Nieminen

Vietin muutama vuosi sitten viikon kulttuuritalo Päiväkodissa Hailuodossa. Residenssin seinään nojasi pari hienoa polkupyörää, joita sai lainata. Sanottiin, ettei niitä tarvitse lukita, jos pysyttelee saaressa. Nyt tilanne saattaa muuttua, kun on se silta. Tapaamani hailuotolaiset vastustivat sillan rakentamista, moni varmaan kannattikin.  Hailuodosta jäi mieleen tehdas, jossa rakennetaan sisustuselementtejä jäkälästä. Saaren luonto oli myös unohtumaton, samaten suurin näkemäni lintutorni.

Laukontorin kahvilassa myydään munkkeja, joiden nimi on Nieminen. Nieminen on ihan tavallinen rinkulamunkki, mutta pieni kooltaan. Kysyin myyjältä mistä tuo Nieminen tulee ja hän kertoi kuulleensa, että kahvilassa kävi joskus asiakas, joka ei jaksanut syödä kokonaista munkkia ja hänelle ryhdyttiin leipomaan pikkumunkkeja, jotka saivat nimensä hänen mukaansa. Nuori myyjä arveli, ettei Niemistä enää ole.  Jotain hänestä kuitenkin jäi.

Luin kahvilapöydässä iltalehtiä. Lehdissä kirjoitettiin tukalasta helteestä. Käytettiin nimityksiä superhelle, megahelle ja hirmuhelle. Mitä uusia hellettä kuvaavia sanoja vielä keksitäänkään? Jättihelle, kauhuhelle, hyperhelle, helvettihelle, saunahelle. Meteorologi Pekka Pouta lanseerasi aikoinaan termin seksihelle, joka taisi olla sisällöltään positiivinen toisin kuin hirmuhelle.  

P.S. Kuunnelkaa tai lukekaa romaaniani Lääketieteen sanakirja. Sitä saa kirjastoista,  nettikirjakaupoista ja tunnetuista lukuaikapalveluista!

Residenssijakson loppu

Viikon residenssijakso on ohi. Jännä huomata, miten ystävällisiä luotolaiset olivat minulle, ihan vieraalle ihmiselle. Toivottivat hyvät huomenet ja päivät kylänraitilla. 

Kävin syömässä Pad Thai-annoksen ruokakioskilla, jonne jouduin polkemaan viisi kilometriä. Nautin ruokani muovipöydän ääressä ulkona. Kaksi nuorehkoa miestä pohti vanhan miehen harrastusten aloittamista. Niihin kuuluivat heidän mielestään hiihto ja pyöräily.

Pyörän satula oli liian matalalla, eikä löytynyt työkalua, jolla nostaa sitä. Toinen residenssivieras pyöräili samaan aikaan Marjaniemeen sillä paremmalla pyörällä. Se oli ihan reilua, sillä hänellä on pitemmät jalat. 

Paluumatkalla kohti Oulua bussikuski jakoi postin tien vieren laatikkoriveihin. Hän toivotti matkustajat bussiin sanomalla "Tervetuloa" tai "Wellcome", jos bussiin nousi muu kuin suomalainen. 

Lautalla kuski sai nipun mainosheijastimia, jotka hän jakoi meille kuudelle matkustajalle. Hän demonstroi, miten heijastin kietaistaan käden ympärille ja heijastinkättä heilutetaan ylös ja alas bussia pysäyttäessä. 

Joimme J:n kanssa viimeisen illan kunniaksi paikallisen panimon olutpullollisen puoliksi. Istuimme keittiön pöydän ääressä oluella me kaksi: kalliolainen parikymppinen kirjallisuuden opiskelija ja savolaissyntyinen eläkeläinen. Ehkä me molemmat opimme jotakin.

Tuolijumppakunta

Hailuodon kirjasto tarkastettu. Sympaattinen, viihtyisä, pieni. Hyllyssä ei näkynyt minun kirjojani, joka on tietysti puute. Haluaisin ajatella, että ne ovat lainassa, mutta epäilen, ettei se ole oikea selitys niiden puuttumiseen.

Lapset tulivat pyytämään kirjastovirkailijalta uutta kirjastokorttia, mutta heillä oli liikaa myöhästymismaksuja. Maksukatto oli ylitetty, josta seuraa lainauskielto. Kirjastovirkailija sanoi, että maksut pitäisi maksaa. Heltyi kuitenkin ja lainakirjat heltisivät. Erinomaista! Muistelen, että joissain kirjastossa lastenkirjoista ei peritä myöhästymismaksua.

Kun kerroin kirjastokäynnistäni Facessa, eräs kirjailija kirjoitti, että siellä on joskus pidetty tuolijumppia. Kirkossakin oli tuolijumppa. Ehkä tuolijumppia järjestetään myös Salessa, paloasemalla ja kunnanvirastolla.  

Kysyin residenssissa päivisin työskentelevältä valokuvaajalta Hailuotolaisista yrityksistä. Hän arveli, että tärkeimmät ovat Hailuodon panimo ja Polarmoss, joka värjää ja valmistaa jäkälästä sisustuselementtejä vaikkapa seinille. Niitä viedään eniten Saksaan ja Italiaan.  En tiedä mitä siitä ajattelen.Ehkä minun ei tarvitse ajatella mitään. 

Join kahvit kahvilassa, joka on auki keskiviikkoisin ja viikonloppuisin. Mustikkapiirakka oli hyvää. Siellä oli asiakkaina suomea puhuva pariskunta, joka kertoi tulevansa Australiasta ja he kysyivät kahvilanpitäjältä, mistä he voisivat poimia marjoja ja sieniä. Melkein meinasin neuvoa heidät kantarellipaikkaan, mutta en kuitenkaan tehnyt sitä.

Kävelin tänä aamuna uudestaan Kirkkosalmen lintutornille. Oli niin kaunista, että silmiä kirveli. En ikävä kyllä tunne lintuja, enkä omista kiikaria, mutta näin kaksi joutsenta. Toinen lipui kaikessa rauhassa veden pintaa ja toinen laskeutui taivaalta ja alkoi rähistä. Olikohan kyseessä pariskunta.

Makuuhuone

Residenssimakuuhuoneeni ikkunasta näkyy ruskehtava heinikko, havupuita ja pilvinen taivas. Olin suunnitellut pyöräileväni tänään Marjaniemeen, mutta saa nähdä onnistuuko. Tampereella en edes ajattele säätä, täällä tuuli ja sade vaikuttavat suunnitelmiini enemmän. 

Ikkunalasien välissä makaa pölyinen lappu, jossa lukee Defend Ukraine. Maljakkoon on aseteltu vaaleanpunaisia neilikoita. Huone on niin suuri, että olen kateellinen itselleni. Vaikka makuuhuone on kalustettu puusohvalla, Futon-sängyllä, työpöydällä, nojatuolilla ja lipastolla, tyhjää tilaa jää niin runsaasti, että täällä voisi järjestää reivit.

Hailuodossa tuntee olonsa turvalliseksi. Väkivallan uhka on olematon. Lisäksi yläkertaan johtavat portaat narisevat niin äänekkäästi, ettei kukaan pääse yllättämään. Olen oppinut kulkemaan kierreportaissa näppärästi. Kapeimmassa kohdassa pitää vetää selkää hieman kumaraan.

Kävin kunnan pienellä kuntosalilla, josta löytyivät kaikki tarvittavat rääkkäyslaitteet ja painot. Hailuotolaisia ei näkynyt.

Luin kahteen kertaan Petri Tammisen Urheilijaelämäkerran siitäkin syystä, että se oli niin lyhyt ja minulla on paljon aikaa, mutta myös siksi, että jotkut pienet tarinat olivat niin ihania, että halusin painaa ne mieleeni. Urheilijaelämäkerta kertoo päähenkilön (miehen) urheiluelämän käänteet. Lyhytproosasta löytyi pari helmeä. Tamminen on kirjassa niin lakoninen, että kohta hän ajautuu ajoradalta penkan puolelle. Luen kuitenkin Petri Tammista mielelläni, kirjoitti hän mistä tahansa, vaikka urheilusta.

Lintutornien kartanomalli

Kävelin Kirkkoniemen lintutornille, joka osoittautui lintutornien kartanomalliksi. Torniin johtaa pitkä liuska, jota pitkin voi kulkea pyörätuolilla tai rollaattorilla tai työnnellä vauvaa vaunuissa lintuja ihmettelemään. Nyt ei ole ikävä kyllä lintujen sesonkiaika. Lintutornin ympäristössä sijaitsee katos, jonne on värkätty paikka eväiden syömistä varten. Vessapalveluitakin löytyy.

En nähnyt juurikaan lintuja, mutta kaksi pyöräilijää. Kuulin jo kaukaa kuinka hiekka rahisi renkaiden alla. Niin hiljaista oli. 

Lauantaina luimme kirjojamme Kulttuuritalo Päiväkodissa, jossa majailemme tulevan esikoiskirjailijan kanssa. Yleisön joukossa istui kaksi kirjailijaa. Yksi kuuntelija ja hänen paikalla olevat lapsensa olivat tulleet minua päivällä vastaan ja yhden naisen kanssa juttelin eilen kaupasta palatessani. 

Nämä ihmiset tuntuivat rakastavan Hailuotoa. Kysyin eräältä naiselta, mitä mieltä hän on sillan rakentamisesta saareen ja hän sanoi vastustavansa sitä. Hänen talonsa sijaitsee päätien varressa ja hän pelkää liikenteen vilkastumista ja sitä, että tietä jouduttaisiin mahdollisesti leventämään. 

Hailuoto sopisi hyvin dekkariin, onhan tämä  saari, jonne lautat kulkevat melko harvoin ja bussikin vain kolme kertaa päivässä. Asukkaita saarella on 961, eikä talvisaikaan ole paljon turisteja, joten epäiltyjen joukko olisi kohtuullinen.

Minä ja toinen residenssivieras lähes tulkoon tyhjensimme  saaren tunnetun kantarellipaikan. Odotan paikallisasukkaiden kostotoimenpiteitä.

Pleonasmeja (liikasanaisuuksia)

Kävin päiväkävelyllä siinä puolen päivän aikaan, aamun mentyä, mutta hyvissä ajoin ennen iltaa, kello kaksitoista eksaktisti jos oikein tarkkoja olemme. Heitin reippaasti jalkaa toisen eteen, mutta en käynyt juoksemaan, enkä toisaalta laahustanutkaan, vauhti oli minulle sopiva, jollekin se saattaisi olla liian hidas tai liian nopea. Vastaani tuli toisia kävelijöitä, jotka tervehtivät minua sanoen "Terve!" En tuntenut heitä, vaan he olivat ihan vieraita minulle, enkä ollut heitä aiemmin nähnyt, mutta siitä huolimatta vastasin heidän tervehdykseensä, epämääräisellä murahduksella, en siis käyttänyt sanoja, vaan päästin äänen, jonka saattoi tulkita ystävälliseksikin, ainakin jossain määrin suopeaksi. Hymyilin hieman tai nostin pikkuisen suupieliäni ja ajattelin, että tämmöinen moikkaaminen on täällä haja-asutusalueella, taajamien ulkopuolella soveliasta, sopivaa ja hyväksyttyä. Vastaantulijoita lampsi eteeni ja sittemmin ohitti, alle kymmenen, mutta yli kahdeksan, ja nyt kun tuumin, arvelisin, että heitä oli yhdeksän. Kaksi pyöräilijää, jotka eivät kulkeneet yhdessä vaan polkivat yksin pitkin kevyen liikenteen väylää, kapeaa asfalttitietä, joka kulki autotien läheisyydessä, arvelisin metrin päässä. En mitannut etäisyyttä, vaan tämä oli ihan silmämääräinen, epätarkka arvio. Ne, jotka eivät pyöräilleet, kulkivat jalan, yksin tai ryhmissä, kaksi heistä oli lapsia ja muut aikuisia, pyöräilijät olivat yli kolmekymppisiä, suurin osa kävelijöistä näytti keski-ikäisiltä, yli nelikymppisiltä, mutta eivät suinkaan vanhuksilta, lapset olivat alle kymmenvuotiaita, eivät siis vielä teini-iässä. 

(Muun muassa pleonasmeja on käytetty myös Laura Lindstedtin ja Sinikka Vuolan teoksessa 101 tapaa tappaa aviomies, pleonasmi tarkoittaa liikasanaisuutta)

Hailuoto

Matkustin aamulla junalla Ouluun. Junan ravintolavaunussa, viereisessä pöydässä istuivat taiteilijat, Eero Hämeeniemi, Seela Sella, Sirpa Kähkönen ja joku minulle tuntematon henkilö. Luen juuri Kähkösen uusinta romaania. Olisin voinut pyytää signeerauksen, mutta kirja oli matkalaukussani vaunussa kuusi ja ravintola sijaitsi vaunussa kolme. Enkä olisi muutenkaan kehdannut häiritä kirjailijaa.

Perille Ouluun päästyäni kävelin yhtä katua rautatieasemalta poispäin ja sitten samaa katua takaisin. En onnistunut eksymään. Ihmiset kulkivat lyhythihaisissa paidoissa ja minä olin pakannut laukkuuni merinovillaisen kerraston, sillä matkustinhan pohjoiseen. 

Oulussa katsoin turvallisimmaksi syödä Kotipizzassa. Melkein kotini nurkallakin toimii vastaava syöttölä, enkä ole koskaan käynyt siellä. 

Etsimme toisen residenssiasukkaan kanssa Hailuodon bussipysäkkiä. Minä panikoin ja tuo minua huomattavasti nuorempi nainen käyttäytyi rauhallisesti ja järkevästi. Pääsimme lopulta bussiin. Olin ostanut netistä lipun, joka ehti vanheta ennen matkaa, mutta naputtelin uuden. Oppirahat on maksettava. Bussissa olisi voinut maksaa myös lähimaksulla, vaikka luulin, ettei se onnistuisi. Linja-autossa oli tosi kuuma ja ajattelin merinokalsareitani. Lautalla kävin ihailemassa merimaisemia. 

Meillä molemmilla on tosi isot ja viihtyisät huoneet. Muita ei täällä näykään, mutta ilmeisesti talossa asustaa joku kolmaskin. 

Kävimme K-kaupassa ostamassa aamiaistarvikkeita ja istuimme keittiön pöydän ääressä keskustelemassa. Toinen residenssiläinen on ollut täällä pari kertaa aiemminkin. Saaressa on kuulemma joku tosi erikoinen latobaari, mutta se on kaukana, eikä ole tietoa onko se auki enää syyskuussa. Kaupan vieressä toimii kahvila, josta saa vegehampurilaisia. Kävelyetäisyydeltä löytyy kirjasto ja kuntosali.

On pelottavan hiljaista, paitsi silloin kun jompi kumpi nousee tai laskeutuu huteran oloisia kierreportaita. Täältä ei voi lähteä mihinkään salaa, eipä täällä ole juuri mitään mihin lähteäkään, ainakaan näin ilta-aikaan ja sesongin ulkopuolella.