Näin torstaina kirjaston edessä R:n, jonka esikoiskirja julkaistiin samoihin aikoihin kuin omani. Siinä jutellessamme sanoin, että voisimme lähteä joku päivä kahville kun olen välillä yksinäinen. Melkein kun olisin sanonut, että sairastan aina välillä tuberkuloosia, mutta ei se tartu kuitenkaan.
Teki mieli selittää, että on minulla ystäviä, mutta juttuseuran tarve vaivaa välillä ainakin päiväaikaan, kun muut ovat oikeissa töissä.
Yksinäinen kaupunkijuhannusaatto kului Näisjärven ja Pyhäjärven rantoja kulkien. Sain suru-uutisen ystävän koiran kuolemasta ja kuvankin, jossa koiravainajan rakkaudella vilttiin käärittyä ruumista kärrätään pois.
Luen rinnakkain kahta romaania: Clarice Lispector, Lähellä villiä sydäntä ja Saara Cantell, Kesken jääneet hetket. Ensin mainittu on hämmästyttävän moderni romaani vuodelta 1943 (se julkaistiin Rio de Janeirossa), silkkaa tajunnanvirtaa, runollista sisäistä puhetta, jota voi lukea vain lyhyen pätkän kerrallaan, eikä juonesta ole väliä ja jälkimmäinen viihteellinen lukuromaani, ns. pageturner. Sopivat hyvin yhteen. Lispectorin romaanin takakannessa mainitaan sen merkityksen olleen 1900-luvun feministisille kirjallisille liikkeille mittaamaton.
Tänään lähden Kangasalle, jonne näyttää kulkevan muutama bussivuoro ja joku sitten toivottavasti hakee minut Kangasalan keskustasta.
Tässä pätkä Lispectoria olkaa hyvä:
...Kumpi on lopulta tärkeämpää, elää vai tietää elävänsä? -Puhtaista puhtaimmat sanat, kristallinkirkkaat pisarat. Tunnen niiden kimalluksen ja kostean muodon kamppailevan sisälläni. Mutta missä on se minkä haluan sanoa, missä se mikä minun pitää sanoa? Innoittakaa minua, minulla on melkein kaikkea, minulla on muoto odottamassa sisältöä; sekö se on? - Mitä sellaisen pitää tehdä, joka ei tiedä mitä tekisi itsestään? Käyttää itseään ruumiina ja sieluna oman ruumiinsa ja sielunsa eduksi? Vai muuttaa vomansa vieraaksi voimaksi? Vai odottaa että ratkaisu syntyy, ikäänkuin seurauksena, hänestä itsestään?...
4 kommenttia:
Minulla on lainakirjapinossani tuo Saara Cantellin kirja sekä Johanna Vuoksenmaan Pimeät tunnit, kaksi elokuvaohjaajan romaania. Mietin, kumman lukisin, koska molempia en varmaan ehdi. Ehkä luen Cantellin kirjan, koska pidin niin kovasti hänen elokuvastaan Tähtitaivas talon yllä.
Kivaa päivää Kangasalla!
Kaupunkijuhannus on minusta ihan yhtä hyvä kuin mökkijuhannus, vaikka yleensä toisin ajatellaan.
Me olimme miehen kanssa eilen mökillä perheporukassa, nyt kotona. Mökillä oli hauskaa, koska minäkin uskaltauduin uimaan enkä istunut sivussa katselemassa kuin mikäkin viluinen vanhus villasukissa. Nyt tekee mieli mennä jätskille Kouvolan kävelykadulle.
Hieno tuo lainauksesi Lispectorilta.
Toivottavasti jätskiä saa jostain, illalla kävelin kaupungilla etsien avointa jätskikioskia ja sain kulkea pitkään. En ole koskaan kulkenut Kouvolan kävelykatua, enkä mitään muutakaan Kouvolan katua. Yksi kaverini meni tänä aamuna päivystämään, joten tämä kaupunkijuhannus on helppoa siihen verrattuna. Oikein rattoisaa juhannuspäivää!
Kirjallisuushistoriallisesti siinä, että 1940-luvulla kirjoitettu romaani vaikuttaa modernilta, ei ole mitään hämmästyttävää. Taidesuuntauksena "modernismi" sijoitetaan juuri 1900-luvun ensimmäiselle puoliskolle (jotkut tutkijat jopa vain ensimmäisille vuosikymmenille), sitten seurasivat jo erilaiset vasta-ismit. Villeimmillään kirjallisuus - ja muutkin taiteet - taisi olla venäläisten avantgardistien käsissä 1910- ja 200-luvuilla, Keski-Euroopan runoilijat kirjoittivat samaan aikaan ihan dadaa. Aikamoinen pläjäys on myös James Joycen kuuluisa "Odysseus" vuodelta 1922.
1960-luvulla modernismi olikin jo sen verran vanha juttu, että alkoi kiinnostaa uudelleen, tosin usein ironisella tvistillä. 1980-luvulla modernismin jälkeinen aika, postmodernismi, oli oikea muotitermi (vitsaus suorastaan).
Tässä käy ilmi, etten ole opiskellut kirjallisuutta ja tietoni ovat todella pinnalliset. Kiitokset valistuksesta.
Lähetä kommentti