Ei talvikunnossapitoa

 

Pyhäjärven rannan kävelytie ei kuulu aurauksen piiriin. Eteläpuiston ja Pyynikin tienoilla rantaa pitkin kulkee pelkkä lenkkeilijöiden kenkien lumeen painama polku. 

 

Kun joku kävelee vastaan, on minulla tapana arvailla, kuuluuko hän väistäjiin vai päälle kävelijöihin vai johonkin siltä väliltä. 

 

Jotkut hyppäävät lumihankeen jo parikymmentä metriä ennen kohtaamista, joskus molemmat väistävät ja mukava polku jää tyhjäksi, jotkut eivät huomioi vastaantulijaa lainkaan, kävelisivät todennäköisesti päältä jos vastaantulijan rohkeus ei pettäisi kesken ihmiskokeen. 

 

Asunnossani on taas kylmä ja nyt kokeilen uutta strategiaa: Olen tehnyt mittauspyynnön kaupungin asumisterveysosastolle. Koska olen näitä ongelmia julkisesti puinut, en saa asuntoani koskaan myydyksikään. Puen aamuisin kolmet villasukat, ja villa eristää ihanasti jalkapohjat kylmistä lattioista. Kädet ovat hankalammat lämmittää niin, että voisi kirjoittaa.

 

Olin eilen masentunut, sillä käsikirjoitukseni, jota edelleen muokkaan, on paska. Jossain vaiheessa olin toiveikas, mutta nyt pahakeiju on taas käynyt vääntämässä Nobel-tason tekstin täysin lukukelvottomaksi soopaksi. 

Valitut

 

Olen tänä aamuna keskustellut tuttuni kanssa mesessä siitä, pitäisikö taksikuskit rokottaa ennen muita suomalaisia. Mies tekee nyt eläkkeellä taksikuskin hommia. New Yorkissa on kuulemma näin tehty. 

 

Suomessa rokotusjärjestyksessä pyritään tietyn terveydenhuollon henkilöstön osan jälkeen rokottamaan iän ja sairauksiin liittyvän riskin, ei ammatin perusteella. Siihen on kyllä hyvät perusteet, sillä mitä vanhemmasta henkilöstä on kyse, sitä useammin hän joutuu sairaalahoitoon. Kyse on terveydenhuollon kantokyvystä.

 

Mies jankkasi asiaa niin kauan, että vastasin  "Ok. En pysty vaikuttamaan asiaan." Hän jatkoi vielä. Opin taas kerran, ettei näistä jutuista kannata väitellä, sillä se ei johda mihinkään. 

Kaikki ammattikunnat jotka kohtaavat ihmisiä tarvitsisivat varmasti rokotteen ennen meikäläistä, joka istuu kotona kirjoittamassa. Olen kuullut, että sairaaloissakin rokotteista tapellaan. Väitetään, että lääkärit ovat saaneet rokotteen ennen hoitajia jne. 

Lenkkikaverini on saanut jo molemmat rokotukset ja sanoi, että vaikka ei ole tautia pelännytkään, niin olo on huojentunut. 

Hauska nähdä miten rokotetut jakossa käyttäytyvät. Thl:n ohjeiden mukaan heidän pitäisi edelleen pestä käsiä, säilyttää turvaväli, välttää kontakteja ja käyttää maskia sisätiloissa. Epäilen. Alkavat kuitenkin elää kuin pellossa. 

 

Kirjalaatikko

Nyt kun minulla on Facessa paljon kirjailijakavereita, joita kaikkia en edes tunne, tiedän mitä kuva kirjoja täynnä olevasta pahvilaatikosta tarkoittaa. Kuvan kirjat ovat uudenkankeita, eikä kukaan ole vielä kurkistanut niiden kansien sisälle. Tai video, jossa kirjailija avaa tuota laatikkoa. Se merkitsee sitä, että kirjailija on saanut tekijänkappaleensa. Nyt kuuluu onnitella.

Luin vanhoja blogipäivityksiäni ja vieläkin ilmoitus kustannussopimuksesta sai sydämeni lyömään tiheämmin. 

Pari kaveriani luki kässärini ja antoi ihan rohkaisevaa palautetta. Sitten taas tekstin kimppuun. Ensin pitää häätää päästään ajatus siitä, että mihin tätä romaania edes tarvitaan (siis jos joku sen joskus julkaisee). Ruokaa tarvitaan, vaatteita tarvitaan, terveys olisi kiva, rakkaudesta paljon puhutaan, mutta mihin tätä kirjaa tarvittaisiin, kun niitä puskee joka yksiöstä, rivitalon pätkästä ja omakotitalosta.

 

Kun ohi vilahtavassa kuvassa hämillään oleva kirjailija puristaa kätösillään kukkakimppua, se saattoi entisinä aikoina tarkoittaa julkkareita (niitä ei nykyään järjestetä kuin korkeintaan virtuaalisesti), nyt se tarkoittaa kirjallisuuspalkintoa. Marisha Rasi-Koskinen Viita-ryhmästäni sai Runeberg-palkinnon  hienosta romaanistaan REC. Onnea Marisha!

Äänekäs naapuri

 

Herra Pippuri ei enää asu naapurissani. Luin jostain syystä Pippurin toistuvasti Tippuriksi. Pippuri oli hiljainen mies ja lienee edelleen. 

 

Nyt minulla on uudet naapurit, joiden ulkonäöstä minulla ei ole käsitystä. Asunnosta kuuluu ajoittain (itse asiassa aika usein) öisin äänekästä puhetta ja naurua. Toisinaan televisio tai muu laite mölyää. Tietokonepelit? Netflix? Youtube? Joskus (harvoin) naapuri valvoo aamuun asti.

Toissa yönä päädyin siihen, että nyt tämä saa loppua, sillä korvatulppani ja kiviseinät eivät kyenneet pitämään melua poissa tajunnastani. Naapuristani kuului kovaäänistä puhetta, naurua (nämä olivat luultavammin miesten aiheuttamia, matalia ääniä) ja nuoren naisen kimeä-äänistä hihkumista. 

Ulkoa palatessani näin porraskäytävässä, heidän ovensa vieressä, kaksi muovikassillista roskia (jotka myöhemmin kyllä hävisivät). 

Pinnani petti ja tein häiriöilmoituksen isännöitsijätoimistoon. Nettikaavakkeessa kysyttiin häiriön laadusta ja ajankohdasta ja oliko paikalla käynyt poliiseja. Jos poliisit ryntäisivät asuntoon kovaäänisen keskustelun ja television katselemisen takia, niin hämmästelisin.

Vastaus tuli pikaisesti. Minun pitäisi tulostaa häiriöilmoitus, viedä se naapuriin, pyytää allekirjoitus ja lähettää tuo allekirjoitettu dokumentti isännöitsijätoimistoon. Tässä vaiheessa päädyin siihen, että turvaudun edelleen korvatulppiin. Jos oikein pahaksi menee pudotan nimettömän kirjeen naapurin postiluukusta.

Nyt vasta hokasin, että viestissä käskettiin pyytää naapurin allekirjoitus. Se ei ehkä tarkoitakaan meluavaa naapuria vaan jotain toista!

Joku vielä väitti, ettei korona-aikana tapahdu mitään mistä kirjoittaa.

Vaarallinen matka

 

Soitin luokkakaverilleni ja kollegalleni L:lle. Hän oli huolestunut minusta, sillä asun yksin, enkä käy töissä vaan leikin kirjailijaa kotonani. Hän työskentelee sairaalan poliklinikalla, käy miehensä kanssa mökillä ja tapaa vanhaa äitiään. Minä taas ajattelen, että hän joutuu ottamaan riskejä tavatessaan työkavereitaan ja potilaitaan päivittäin. 

 

L:n työkaveri väittelee huomenna, väitökset ovat olleet massiivisia tapahtumia, jotka kestävät jatkoineen aamuyölle. Nyt britti vastaväittäjä istuu yli kahdentuhannen kilometrin päässä omassa työhuoneessaan. Pukeutuukohan viittaan kuten hollantilainen vastaväittäjäni.

Tunnen ihmisiä, jotka ovat äärimmäisen tarkkoja, tekevät etätöitä, eivätkä kohtaa ketään. Olen varmaan keskitien kulkija, sillä tapaan lapsiani ja paria ystävää. Käytän maskia sisätiloissa ja julkisissa kulkuneuvoissa, joita en ollut ennen viime tiistaita kuukausiin käyttänyt. Matkustin Hämeenlinnaan tapaamaan etäopiskelevaa poikaani.

Suhtauduin Hämeenlinnan reissuun kuin olisi lähdössä reppureissulle Afganistaniin. Mietin junaan mennessäni, että pitääkö minun ostaa se maski jossa on f ja p kirjaimet ja joku numero, mutta en kuitenkaan ostanut. Suunnittelin kantavani mukana astaloa, jolla löisin alle kahden metrin etäisyydelle uskaltautuvia. Kun katsoin junan ikkunasta lempeän pehmeää talvimaisemaa, valtasi minut hetkeksi jonkinlainen valheellinen vapauden tunne. Hämeenlinnan aseman edessä nainen hiihti pitkin jalkakäytävää.

Tampereelle palatessani junavaunussa istui yksi kolmekymppinen mies ilman maskia. Hän oli myös ainoa, joka yski. 

Minkälaista olisi elää nuoruuttaan nyt? Muistan opiskeluajan jatkuvan ihmisten kyljessä viihtymisen. Juhlat, joihin aina keksittiin joku syy. Tenttikaljat. Hengailu. Liikunta. Kahvilla istuminen. Apulaislääkäriajan juhlat, liikuntailtapäivät, kevätjuhlat, pikkujoulut ja kahvipöydässä istuskelut. Koulutukset, joissa tapasi kollegoita ympäri Suomen. Kongressit ulkomailla.

 

Ennen oli ennen ja nyt on nyt.  Näillä mennään. On vaan kestettävä. Saattaahan tämä joskus loppua, vaikka virus ei katoa mihinkään. Rokotusta odotellen. 

 

Kirjan sukupuoli

 

Facen kirjallisuusryhmissä toistuu kaksi keskustelulinjaa, äänikirjat vastaan painetut teokset (tai e-kirjat) sekä miesten ja naisten lukemat kirjat. Miehet lukevat perinteisesti miesten kirjoittamia kirjoja ja naiset sekä naisten että miesten kirjoittamia (tästä on tietääkseni tutkimusnäyttöäkin). Säännöllisin väliajoin joku käynnistää keskustelun jommasta kummasta aiheesta ja samat argumentit toistetaan uudelleen ja uudelleen, usein vieläpä samassa ketjussa, sillä ei kai kukaan jaksa niitä kahtasataa edeltävää kommenttia lukea. 

Viimeisimmässä seuraamassani ketjussa keskustelun aloittanut mies kirjoitti, että ehkä miehet vaan kirjoittavat parempia kirjoja ja siksi miehet myös lukevat niitä. Myöhemmin hän korjasi väitettään muotoon: Miehet osaavat kirjoittaa miehiä kiinnostavista aiheista ja tässä on syy epätasapainoon. Miehet eivät kuulemma valintaa tehdessään edes katso kirjailijan sukupuolta. Miksi naiset sitten lukevat sekä miesten että naisten kirjoittamia teoksia?

Jotkut kirjailijat ovat yrittäneet häivyttää sukupuolensa käyttämällä nimikirjaimia etunimen sijaan. Tätä harrastetaan varsinkin nuorille suunnatussa kirjallisuudessa. Miksi? Minulla on siitä omat arveluni, mutta en viitsi niitä julkaista. 

Siskoni sanoi, että hänen poikansa lukee koulutehtävänään romaania, jonka saa joko kuunnella tai lukea. Kirjoitus- ja lukutaito ovat ehkä niitä tärkeimpiä koulussa opittavia taitoja, eivätkä ne luultavammin kehity samaan tapaan kuuntelemalla kuin lukemalla, mutta voin olla väärässä. Ja niin varmaan olenkin, sillä tämä on yhtä vähän tutkimukseen perustuva väite kuin se, että miehet lukevat miesten kirjoittamia kirjoja, sillä niissä kirjoitetaan miehiä kiinnostavista aiheista. 

En ole lukenut romaania Taru sormusten herrasta, lapseni ovat kahlanneet sen läpi monta kertaa. Olen kyllä yrittänyt. Nyt päätin kokeilla äänikirjaa. Lukijalla on niin miellyttävä ääni, että välillä huomaan kuuntelevani hänen ääntään tekstin sijaan.