeen takaisin kotiin, sillä nehän ovat vielä täysin käyttökelpoisia. Aina naureskellaan sukulaistädeille, jotka pesevät muovipussit ja jugurttipurkit ja säilövät ne vastaisen varalle. Kun kuolen, kukaan ei pääse päivittelemään kaapista löytyviä pestyjä muovipusseja, sillä säilytän ne likaisina ja käytän uudelleen. Lopulta niihin päätyvät Kertun kakkakikkareet.
En ole seurannut urheilua, mutta ymmärrän miten vakavasta asiasta on kyse. Ainakin nyrkkeilyssä ja painissa. Kaksi naispuolista väkivaltaurheilijaa itki Urheiluruudussa suoraa huutoa, kun ei saanut mitalia tai sellaista mitalia, jonka olisi halunnut. Painija sitäpaitsi sanoi ihan selvästi v-ttu.
Minun on vaikea ymmärtää urheilulajeja, joissa tahallaan vahingoitetaan toisia. Nyrkkeilijät ainakin lyövät tosissaan, sillä suomalaisen pronssimitalistin silmä oli turvoksissa. Entäpä ampuminen? Tai ampumahiihto? En näe niissä mitään ylevää ja ne ovat kaiken lisäksi äärimmäisen tylsiä lajeja.
Jos ihminen lyö toista ja toinen kuolee, niin se on tappo ja siitä joutuu vankilaan. Entä jos lyö toista nyrkkeilykehässä ja tämä kuolla kupsahtaa niin tuomitaanko taposta? Tällaisia iloisia urheilupohdintoja näin torstaina.
tiistai 16. elokuuta 2016
Taas väsyttää
Kurkimme tänään kahvihuoneen ikkunasta, kun tehokkaat koneet kaatoivat haapamme. Olimme seuranneet puiden lehtien iloluontoista värinää tuulessa, syksyistä väriloistoa ja keväistä innokasta vihreyttä ja nauttineet suuresti.
Nyt joku kusipää oli keksinyt, että puut piti kaataa. Olisimme kiinnittäytyneet haapoihin kettingeillä, ellei potilaslistamme olisi ollut niin täynnä.
Olen järjestämässä kirjajulkkareita, enkä oikeastaan tiedä minkälaiset niiden pitäisi olla. Lopulta harva on käynyt julkkareissa, joten eivät muutkaan sitä onneksi tiedä. Julkkarit kuulostavat mukavilta juhlilta, ainakin melkein kaikki, joita olen ehtinyt kutsua haluavat tulla. Onko aikuisten elämässä joku juhlan mentävä aukko, jonka voin näin täyttää. Bileet on tarkoitus järjestää vasta lokakuussa, joten onneksi on aikaa miettiä millaiset niiden pitäisi olla.
Sain synttärilahjaksi ruukkukasvin, jonka nimen olen unohtanut. Kukkaruukkuun on pingotettu metallinen kaari, jota pitkin tuo myrtti kasvaa. Luulin kasvin olevan jonkinlaisessa lepovaiheessa, jota mahdollisesti seuraa terminaalivaihe, mutta se onkin kasvattanut ulokkeen, joka on irrottautunut kehikosta ja venyy kohti vapautta. En ole päättänyt mitä tuolle uudiskasvulle teen.
Olen ollut kaksi päivää töissä, enkä jaksa tehdä muuta kuin käydä kaupassa, syödä jotain helposti valmistettavaa ja mieluiten hyvin kaloripitoista ja maata sohvalla tuijottamassa kattoa. Positiivisena asiana voin mainita, etten ole enää viitsinyt pelata Sanajahti-peliä, johon ehdin lomalla vaikeasti addiktoitua.
Laitoin otsikoksi "Taas väsyttää", jotta kukaan valittamiseeni kyllästynyt ei vahingossakaan lue tätä.
Nyt joku kusipää oli keksinyt, että puut piti kaataa. Olisimme kiinnittäytyneet haapoihin kettingeillä, ellei potilaslistamme olisi ollut niin täynnä.
Olen järjestämässä kirjajulkkareita, enkä oikeastaan tiedä minkälaiset niiden pitäisi olla. Lopulta harva on käynyt julkkareissa, joten eivät muutkaan sitä onneksi tiedä. Julkkarit kuulostavat mukavilta juhlilta, ainakin melkein kaikki, joita olen ehtinyt kutsua haluavat tulla. Onko aikuisten elämässä joku juhlan mentävä aukko, jonka voin näin täyttää. Bileet on tarkoitus järjestää vasta lokakuussa, joten onneksi on aikaa miettiä millaiset niiden pitäisi olla.
Sain synttärilahjaksi ruukkukasvin, jonka nimen olen unohtanut. Kukkaruukkuun on pingotettu metallinen kaari, jota pitkin tuo myrtti kasvaa. Luulin kasvin olevan jonkinlaisessa lepovaiheessa, jota mahdollisesti seuraa terminaalivaihe, mutta se onkin kasvattanut ulokkeen, joka on irrottautunut kehikosta ja venyy kohti vapautta. En ole päättänyt mitä tuolle uudiskasvulle teen.
Olen ollut kaksi päivää töissä, enkä jaksa tehdä muuta kuin käydä kaupassa, syödä jotain helposti valmistettavaa ja mieluiten hyvin kaloripitoista ja maata sohvalla tuijottamassa kattoa. Positiivisena asiana voin mainita, etten ole enää viitsinyt pelata Sanajahti-peliä, johon ehdin lomalla vaikeasti addiktoitua.
Laitoin otsikoksi "Taas väsyttää", jotta kukaan valittamiseeni kyllästynyt ei vahingossakaan lue tätä.
maanantai 15. elokuuta 2016
Eläköön kissaihmiset!
Yritän välttää potilaiden kanssa väittelemistä ja mielellään myötäilen heitä, vaikka he olisivat mielestäni väärässä. Tänään en onnistunut. Potilas oli erityisen innokas jankkaamaan ja minä tyhmyyksissäni väitin vastaan. Harmittaa. Väittelymme ei lähentänyt meitä vaan juutuimme molemmat mielipiteisiimme. Tuijotimme toisiamme pöydän ylitse jokseenkin vihamielisesti. Tai minun naamallani oli vääntynyt tekoempaattinen ilme.
Joku kissaihminen on ottanut yhteyttä kustantajaan tulevan kirjani aiheen (kirjassa esiintyy rotukissa) ja kannen vuoksi (kissan kuva). Vähän mietityttää onko kirjallinen kissani kissaihmisten mieleen. Nainen aikoo esitellä kirjaani kissa-aiheisilla foorumeilla.
Kissaihmisissä on valtava kaupallinen potentiaali. Kyseinen kissaihminen on perustanut mm. kissa-aiheiset fb-sivut, joilla on yli 11 000 tykkääjää. Meikäläisen homma on siihen verrattuna säälittävää näpertelyä.
Eläköön kissaihmiset! Eläköön kissat!
Joku kissaihminen on ottanut yhteyttä kustantajaan tulevan kirjani aiheen (kirjassa esiintyy rotukissa) ja kannen vuoksi (kissan kuva). Vähän mietityttää onko kirjallinen kissani kissaihmisten mieleen. Nainen aikoo esitellä kirjaani kissa-aiheisilla foorumeilla.
Kissaihmisissä on valtava kaupallinen potentiaali. Kyseinen kissaihminen on perustanut mm. kissa-aiheiset fb-sivut, joilla on yli 11 000 tykkääjää. Meikäläisen homma on siihen verrattuna säälittävää näpertelyä.
Eläköön kissaihmiset! Eläköön kissat!
sunnuntai 14. elokuuta 2016
Ajatushautomo Myssy
Rosa Meriläinen ja Saara Särmä toimivat feministisessä ajatushautomo Hatussa. Suunnittelemme Kertun (kissa, jos joku ei satu tietämään) kanssa ajatushautomoa, jossa haudotaan myrkyllisiä ajatuksia.
Palasin perinteiseltä naisten mökkireissulta mukanani viitisen litraa mustikoita, kaksi litraa kanttarelleja ja kaksi kutisevaa paukamaa takaraivossani. Jos seuranani ei olisi ollut kahta oikeaa emäntäihmistä, niin olisivat ainoat tuliaiset olleet paukamat päänahassani.
Mökillä on tiettyjä sääntöjä: päivällä käytetään ulkovessaa, yöllä saa hipsiä vesivessaan. Aina puuttuu jotain kuten desimitta, joten mökillä tehdään ruokaakin suurpiirteisemmin. Söimme lohta, lohta ja lohta (uunissa paistettua, keittoa ja sushia).
Sumutin illalla hiuksiini pöyheytysainetta. Kotimatkalla huoltoaseman kahvilassa ympärilläni pyöri kolme himokasta ampiaista, joista innokkain kaivautui hiuksiini.
Äiti soitti aamulla "Sinut mainitaan Hesarissa!". Kyse oli syksyn uutuuskirjoista, joista toimittaja oli löytänyt erilaisia trendejä kuten ihmisen ja lemmikkieläimen suhde.
Palasin perinteiseltä naisten mökkireissulta mukanani viitisen litraa mustikoita, kaksi litraa kanttarelleja ja kaksi kutisevaa paukamaa takaraivossani. Jos seuranani ei olisi ollut kahta oikeaa emäntäihmistä, niin olisivat ainoat tuliaiset olleet paukamat päänahassani.
Mökillä on tiettyjä sääntöjä: päivällä käytetään ulkovessaa, yöllä saa hipsiä vesivessaan. Aina puuttuu jotain kuten desimitta, joten mökillä tehdään ruokaakin suurpiirteisemmin. Söimme lohta, lohta ja lohta (uunissa paistettua, keittoa ja sushia).
Sumutin illalla hiuksiini pöyheytysainetta. Kotimatkalla huoltoaseman kahvilassa ympärilläni pyöri kolme himokasta ampiaista, joista innokkain kaivautui hiuksiini.
Äiti soitti aamulla "Sinut mainitaan Hesarissa!". Kyse oli syksyn uutuuskirjoista, joista toimittaja oli löytänyt erilaisia trendejä kuten ihmisen ja lemmikkieläimen suhde.
perjantai 12. elokuuta 2016
Vapaus lempeys ja tasa-arvo
Olen aina halveksunut niitä, jotka eivät osaa lajitella roskia oikeisiin
kohteisiin. Heitin eilen ajatuksissani kissanhiekkaa sisältävän
muovipussin lehtiroskikseen. Huomasin virheeni vasta kun jäte killui
syvän tyhjän roskiksen pohjalla. Tunnollisena kierrättäjänä yritin
poistaa jätteen väärästä paikasta, mutta en ylettynyt siihen. Oli pakko
roikkua vyötäröstä roskiksen reunalla, jolloin jalat irtosivat maasta.
Minulla oli tietysti lyhyt mekko päällä ja näytin typerältä heilutellessani
koipiani ilmassa.
Omatuntoni on puhdas, sillä sain siirrettyä roskapussin sinne mihin se kuului.
Facebookissa kiertää haaste, jossa ihmiset kertovat seitsemästä ensimmäisestä työpaikastaan. Asianomaisille muistelu on varmasti antoisaa, mutta jutut ovat kyllästyttäviä ja muistuttavat toisiaan. Odottelen aikaa, jolloin facebookissa ryhdytään muistelemaan seitsemää ensimmäistä seksikokemusta.
Kipaisin eilen kirjakauppaan ja ostin Rosa Meriläisen ja Saara Särmän kirjan "Anna mennä- opas hauskempaan elämään". Teos on jonkinlainen naisen self help - ja kansantajuisen feminismioppaan risteytys. Opas on hauska ja siitä tulee voimaantunut olo. Kirjassa muistutetaan, että miehiäkin sorretaan (mm. pakollinen armeija).
Meriläinen ja Särmä puhuvat paljon häpeästä ja mainitsevat ryhmän naisia, joita kirjoittajat kutsuvat nimellä käteenkakkaajat. Nämä naisparat ottavat yleisissä vessoissa käteensä vessapaperia, jonka päälle ulostavat ja laskevat tuotoksen varovasti vessanpönttöön, ettei kuuluisi minkäänlaista lumpsahdusta.
Erästä lapsuuden häpeän aihetta en ole kertonut oikeastaan kenellekään, joten voin kertoa sen täällä julkisesti. Pienenä koululaisena minua alkoi pissattaa tunnilla, enkä uskaltanut pyytää opettajalta lupaa päästä vessaan. Olin suunnattoman ujo. Koulutunti loppuisi ihan pian ja arvelin selviytyväni. Tunsin kauhukseni, kun pissa valui jalkojani pitkin, imeytyi villasukkahousuihin ja lopulta muodosti lammikon pienten jalkojeni ympärille. Istuin jumppatunnin penkillä märissä housuissani. Mikä häpeä!
En kertonut asiasta äidille enkä kenellekään muullekaan. Sen jälkeen olen aina käynyt varmuuden vuoksi vessassa. Taija Tuominen jakaa samanlaisen lapsuudenkokemuksen kirjassaaan "Minusta tulee kirjailija".
Kaikki ihmisen erittämä on häpeällistä.
Teen lähtöä mökille naisporukassa. Pitää kehua noita naisia, kun kirjassakin sitä suositellaan. Kai miehiäkin saa kehua. Sekään ei ole kiellettyä.
Omatuntoni on puhdas, sillä sain siirrettyä roskapussin sinne mihin se kuului.
Facebookissa kiertää haaste, jossa ihmiset kertovat seitsemästä ensimmäisestä työpaikastaan. Asianomaisille muistelu on varmasti antoisaa, mutta jutut ovat kyllästyttäviä ja muistuttavat toisiaan. Odottelen aikaa, jolloin facebookissa ryhdytään muistelemaan seitsemää ensimmäistä seksikokemusta.
Kipaisin eilen kirjakauppaan ja ostin Rosa Meriläisen ja Saara Särmän kirjan "Anna mennä- opas hauskempaan elämään". Teos on jonkinlainen naisen self help - ja kansantajuisen feminismioppaan risteytys. Opas on hauska ja siitä tulee voimaantunut olo. Kirjassa muistutetaan, että miehiäkin sorretaan (mm. pakollinen armeija).
Meriläinen ja Särmä puhuvat paljon häpeästä ja mainitsevat ryhmän naisia, joita kirjoittajat kutsuvat nimellä käteenkakkaajat. Nämä naisparat ottavat yleisissä vessoissa käteensä vessapaperia, jonka päälle ulostavat ja laskevat tuotoksen varovasti vessanpönttöön, ettei kuuluisi minkäänlaista lumpsahdusta.
Erästä lapsuuden häpeän aihetta en ole kertonut oikeastaan kenellekään, joten voin kertoa sen täällä julkisesti. Pienenä koululaisena minua alkoi pissattaa tunnilla, enkä uskaltanut pyytää opettajalta lupaa päästä vessaan. Olin suunnattoman ujo. Koulutunti loppuisi ihan pian ja arvelin selviytyväni. Tunsin kauhukseni, kun pissa valui jalkojani pitkin, imeytyi villasukkahousuihin ja lopulta muodosti lammikon pienten jalkojeni ympärille. Istuin jumppatunnin penkillä märissä housuissani. Mikä häpeä!
En kertonut asiasta äidille enkä kenellekään muullekaan. Sen jälkeen olen aina käynyt varmuuden vuoksi vessassa. Taija Tuominen jakaa samanlaisen lapsuudenkokemuksen kirjassaaan "Minusta tulee kirjailija".
Kaikki ihmisen erittämä on häpeällistä.
Teen lähtöä mökille naisporukassa. Pitää kehua noita naisia, kun kirjassakin sitä suositellaan. Kai miehiäkin saa kehua. Sekään ei ole kiellettyä.
torstai 11. elokuuta 2016
Kohta se loppuu
Loma lähenee loppuaan. Lähden viikonlopuksi mökille, jossa on tarkoitus poimia mustikoita, repiä hiuksiin takertuneita hirvikärpäsiä, saunoa, uida, jutella vanhojen ystävien kanssa ja syödä hyvin.
Sisko perheineen tulee syömään. Olen menettänyt kykyni laittaa ruokaa muille, itselleen voi valmistaa mitä vain kummallista, mutta vieraille on tehtävä yleisesti hyväksyttyjä aterioita.
Työn alkamiseen valmistaudun poistamalla kynsilakat, leikkaamalla kynsistä mustikoiden värjäämät kynnenaluset ja valvomalla vähintään yhden yön.
Luin aamun Hesarista Rosa Meriläisen ja Saara Särmän kirjasta "Anna mennä -opas hauskempaan elämään". Kirjassa on feministinen, humoristinen ja naisia kannustava ote: teet itse valinnan minkälaista elämää elät. Hyvänen aika, ei niin voi tehdä.
Edetään kirjoittajien elämän kautta, yksityisestä yleiseen.
Nuoruudessani feminismillä, ilolla ja huumorilla ei ollut mitään tekemistä toistensa kanssa. Tilasin Akkaväki -lehteä, josta luin miten meitä naisia sorretaan.
Lapsuudenperheeseessäni on kolme tyttöä. Olen aina ajatellut, että meitä ei olisi näin monta, jos olisi syntynyt poika tytön sijaan. En ole kylläkään koskaan kysynyt asiaa vanhemmiltani. Ehkä se on ollut heille yhdentekevää. Ainakin nykyään on.
Naiset, joilla on poikia sanovat "Haluaisin vielä prinsessan". Tytön, jolle voi pukea vaaleanpunaisia röyhelöitä ja jonka kanssa voi käydä myöhemmin shoppailemassa ja jutella meikeistä. Tyttäreni ei meikkaa, ei shoppaa, ajaa hiuksensa lyhyeksi pukeutuu mustaan lippalakkiin. Hänen kanssaan voin puhua samoista asioista kuin poikani kanssa. Hyvä niin.
Sisko perheineen tulee syömään. Olen menettänyt kykyni laittaa ruokaa muille, itselleen voi valmistaa mitä vain kummallista, mutta vieraille on tehtävä yleisesti hyväksyttyjä aterioita.
Työn alkamiseen valmistaudun poistamalla kynsilakat, leikkaamalla kynsistä mustikoiden värjäämät kynnenaluset ja valvomalla vähintään yhden yön.
Luin aamun Hesarista Rosa Meriläisen ja Saara Särmän kirjasta "Anna mennä -opas hauskempaan elämään". Kirjassa on feministinen, humoristinen ja naisia kannustava ote: teet itse valinnan minkälaista elämää elät. Hyvänen aika, ei niin voi tehdä.
Edetään kirjoittajien elämän kautta, yksityisestä yleiseen.
Nuoruudessani feminismillä, ilolla ja huumorilla ei ollut mitään tekemistä toistensa kanssa. Tilasin Akkaväki -lehteä, josta luin miten meitä naisia sorretaan.
Lapsuudenperheeseessäni on kolme tyttöä. Olen aina ajatellut, että meitä ei olisi näin monta, jos olisi syntynyt poika tytön sijaan. En ole kylläkään koskaan kysynyt asiaa vanhemmiltani. Ehkä se on ollut heille yhdentekevää. Ainakin nykyään on.
Naiset, joilla on poikia sanovat "Haluaisin vielä prinsessan". Tytön, jolle voi pukea vaaleanpunaisia röyhelöitä ja jonka kanssa voi käydä myöhemmin shoppailemassa ja jutella meikeistä. Tyttäreni ei meikkaa, ei shoppaa, ajaa hiuksensa lyhyeksi pukeutuu mustaan lippalakkiin. Hänen kanssaan voin puhua samoista asioista kuin poikani kanssa. Hyvä niin.
keskiviikko 10. elokuuta 2016
Päiväkirjamerkintöjä
Lähikadultani on kadonnut kauppa, josta ostin lamppuja (sieltä sai vielä hehkulanppuja), pattereita ja kummallisia pakasterasioita, joita ei muualla myydä. Kaupassa oli vaikea liikkua, sillä pieniin tiloihin oli tungettu niin paljon työkaluja, astioita, pesuaineita, taskulamppuja ja kaikkea muuta mitä ihminen saattaa joskus tarvita, että joka käänteessä oli vaarassa pudottaa muovikipon tai ruuvilaatikon. Tiffany-lasia myyvä liike on muuttanut kadulta. Galleria katosi, joten enää ei voi seurata sen suurista ikkunoista kun avajaisvieraat juovat tölkkiviiniä muovimukeista. Kukkakauppaa ei enää ole. Anttilalle kävi niin kuin Anttilalle kävi.
Kun on jatkuvasti jankattu sitä miten huonosti meillä menee tai miten kehnosti kohta käy, ei kukaan uskalla ostaa enää mitään tai ostaa sieltä mistä saa kaikkein halvimmilla eikä kaupungin keskustasta. Kunhan kirpputorit, kahvilat ja pubit alkavat kadota, ollaan vaikeuksissa. Kaupungista tulee autio ja turvaton.
Sain Karistolta kirjeen. Ajattelin, että nyt ne ovat muuttaneet mielensä: "Emme julkaise tällaista paskaa!" Kuoressa oli kutsu kustantamon juhliin.
Eräs kaveri sai kustannussopimuksen. Kyllä me iloitsimme. Hauska seurata hänen mielialojensa heilahteluja, jotka muistuttivat omiani. Onnea, mutta myös epäilyksiä.
Kävin eilen Niagarassa päiväelokuvissa. Päivällä näytetään elokuvia senioreille, mutta muutkin saavat osallistua. Liput maksavat 6 euroa. Sain ajatuksen elokuvista kaupungilla, enkä edes tiennyt mikä elokuva oli tulossa.
Elokuva kertoi kouluttamattomasta intialaisesta matematiikkanerosta ja elokuvan nimi oli "The man who knew infinity". Matematiikka on selvästikin muotia.
Seuraa juonipaljastuksia. Matematiikan luonnonlapsi ja nero laskee ja rustaa matemaattisia kaavoja. Kukaan ei usko häneen. Hän lähettää kaavansa Englantiin, jossa yksi professori hämmästyy miehen lahjoista ja kutsuu hänet yliopistoon. Luonnonnero lähtee ja jättää vaimonsa anopin luo kitumaan. Englannissakaan kukaan ei usko mieheen, kunnes sitten uskookin. Luonnonlahjakkuus yskii verta. Tuberkuloosi. Mies pääsee johonkin kuninkaallisten matemaatikkojen porukkaan. Yliopiston nihkeä miespuolinen opettajajoukko hyväksyy hänet. Katsoja itkee ilosta. Miehen äiti on piilottanut hänen lähettämänsä kirjeet, joten vaimo luulee miehen unohtaneen hänet. Asiat selviävät. Matematiikkanero lähtee kotiin ja kuolee. Katsoja itkee. Missään vaiheessa katsoja ei ylläty. Based on a true story.
Intialaisen matemaatikon tukijaa näyttelee Jeremy Irons. Kukaan muu ei olisi voinut olla siinä osassa. Jeremy Irons kuuluu englantilaisiin yliopistoihin ja kartanoihin. Hän todella osaa näytellä brittimiestä, joka peittelee tunteitaan.
Kun on jatkuvasti jankattu sitä miten huonosti meillä menee tai miten kehnosti kohta käy, ei kukaan uskalla ostaa enää mitään tai ostaa sieltä mistä saa kaikkein halvimmilla eikä kaupungin keskustasta. Kunhan kirpputorit, kahvilat ja pubit alkavat kadota, ollaan vaikeuksissa. Kaupungista tulee autio ja turvaton.
Sain Karistolta kirjeen. Ajattelin, että nyt ne ovat muuttaneet mielensä: "Emme julkaise tällaista paskaa!" Kuoressa oli kutsu kustantamon juhliin.
Eräs kaveri sai kustannussopimuksen. Kyllä me iloitsimme. Hauska seurata hänen mielialojensa heilahteluja, jotka muistuttivat omiani. Onnea, mutta myös epäilyksiä.
Kävin eilen Niagarassa päiväelokuvissa. Päivällä näytetään elokuvia senioreille, mutta muutkin saavat osallistua. Liput maksavat 6 euroa. Sain ajatuksen elokuvista kaupungilla, enkä edes tiennyt mikä elokuva oli tulossa.
Elokuva kertoi kouluttamattomasta intialaisesta matematiikkanerosta ja elokuvan nimi oli "The man who knew infinity". Matematiikka on selvästikin muotia.
Seuraa juonipaljastuksia. Matematiikan luonnonlapsi ja nero laskee ja rustaa matemaattisia kaavoja. Kukaan ei usko häneen. Hän lähettää kaavansa Englantiin, jossa yksi professori hämmästyy miehen lahjoista ja kutsuu hänet yliopistoon. Luonnonnero lähtee ja jättää vaimonsa anopin luo kitumaan. Englannissakaan kukaan ei usko mieheen, kunnes sitten uskookin. Luonnonlahjakkuus yskii verta. Tuberkuloosi. Mies pääsee johonkin kuninkaallisten matemaatikkojen porukkaan. Yliopiston nihkeä miespuolinen opettajajoukko hyväksyy hänet. Katsoja itkee ilosta. Miehen äiti on piilottanut hänen lähettämänsä kirjeet, joten vaimo luulee miehen unohtaneen hänet. Asiat selviävät. Matematiikkanero lähtee kotiin ja kuolee. Katsoja itkee. Missään vaiheessa katsoja ei ylläty. Based on a true story.
Intialaisen matemaatikon tukijaa näyttelee Jeremy Irons. Kukaan muu ei olisi voinut olla siinä osassa. Jeremy Irons kuuluu englantilaisiin yliopistoihin ja kartanoihin. Hän todella osaa näytellä brittimiestä, joka peittelee tunteitaan.
tiistai 9. elokuuta 2016
Hyvä pääministeri Sipilä
Huomattavasti minua fiksumpi facebook-kaverini kirjoitti pääministerille tyylikkään kirjeen. Tein omani hänen kirjeensä sisältöä mukaellen. Kerttu halusi myös lähettää terveisensä eduskuntaan.
Hyvä pääministeri Juha Sipilä,
Olen huolestuneena seurannut millaisilla saksilla teette politiikka siellä Arkadianmäellä. Tai taidatte olla remonttia paossa tällä hetkellä, ei sitä putkirempan keskellä hommista mitään tulisikaan.
Tulee sellainen vaikutelma, että on jonkinlainen hätätilanne, jonka vuoksi leikellään ja leikellään ja sitten kun menee paremmin palataan taas entiseen. Paluuta ei taida olla.
Kehitysavusta leikataan oikein terävillä saksilla. Homma menee tähän tapaan: ihmisiä ei auteta heidän omissa maissaan, eikä heitä haluta tännekään vaivoiksemme vaikka he ovat henkensä kaupalla myrskyssä perämoottoripaateilla sotaa ja vainoa paenneet. Perheiden yhdistämisestä on tehty lähes mahdotonta. Lapset ovat yhdessä maassa, äidit toisessa, isät kolmannessa ja isovanhemmat neljännessä. On vaikea lukea näiden ihmisten tarinoita sanomalehdistä, sillä se aiheuttaa voimatonta raivoa ja surua.
Kun tulevat sukupolvet arvioivat toimiamme, emme todellakaan voi puolustautua sanomalla "me emme tienneet". Lähetämme kylmästi ihmisiä vankilaan, leireille, sota-alueille ja kuolemaan. Maihin, joihin meitä kielletään matkustamasta. Kohotteleme hartioitamme ja toteamme "me vain noudatamme lakia".
Ystävällisesti
Heidi LT ja Kerttu RD
(RD= ragdoll)
Kissoille taksilaput ja ilmainen turkinhoito! Emännälle ei enää lisää töitä!
Ystävällisesti Kerttu, RD
Hyvä pääministeri Juha Sipilä,
Olen huolestuneena seurannut millaisilla saksilla teette politiikka siellä Arkadianmäellä. Tai taidatte olla remonttia paossa tällä hetkellä, ei sitä putkirempan keskellä hommista mitään tulisikaan.
Tulee sellainen vaikutelma, että on jonkinlainen hätätilanne, jonka vuoksi leikellään ja leikellään ja sitten kun menee paremmin palataan taas entiseen. Paluuta ei taida olla.
Kehitysavusta leikataan oikein terävillä saksilla. Homma menee tähän tapaan: ihmisiä ei auteta heidän omissa maissaan, eikä heitä haluta tännekään vaivoiksemme vaikka he ovat henkensä kaupalla myrskyssä perämoottoripaateilla sotaa ja vainoa paenneet. Perheiden yhdistämisestä on tehty lähes mahdotonta. Lapset ovat yhdessä maassa, äidit toisessa, isät kolmannessa ja isovanhemmat neljännessä. On vaikea lukea näiden ihmisten tarinoita sanomalehdistä, sillä se aiheuttaa voimatonta raivoa ja surua.
Kun tulevat sukupolvet arvioivat toimiamme, emme todellakaan voi puolustautua sanomalla "me emme tienneet". Lähetämme kylmästi ihmisiä vankilaan, leireille, sota-alueille ja kuolemaan. Maihin, joihin meitä kielletään matkustamasta. Kohotteleme hartioitamme ja toteamme "me vain noudatamme lakia".
Ystävällisesti
Heidi LT ja Kerttu RD
(RD= ragdoll)
Kissoille taksilaput ja ilmainen turkinhoito! Emännälle ei enää lisää töitä!
Ystävällisesti Kerttu, RD
maanantai 8. elokuuta 2016
Alkuja
Näin viime yönä unta, että työpaikalle oli saatu uusi potilastietojärjestelmä. Sillä oli iskevä nimi, jonka päätin vielä aamulla muistaa, mutta joka on kadonnut mielestäni vaikka toistin sitä yöllä moneen otteeseen.
Kävin kurssikaverini A:n siirtolapuutarhamökillä. Kurssikaveri kutsuu mökkialuetta kukkahattutätien valtakunnaksi.
Poimimme puutarhavattuja. Emme puhuneet poimiessamme mitään kovin henkilökohtaista, sillä naapurin rouva asettui viereiseen marjapuskaan, josta huuteli marjasatoa koskevia kommentteja. Toinen naapuri heittäytyi bikineissä aurinkotuoliin makaamaan. Se vastaakin parhaiten käsitystäni mökkeilystä.
Alueella asuvien on tehtävä talkootöitä 10 tuntia vuodessa tai maksettava 300 euroa. A siivoaa vessoja, valittavana olisi myös saunan lämmitystä, perennapenkin kitkemistä, kulkuväylien reunojen siistimistä, nurmikon leikkausta ja kahvilan pitoa. Minäkin valitsisin vessat.
Pakastin pursuaa vadelmia, sillä A antoi minulle nekin marjat, jotka itse poimi. Sain viinimarjoja ja muovikassillisen omenoita. A kiipesi puuhun ja keräsi ne minulle. A oli ostanut minulle jopa pakasterasiat.
Pitäisi kirjoittaa ja olen kirjoittanutkin erilaisia alkuja. Jos kerran Jouko Turkka julkaisi kirjan Aiheita, niin minä voin kirjoittaa kirjan nimeltä Alkuja.
Kävin kurssikaverini A:n siirtolapuutarhamökillä. Kurssikaveri kutsuu mökkialuetta kukkahattutätien valtakunnaksi.
Poimimme puutarhavattuja. Emme puhuneet poimiessamme mitään kovin henkilökohtaista, sillä naapurin rouva asettui viereiseen marjapuskaan, josta huuteli marjasatoa koskevia kommentteja. Toinen naapuri heittäytyi bikineissä aurinkotuoliin makaamaan. Se vastaakin parhaiten käsitystäni mökkeilystä.
Alueella asuvien on tehtävä talkootöitä 10 tuntia vuodessa tai maksettava 300 euroa. A siivoaa vessoja, valittavana olisi myös saunan lämmitystä, perennapenkin kitkemistä, kulkuväylien reunojen siistimistä, nurmikon leikkausta ja kahvilan pitoa. Minäkin valitsisin vessat.
Pakastin pursuaa vadelmia, sillä A antoi minulle nekin marjat, jotka itse poimi. Sain viinimarjoja ja muovikassillisen omenoita. A kiipesi puuhun ja keräsi ne minulle. A oli ostanut minulle jopa pakasterasiat.
Pitäisi kirjoittaa ja olen kirjoittanutkin erilaisia alkuja. Jos kerran Jouko Turkka julkaisi kirjan Aiheita, niin minä voin kirjoittaa kirjan nimeltä Alkuja.
sunnuntai 7. elokuuta 2016
Onnellisuuden tasavalta
Kansallisteatterin Onnellisuuden tasavalta oli viimeinen ponnistukseni Tampereen teatterikesässä ja vaikka kokemus on ollut hieno, en aio vähään aikaan katsoa edes teatteriin päin.
Brittiläisen Martin Crimpin Onnellisuuden tasavalta on hämmentävä näytelmä. Kun kävelemme paikoillemme, näyttämölle on jo katettu joulupöytä ja sen ääressä istuu perhe: isä, äiti, kaksi tytärtä ja isovanhemmat. Tai toinen tytär seisoo. Pian käy ilmi, että hän on raskaana (vahinkoraskaus). Vanhemmat ovat ostaneet nuorelle naiselle neuvolakäyntejä varten auton. Ettei tarvitse ajaa bussilla. Isoäiti kantaa dementille isoisälle marketista pornolehtiä. Ihan tavallinen perhe ja jouluillallinen. Pian sisään astuu takki auki perheenäidin veli Bob (loistava Hannu-Pekka Björkman), joka kertoo lähtevänsä jonnekin pois puolisonsa Madeleinen kanssa. Hän tulee vain kertomaan mitä mieltä Madeleine on miehen sukulaisista.
Mitään kivaa ei tule esille.
Ensimmäisen osan teksti on todella nautittavaa ja katsoja odottaa, mitä kauheuksia vielä paljastuu.
Väliajan jälkeen alkaa ikäänkuin ihan toinen näytelmä. Pääsemme seuraamaan jonkinlaista ryhmäterapiaistuntoa, joka on hyytävä kuva siitä mihin maailma on menossa. Olemme valmiita jakamaan itsestämme kaiken sillä "Eihän minulla ole mitään salattavaa". Menemme kohti aikaa, jossa riehuvat lapset lääkitään ja vanhemmat ovat ylpeitä siitä, miten hyvin lapset jo osaavat laskea tablettien milligrammamäärät. Lentokentillä ollaan valmiita levittämään jalat, jotta voidaan tutkia, ettei mistään löydy mitään luvatonta (teatterin jälkeinen ruokaseurani ehdotti, että lentokenttätarkastukset ja terveystarkastukset voisi yhdistää).
Näytelmän viimeisessä osassa tyhjällä näyttämöllä seisovat vain Bob ja Madeleine. Tämä osa jäi minusta heikoimmaksi ja käsittämättömimmäksi.
Kaiken kaikkiaan nautittavaa teatteria ja hyviä näyttelijöitä, joista siis erityisesti jäi mieleen Hannu-Pekka Björkman.
Kannattiko käyttää viikko teatterissa istumiseen? Kannatti. Kai. Ja mikä oli parasta? Kun kerran saan ihan vapaasti valita niin sanon, että parasta oli Tavallisuuden aave, mutta TTT:n isolla näyttämöllä on mukavimmat tuolit.
Brittiläisen Martin Crimpin Onnellisuuden tasavalta on hämmentävä näytelmä. Kun kävelemme paikoillemme, näyttämölle on jo katettu joulupöytä ja sen ääressä istuu perhe: isä, äiti, kaksi tytärtä ja isovanhemmat. Tai toinen tytär seisoo. Pian käy ilmi, että hän on raskaana (vahinkoraskaus). Vanhemmat ovat ostaneet nuorelle naiselle neuvolakäyntejä varten auton. Ettei tarvitse ajaa bussilla. Isoäiti kantaa dementille isoisälle marketista pornolehtiä. Ihan tavallinen perhe ja jouluillallinen. Pian sisään astuu takki auki perheenäidin veli Bob (loistava Hannu-Pekka Björkman), joka kertoo lähtevänsä jonnekin pois puolisonsa Madeleinen kanssa. Hän tulee vain kertomaan mitä mieltä Madeleine on miehen sukulaisista.
Mitään kivaa ei tule esille.
Ensimmäisen osan teksti on todella nautittavaa ja katsoja odottaa, mitä kauheuksia vielä paljastuu.
Väliajan jälkeen alkaa ikäänkuin ihan toinen näytelmä. Pääsemme seuraamaan jonkinlaista ryhmäterapiaistuntoa, joka on hyytävä kuva siitä mihin maailma on menossa. Olemme valmiita jakamaan itsestämme kaiken sillä "Eihän minulla ole mitään salattavaa". Menemme kohti aikaa, jossa riehuvat lapset lääkitään ja vanhemmat ovat ylpeitä siitä, miten hyvin lapset jo osaavat laskea tablettien milligrammamäärät. Lentokentillä ollaan valmiita levittämään jalat, jotta voidaan tutkia, ettei mistään löydy mitään luvatonta (teatterin jälkeinen ruokaseurani ehdotti, että lentokenttätarkastukset ja terveystarkastukset voisi yhdistää).
Näytelmän viimeisessä osassa tyhjällä näyttämöllä seisovat vain Bob ja Madeleine. Tämä osa jäi minusta heikoimmaksi ja käsittämättömimmäksi.
Kaiken kaikkiaan nautittavaa teatteria ja hyviä näyttelijöitä, joista siis erityisesti jäi mieleen Hannu-Pekka Björkman.
Kannattiko käyttää viikko teatterissa istumiseen? Kannatti. Kai. Ja mikä oli parasta? Kun kerran saan ihan vapaasti valita niin sanon, että parasta oli Tavallisuuden aave, mutta TTT:n isolla näyttämöllä on mukavimmat tuolit.
lauantai 6. elokuuta 2016
Selfie-ajan Lokki
”Tuli mieleen pikku kertomuksen aihe: järven rannalla on lapsesta pitäen asunut nuori
tyttö; rakastaa järveä lokin lailla ja on onnellinen ja vapaa kuin lokki. Mutta sattuipa
tulemaan mies, huomasi lokin ja nitisti joutessaan.”
Vanhan näytelmän siirtäminen nykyaikaan on riskipeliä, sillä se menettää osan viehätyksestään. Tsehovin teksti on onneksi ajatonta.
Heti ensi hetkestä ymmärtää että tässä ollaankin Islanissa, eikä Venäjällä. Tuulee niin, että näyttelijöiden hiukset menevät sekaisin. Jos islannissa lämpöä yli 15 astetta tehdään eväät, lähdetään piknikille ja nautitaan helteestä.
Islannissa on 323 000 asukasta (tai ainakin 2013 oli), kaksi kolmesta heistä asustaa Reykjavikissa, joka näyttää sievältä kylältä. Islantilaiset ovat kokeneet romahduksen. Ei ihme, että he ymmärtävät Tsehovin tekstiä varsinkin kun heitä ohjaa latvialaistaustainen ohjaaja Yana Ross.
Luin ennen teatteriin menoa Tsehovin Lokki -näytelmän, joka on komedia, mutta silti niin surumielinen ja traaginen etten ymmärrä mikä siitä tekee komedian. Islantilaiset ovat siirtäneet Lokin henkilöt venäläiseltä maatilalta islantilaiseen luksushuvilaan maailmatuskaa potemaan ja rakastamaan onnettomasti.
Siteeraan kirjailija Trigorinia, joka kertoo kirjailijan elämästä nuorelle Ninalle, joka haaveilee kuuluisuudesta ja näyttelijän ammatista:
"Puhutaan minun valoisasta ihanasta elämästäni...No niin, mistä aletaan? On sellaisia pakkomielteitä että ihminen miettii yötä päivää pelkästään kuuta, ja minullakin on sellainen oma kuuni. Yötä päivää minua pitää vallassaan yksi hellittämätön ajatus: minun täytyy kirjoittaa, minun täytyy kirjoittaa, minun täytyy... Hädin tuskin olen saanut valmiiksi pitkän kertomuksen, kun minun täytyy jo jostakin syystä kirjoittaa toinen, sitten kolmas, kolmannen jälkeen neljäs. Kirjoitan taukoamatta, vailla äärtä ja määrää, enkä muuta voi. Mitä ihanaa ja valoisaa tässä oikein on, kysynpä vain? Omituista elämää, hoi, voi! Tässä minä olen teidän kanssanne innostunut puhumaan, mutta joka hetki minä muistan että keskeneräinen kertomus odottaa. Tuolla näen pilven, joka näyttää flyygeliltä. Ajattelen: jossakin kertomuksen kohdassa täytyy mainita että ohi lipuu flyygelin näköinen pilvi. Heliotrooppi tuoksuu. Panen kiireen vilkkaa korvan taakse: äitelä tuoksu, leskenkukka, mainittava kesäillan kuvauksessa. Minä väijyn jokaista lausetta, joka sanaa, jonka sanon tai te sanotte, ja riennän kiireesti sulkemaan kirjalliseen varastooni kaikki nuo lauseet ja sanat: ties vaikka niille olisi käyttöä..."
Minusta näytelmä alkoi oikeastaan vasta väliajan jälkeen. Siltähän usein tuntuu. Näyttelijöiden yhteisöllisyys ulottui TTT:n suuren näyttämön kahdeksannelle riville. Väliajan jälkeen juhlitaan häitä: Masa (tässä esityksessä Maria) menee naimisiin miehen kanssa, jota ei rakasta. Lauletaan komeasti karaokea. Juopotellaan. Rakastetaan. Tapellaan. Minusta hääkohtaus oli hieno.
Synkässä lopussa luistellaan ja kaatuillaan märällä mustalla näyttämöllä niin, että pelottaa.
En tiedä olisiko katsominen ollut vaikeampaa jos en olisi lukenut näytelmää, sillä käännös oli sijoitettu hankalasti näyttämön vasempaan yläkulmaan. Islanti kuulostaa kummalliselta, vanhahtavalta kieleltä.
Näin Lokin TT:n Frenckell- näyttämöllä 2013 ja pidin ajattomasta esityksestä. Jos Tsehovin Lokki on pakko siirtää selfie-aikaan, niin ehkä se on sitten tehtävä näin. Tätä mieltä olen nukuttuani rauhallisen pitkän yön.
torstai 4. elokuuta 2016
Tar Baby
Pidin eilen vapaapäivän. Kävin tietysti teatterissa, mutta nyt en kirjoita esityksistä, sillä vietin vapaa-aika teatterivieraiden seurassa. Paljastan kuitenkin nimet: Grimm book of horrors (himmeää meininkiä, Aamulehdessä ylistettiin) ja Poetry Band (olivatko kaikki bändin jäsenet sukulaisia, ainakin monella oli sama sukunimi, vaikutti siltä, että harvalukuiset katsojat olivat sukulaisia tai ystäviä).
Tulin juuri TTT klubilta, jossa afroamerikkalainen Desiree Burch esitti intensiivisen ja interaktiivisen näytöksen nimeltään Tar Baby. Naista oli etukäteen varoitettu, että suomalaiset ovat ujoja ja tuijottavat kengänkärkiään. Kyllä me kuitenkin pärjättiin. Tyylikkäästi kohtuudessa pysyen.
Esityksessä edettiin orjuudesta viime vuosien ampumatapauksiin, joissa poliisit ovat surmanneet viattomia afroamerikkalaisia nuorukaisia. Burch laittoi katsojia keräämään puuvillaa, sokeria ja riisiä. Näytti miten vieraat ihmiset silittelevät hänen afrohiuksiaan ja olettavat ulkonäön perusteella, että hän osaa laulaa ja tanssia. Mustilla on rytmi veressä.
Kun tapahtuu onnettomuus valkoiset ryntäävät paikalle "I'm a white guy, I can help you". Mustat keräävät lapsensa ja juoksevat vastakkaiseen suuntaan.
Hän opetti meitä näkemään rasismia sielläkin, missä emme ole sitä osanneet erottaa.
Esityksen loppupuolella nainen syytti meitä (valkoisia) niin voimakkaasti rasismista, että minulle tulivat kyyneleet silmiin. Miten tyhmiä me olemmekaan. Syyllisiä.
Taputimme ja taputimme. Burch käski jo mennä kotiin ja vaikutti liikuttuneelta. Ihmetteli varmaan, mikä tuolle hiirenhiljaiselle ilmeettömälle joukolle nyt tapahtui, kun se hakkaa käsiään yhteen, nousee seisomaan ja viheltää.
Tulin juuri TTT klubilta, jossa afroamerikkalainen Desiree Burch esitti intensiivisen ja interaktiivisen näytöksen nimeltään Tar Baby. Naista oli etukäteen varoitettu, että suomalaiset ovat ujoja ja tuijottavat kengänkärkiään. Kyllä me kuitenkin pärjättiin. Tyylikkäästi kohtuudessa pysyen.
Esityksessä edettiin orjuudesta viime vuosien ampumatapauksiin, joissa poliisit ovat surmanneet viattomia afroamerikkalaisia nuorukaisia. Burch laittoi katsojia keräämään puuvillaa, sokeria ja riisiä. Näytti miten vieraat ihmiset silittelevät hänen afrohiuksiaan ja olettavat ulkonäön perusteella, että hän osaa laulaa ja tanssia. Mustilla on rytmi veressä.
Kun tapahtuu onnettomuus valkoiset ryntäävät paikalle "I'm a white guy, I can help you". Mustat keräävät lapsensa ja juoksevat vastakkaiseen suuntaan.
Hän opetti meitä näkemään rasismia sielläkin, missä emme ole sitä osanneet erottaa.
Esityksen loppupuolella nainen syytti meitä (valkoisia) niin voimakkaasti rasismista, että minulle tulivat kyyneleet silmiin. Miten tyhmiä me olemmekaan. Syyllisiä.
Taputimme ja taputimme. Burch käski jo mennä kotiin ja vaikutti liikuttuneelta. Ihmetteli varmaan, mikä tuolle hiirenhiljaiselle ilmeettömälle joukolle nyt tapahtui, kun se hakkaa käsiään yhteen, nousee seisomaan ja viheltää.
tiistai 2. elokuuta 2016
Tavallisuuden aave
Olen lukenut Saara Turusen romaanin Rakkaudenhirviö (kirja sai Hesarin esikoiskirjapalkinnon). Romaanin päähenkilön äiti pitää tavallisuutta ihmisen suurimpana hyveenä. Tavallisuudesta on kyse myös Saara Turusen kirjoittamassa näytelmässä Tavallisuuden aave, joka on saanut innoituksensa Luis Bunuelin 70-luvun elokuvasta Vapauden aave. Näytelmässä asetetaankin espanjalainen ilo ja teatraalisuus vastakkain jähmeän suomalaisuuden kanssa.
Q-teatterin näytelmä siirtyy kuvamaisesta kohtauksesta toiseen. Varsinaista juonta ei näytelmässä ole. Jokainen tavallinen suomalainen (huomaa tavallisuus) tunnistaa kohtauksista itsensä ja sukulaisensa. Näytelmän estetiikka on jännän haaleaa, entisajan naisten aluspaidan väristä. Televisiosta tulee sotilasmarsseja tai lintuohjelmaa. Perhe istuu nenä kiinni televisiossa paitsi äiti, joka tekee taloustöitä.
Pyry Nikkilän seksihurjastelu tyynyjen kanssa on yksi hauskimmista kohtauksista, joita olen teatterissa nähnyt. Laura Birn balleriinamaisena ihanana, mutta niin tavallisena tyttönä on juuri sellainen, jota olisin pienenä tyttönä kadehtinut. Elina Knihtilä on vaan niin hyvä. Hyvin pärjäsivät Ylermi Rajamaa ja Antti Heikkinenkin, ettei nyt kenellekään tule paha mieli.
Ei sitten muuta kuin että soisin, että kaikki saisivat nähdä tämän.
Kuva Pate Pesonius/ Tampereen teatterikesä
I'm doing this for you
"I'm doing this for you" on pieni esitys, joten siitä riittänee pieni kirjoitus. Haley McGee esittää monologissa naista, joka haluaa järjestää miehelleen yllätysjuhlat.
Kellariteatterin ovella seisoo laiha nainen, jolla on vaalea peruukki. Hän jakaa katsojille naurumehua (pikkuruinen kertakäyttölasi vodkaa). Nainen yrittää saada yleisön mukaansa: opettelemme laulamaan kohta saapuvalle miehelle "Happy birthday to you". En viitsi paljastaa juonta, mutta arvaahan sen, ettei kaikki mene niinkuin nainen on toivonut.
Näyttelijä piirtää moneen kertaan ääriviivat, jonka sisällä hänen päänsä on. Se on hänen syömiensä tablettien ansiota. Ei ylempänä eikä alempana vaan tasaisesti kahden sormenpäällä ilmaan vedetyn viivan välissä.
Oikeastaan meillä (tai minulla) ei ole kovinkaan hauskaa vaan vähän surullista. Hilpeintä näytelmässä ovat näyttelijän yksin pimeässä demonstroima yhdyntä sekä ujuttautuminen metallihenkarin läpi.
Jotenkin tuntuu, ettei näyttelijä ollut tänään parhaimmillaan. Että hän itsekin tiesi sen. Ehkä naurumehu ei toimi päivällä.
Lopussa saimme kuppikakkuja, emmekä oikein tienneet, milloin voi poistua.
Kellariteatterin ovella seisoo laiha nainen, jolla on vaalea peruukki. Hän jakaa katsojille naurumehua (pikkuruinen kertakäyttölasi vodkaa). Nainen yrittää saada yleisön mukaansa: opettelemme laulamaan kohta saapuvalle miehelle "Happy birthday to you". En viitsi paljastaa juonta, mutta arvaahan sen, ettei kaikki mene niinkuin nainen on toivonut.
Näyttelijä piirtää moneen kertaan ääriviivat, jonka sisällä hänen päänsä on. Se on hänen syömiensä tablettien ansiota. Ei ylempänä eikä alempana vaan tasaisesti kahden sormenpäällä ilmaan vedetyn viivan välissä.
Oikeastaan meillä (tai minulla) ei ole kovinkaan hauskaa vaan vähän surullista. Hilpeintä näytelmässä ovat näyttelijän yksin pimeässä demonstroima yhdyntä sekä ujuttautuminen metallihenkarin läpi.
Jotenkin tuntuu, ettei näyttelijä ollut tänään parhaimmillaan. Että hän itsekin tiesi sen. Ehkä naurumehu ei toimi päivällä.
Lopussa saimme kuppikakkuja, emmekä oikein tienneet, milloin voi poistua.
Eduskunta
Aloitin eilen viikon ajan kestävän amatöörikriitikon urani. En ole täysin riippumaton työssäni, sillä olen saanut esityksiin ilmaiset liput. Olen jonkinlainen vapaaehtoistyöntekijä, joka kirjoittaa ilmaiseksi, mutta saa hommasta lopulta enemmän kuin kukaan muu.
Istuin eilen Työviksen isossa salissa erinomaisella paikalla katsomassa näytelmää Eduskunta III. Kummallakaan puolellani istunut ketään, vasemman puoleisella penkillä joku mies piti tavaroitaan.
Politiikka on jännittävää draamaa vaikka sitä ei aina uskoisikaan, sillä asiat etenevät monesti niin hitaasti, että tavallinen äänestäjä uupuu. Näytelmässä monta vuotta oli mahdutettu reiluun kolmeen tuntiin. Eduskunta -trilogian taustalla on Ryhmäteatteri ja Politiikkakollektiivi, joka on tehnyt valtavan työn. Näytelmän on ohjannut Susanna Kuparinen.
Repliikkejä ei ole tarvinnut kirjoittaa, sillä poliitikot ovat tehneet sen itse. He ovat tavallaan vastanneet myös käsikirjoituksesta valehtelemalla ja vehkeilemällä, jotka ovat näytelmien perinteisiä juoniaineksia. Roolihenkilöistä ainakin Jukka Gustafsson näytti istuvan katsomossa.
Eduskunta III:ssa käsitellään viime vuosien suomalaista leikkauspolitiikkaa. Perussuomalaiset on tietoisesti jätetty näytelmän ulkopuolelle ja varsinainen populisti on pääministeri Juha Sipilä, joka ei vaikuta ymmärtävän maan johtamisesta mitään. Näytelmän nähtyään äänestäjä alkaa epäillä, että todellinen valta onkin virkamiehillä, jotka heittelevät intoa puhkuvaa Antti Rinnettä miten sattuu.
Suomalaisissa leikkauksissa on käytetty ahkerasti Kreikka-korttia, heristetty sormea "Noin teillekin käy, jos ette ole kilttejä ja syö iltapuuroanne (luovu hyvinvointivaltiosta)!" Kreikasta on tehty pahis, järjetön tuhlari, joka syö moussakaa, juo retsinaa ja elää muun Euroopan varoilla. Kärsiköön rauhassa siellä lämpimässä ilmanalassa. Ymmärrän nyt, miten kovilla ihmiset siellä lopulta ovat olleet ja ovat kai edelleen. Näytelmässä esitetään karuja lukuja itsemurhien ja imeväiskuolleisuuden lisääntymisestä.
Susanna Kuparinen haastattelee videolla Kreikan valtiovarainministeri Yannis Faroufakista. Mies on komea ja karismaattinen ja selittää asioita niin että tällainen maallikkokin kykenee pohtimaan talouspolitiikan eri puolia, mutta pätkät vievät näytelmän jännitettä.
Näytelmän alku on hapuileva ja välillä kertojan sekoilu plarin kanssa ärsyttää.
Ymmärrän kyllä innon sekoittaa loppuun paljon kohuttu lapsenmurha ja sosiaalipuolen syyttely, mutta se on jotenkin eri näytelmästä. Koskettavaa se toki on. Resurssien väheneminen on oman työnikin arkipäivää.
Näyttelijäsuorituksista on vaikea sanoa mitään, sillä hahmot ovat melko lailla karikatyyrejä. He sanovatkin jotenkin tähän tapaan "Tää on Pihla Penttinen, mutta tässä tää ois Jutta Urpilainen".
Voisinko aavistaa, että Antti Rinne on saanut jotenkin Politiikkakollektiivin sympatiat puolelleen. Silppuriroskaa heittelevä mies käy vähän sääliksi. Muut hahmot ovatkin lähinnä vastenmielisiä: virkamiehet mustissa naamioissaan, lipevä Erkki Liikanen Saimaalla kalastamassa, tätimäinen Jutta Urpilainen, Olli Rehn (pahis, mikä pahis vaikka näyttää kiltiltä), EK:n Lasse Laatunen sähköpostiviesteineen, kaupunginjohtaja Jussi Pajunen, jonka lahkeet on jostain syystä kääritty polviin ja mairea kollegani Laura Räty, joka oli sitä mieltä, ettei juuri kukaan suomalainen hanki alle 2600 euroa kuussa.
Näytelmän materiaalia olisi voinut karsia, sillä kolme ja puoli tuntia on liikaa. Näytelmäkirjailijoilla ei ole kustannustoimittajia. Ehkä pitäisi olla.
Istuin eilen Työviksen isossa salissa erinomaisella paikalla katsomassa näytelmää Eduskunta III. Kummallakaan puolellani istunut ketään, vasemman puoleisella penkillä joku mies piti tavaroitaan.
Politiikka on jännittävää draamaa vaikka sitä ei aina uskoisikaan, sillä asiat etenevät monesti niin hitaasti, että tavallinen äänestäjä uupuu. Näytelmässä monta vuotta oli mahdutettu reiluun kolmeen tuntiin. Eduskunta -trilogian taustalla on Ryhmäteatteri ja Politiikkakollektiivi, joka on tehnyt valtavan työn. Näytelmän on ohjannut Susanna Kuparinen.
Repliikkejä ei ole tarvinnut kirjoittaa, sillä poliitikot ovat tehneet sen itse. He ovat tavallaan vastanneet myös käsikirjoituksesta valehtelemalla ja vehkeilemällä, jotka ovat näytelmien perinteisiä juoniaineksia. Roolihenkilöistä ainakin Jukka Gustafsson näytti istuvan katsomossa.
Eduskunta III:ssa käsitellään viime vuosien suomalaista leikkauspolitiikkaa. Perussuomalaiset on tietoisesti jätetty näytelmän ulkopuolelle ja varsinainen populisti on pääministeri Juha Sipilä, joka ei vaikuta ymmärtävän maan johtamisesta mitään. Näytelmän nähtyään äänestäjä alkaa epäillä, että todellinen valta onkin virkamiehillä, jotka heittelevät intoa puhkuvaa Antti Rinnettä miten sattuu.
Suomalaisissa leikkauksissa on käytetty ahkerasti Kreikka-korttia, heristetty sormea "Noin teillekin käy, jos ette ole kilttejä ja syö iltapuuroanne (luovu hyvinvointivaltiosta)!" Kreikasta on tehty pahis, järjetön tuhlari, joka syö moussakaa, juo retsinaa ja elää muun Euroopan varoilla. Kärsiköön rauhassa siellä lämpimässä ilmanalassa. Ymmärrän nyt, miten kovilla ihmiset siellä lopulta ovat olleet ja ovat kai edelleen. Näytelmässä esitetään karuja lukuja itsemurhien ja imeväiskuolleisuuden lisääntymisestä.
Susanna Kuparinen haastattelee videolla Kreikan valtiovarainministeri Yannis Faroufakista. Mies on komea ja karismaattinen ja selittää asioita niin että tällainen maallikkokin kykenee pohtimaan talouspolitiikan eri puolia, mutta pätkät vievät näytelmän jännitettä.
Näytelmän alku on hapuileva ja välillä kertojan sekoilu plarin kanssa ärsyttää.
Ymmärrän kyllä innon sekoittaa loppuun paljon kohuttu lapsenmurha ja sosiaalipuolen syyttely, mutta se on jotenkin eri näytelmästä. Koskettavaa se toki on. Resurssien väheneminen on oman työnikin arkipäivää.
Näyttelijäsuorituksista on vaikea sanoa mitään, sillä hahmot ovat melko lailla karikatyyrejä. He sanovatkin jotenkin tähän tapaan "Tää on Pihla Penttinen, mutta tässä tää ois Jutta Urpilainen".
Voisinko aavistaa, että Antti Rinne on saanut jotenkin Politiikkakollektiivin sympatiat puolelleen. Silppuriroskaa heittelevä mies käy vähän sääliksi. Muut hahmot ovatkin lähinnä vastenmielisiä: virkamiehet mustissa naamioissaan, lipevä Erkki Liikanen Saimaalla kalastamassa, tätimäinen Jutta Urpilainen, Olli Rehn (pahis, mikä pahis vaikka näyttää kiltiltä), EK:n Lasse Laatunen sähköpostiviesteineen, kaupunginjohtaja Jussi Pajunen, jonka lahkeet on jostain syystä kääritty polviin ja mairea kollegani Laura Räty, joka oli sitä mieltä, ettei juuri kukaan suomalainen hanki alle 2600 euroa kuussa.
Näytelmän materiaalia olisi voinut karsia, sillä kolme ja puoli tuntia on liikaa. Näytelmäkirjailijoilla ei ole kustannustoimittajia. Ehkä pitäisi olla.
maanantai 1. elokuuta 2016
Turistista teatterikriitikoksi
Laivan cafeteriassa on aina täyttä. Vaimo ja lapset istuvat pöytään laukkuineen ja mies seisoo ruokajonossa. Vaimo ja lapset huutelevat miehelle ohjeita. Ne joilla on täysi ruokatarjotin eikä puolisoa, joka hoitaisi pöytävarauksen, joutuvat vieraiden ihmisten pöytiin. Seurakseni sattui kaksi mummoa Huittisista, jotka olivat viettäneet kaksi päivää Pärnussa. He kertoivat istuneensa iltaisin hotellihuoneessa pelaamassa korttia ja juomassa lonkeroa. Nuorempi nainen oli aloittanut uransa 16-vuotiaana linja-auton rahastajana. Hän asui kolme vuotta Tampereen linja-autoaseman kellotornissa. Minun on käytävä katsomassa miltä tuo torni näyttää. Huittisten mummot olivat hauskoja tyyppejä.
Bussissa matkalla Pärnusta Tallinnaan takanani istui vanhempi pariskunta. Nainen luki kaikki mainostaulut "Kaubamajakas", "Lepa kaubakeskus" jne. Kun tien varressa seisoi talo, joka hieman vinkstotti tai maalipinta hilseili, nainen sanoi "venäläisten rakentama". Jos pihaa kaunistivat perennat ja ikkunanpielet oliva hyvässä maalissa nainen totesi "virolaisten rakentama". Naisen aviomies ei sanonut mitään. Toivottavasti hänen kuulonsa oli huonontunut.
En lopultakaan pidä turistina olemisesta. Varsinkaan kohteessa, jossa on enemmän turisteja kuin paikallisia asukkaita. Helpompaa olla kotona. Matkalla pitää olla joku tarkoitus: patikointi, mielenkiintoiset nähtävyydet, kulttuurinautinnot, omasta poikkeava ympäristö ja ihmiset tai vaikka kirjoittaminen. Tarkoitus ei voi olla rannalla makaaminen tai halvat ostokset. Nämä ovat vain minun tyhmiä mielipiteitäni. Pärnu oli kaunis paikka ja sopiva tuollaiselle lyhyelle pistäytymiselle, mutta kaksi yötä riitti hyvin.
Tänään alkaa Tampereen teatterikesä! Näytemän nimi on Eduskunta III. Blogi muuttuu teatterikesän ajaksi amatöörimäiseksi teatteriblogiksi.
Bussissa matkalla Pärnusta Tallinnaan takanani istui vanhempi pariskunta. Nainen luki kaikki mainostaulut "Kaubamajakas", "Lepa kaubakeskus" jne. Kun tien varressa seisoi talo, joka hieman vinkstotti tai maalipinta hilseili, nainen sanoi "venäläisten rakentama". Jos pihaa kaunistivat perennat ja ikkunanpielet oliva hyvässä maalissa nainen totesi "virolaisten rakentama". Naisen aviomies ei sanonut mitään. Toivottavasti hänen kuulonsa oli huonontunut.
En lopultakaan pidä turistina olemisesta. Varsinkaan kohteessa, jossa on enemmän turisteja kuin paikallisia asukkaita. Helpompaa olla kotona. Matkalla pitää olla joku tarkoitus: patikointi, mielenkiintoiset nähtävyydet, kulttuurinautinnot, omasta poikkeava ympäristö ja ihmiset tai vaikka kirjoittaminen. Tarkoitus ei voi olla rannalla makaaminen tai halvat ostokset. Nämä ovat vain minun tyhmiä mielipiteitäni. Pärnu oli kaunis paikka ja sopiva tuollaiselle lyhyelle pistäytymiselle, mutta kaksi yötä riitti hyvin.
Tänään alkaa Tampereen teatterikesä! Näytemän nimi on Eduskunta III. Blogi muuttuu teatterikesän ajaksi amatöörimäiseksi teatteriblogiksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)