Muistelen terveyskeskuslääkärin uraani. Ura kuulostaa ehdottomasti liian juhlalliselta. Potilaita, jotka tulivat vastaanotolle vaikka olivat tavallisesti jonkun helsinkiläisen professorin hoidossa. Potilaita, jotka sanoivat heti sisään astuessaan "Tulin hakemaan antibioottireseptiä" ja jotka loukkaantuivat jos eivät saaneet sitä. Niitä, jotka tulivat "arvauskeskukseen" kun eivät saaneet aikaa mihinkään muualle. Asiakkaita, jotka olivat mielestään asiantuntijoita ja tehneet valmiiksi diagnoosin ja hoitosuunnitelman. He tarvitsivat minua vain sen toteuttajaksi.
Niitä, jotka olivat mukavia ja kiitollisia.
Muistan myös erilaiset sukupuolitaudit, jotka olivat tarttuneet saunan lauteilta tai vessanpöntön rinkulalta. Itsensä pettäminen on helpompaa kuin myöntää pettäneensä toista. Ehkä hyvä niin.
Minulla ei ole koskaan ollut ihan omaa työhuonetta. Nyt on melkein oma. Raahasin melkein omaan huoneeseeni suuren viherkasvin. Olen jo aiemmin ripustanut seinälle taidejulisteen. Huoneessani pyörii pirteän vihreä jumppakuminauha, jota aina välillä kiskon. Vesipullo, josta juon voimavettä, jota saan laskettua hanasta. Alan kotiutua, joten eiköhän meidät kohta siirretä johonkin muualle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti