Näin eilen ensimmäistä kertaa Kariston kevään 2020 uutuuskirjaluettelon ja minut valtasi käsittämätön häpeä ja paniikki. Luettelossa esitellään helmikuussa julkaistava romaanini "Ei saa elvyttää" (saatan kirjoittaa vielä yhden "Ei saa"-romaanin, niin siitä tulee trilogia).
Esitteen kannessa poseeraa kirjailija Johanna Sinisalo, joka voitti Kariston kauhuromaanikilpailun romaanillaan Vieraat.
Soitin akuuttipuhelun kirjoituskaverilleni, joka teki juuri Prismassa ruokaostoksia ja valitin häpeääni. Muutin kahvitreffit toisen kaverin kanssa punaviinitreffeiksi ja rauhoituin. Nyt häpeä on enää kevyt ja harsomainen riekale ja yritän jatkaa elämääni.
Aamun vesijumpassa teimme liikkeet kookkailla painoilla, jotka eivät oikeasti paina mitään vaan voimaa vaaditaan lähinnä niiden pitämisessä veden alla, eikä siihenkään suuria lihaksia tarvita. Jumpan loppupuolella potkaisimme vauhtia altaan reunasta, liuimme selällämme ja palasimme juosten takaisin reunalle.
Käsikirjoituksen editointi jatkuu. Elämä jatkuu. Lokakuu loppui. Marraskuu alkoi. Marraskuuta moititaan turhaan, sillä se on kuukausi, jolloin itseltään ei tarvitse vaatia kuin sen minimin.
8 kommenttia:
Se on varmaan aivan erityinen tunne, kun kirjan kansi on jo julkisuudessa ja sisältö on hiomisvaiheessa. Sieltä se tulee!
Kyllähän se kirja alkaa konkretisoitua mielessä. Mitä sitten tapahtuu, siis lähinnä julkaisu ja arviot pelottavat, mutta enemmän pelottaa, ettei kukaan reagoi mitenkään.
Minä lupaan reagoida :D ja tapani mukaan ihan rehellisesti.
Toivottavasti lehdet huomaavat kirjan myös nopeasti. Kesväällähän ei julkaista niin paljon kirjoja kuin syksyllä (vai onko edelleen niin?), mikä on hyvä asia näkyvyydelle.
"Ei saa veisaa!" voisi olla trilogian päätösosan nimi. Siinä kuvattaisiin kuinka vastuu siirtyy jo seuraavalle sukupolvelle. Kaikki eivät näet halua veisata läksiäisissä.
Marjatta: Karisto voi lähettää sinulle sitten kirjan, ellet koe, että objektiivisuutesi siitä kärsii. Tähän varmaan kuuluisi laittaa se hymiö.
Ketjukolaaja: harkitsen vakavasti tuota nimeä "Ei saa veisaa".
Täällä Saarivaari + huoneenhallitus pitävät Kariston sivua silmällä!👍
Minä en ole ottanut vastaan arvostelukappaleita, mutta jos tulee pyytämättä, niin tulkoon. :D
'Ei saa veisaa', kiva nuorisokielinen verbimuoto. Tämä sopisi nimeksi myös sellaiselle kirjalle, jonka autofiktiivinen kertoja on sävelkorvaton, musiikkiestoinen, kuten minä. Mammani sanoi, että "ei meirän mukulat osaa veisata" ja minä panin suuni suppuun niin, etten laulanut edes koulun laulukokeessa ja todistukseen tuli viiva numeron paikalle.
Pyytämättä tulee, kyselen sitten lähempänä osoitteen.
Lähetä kommentti