Koirameditaatio

Tänään meditoimme kundaliinijoogassa läähättämällä kieli pitkällä kuin koirat. Näyttää typerältä, parantaa immuunipuolustusta ja vaikuttaa elimistöön kuin rokotus. Hönkäilyn onnistumisen huomaa siitä, että varpaita pistelee. Totta h-tissä pistelee, jos hyperventilloi riittävän voimakkaasti. Jos vielä alkaa huimata, ahdistaa ja oksettaa, niin kannattaa hengittää paperipussiin (blogistin lisäys).

Minulta on viety mahdollisuus puhtaaseen kundaliinijoogakokemukseen lääketieteen opiskelulla ja viimeisetkin rippeet siitä on karistettu tutkimustyöstä saadulla kokemuksella. Toisaalta joogassa on paljon sellaista josta hyödyn, sillä olenhan kävelevä rautakanki, tosin lihaksilla ja rasvalla päällystetty, naisen muotoinen. Selkärankaa ja päätä väännellessä korvissani kuului kummallisia naksauksia.  Maanantain työväenopiston jumpassakin käytetään hengitystä apuna ilman terveysväittämiä.  Teen kaiken mielelläni, mutta koirahengitys ja erilaiset rauhasiin ja immuunipuolustukseen liittyvät tiedot häiritsevät minua. Alan pian vaatia niitä puoltavien kaksoissokkotutkimusten tuloksia.

Joogan jälkeen Yogi-teetä siemaillessani katselin enkelikortteja, jotka näyttävät fantasiakirjojen kansilta.  En tiedä mitä korteilla tehdään.

Olen päättänyt tunnollisesti seurata KAVI:n maanantaista elokuvasarjaa. Eilen katsoin elokuvan "Yeah, yeah! Tässä me tulemme". Kyseessä on Beatles-elokuva "A Hard Day's Night".  Tunnen häpeää nimen suomentaneen henkilön puolesta. Elokuva on mustavalkoinen, nostalginen ja huono. Musiikki on onneksi hyvää. Sanottiinko muuten Beatles- konserttiyleisölle "Kirkukaa koko ajan kuin näkisitte kyykäärmeen" vai purkautuiko tuo viiltävä huuto nuorten naisten sisältä ihan spontaanisti?

Neuloosi

Lauantain Hesarissa kerrottiiin Carlos Zachrisonista ja Arne Nerjordetista, jotka ovat supertähtiä. Olette varmaan heistä kuulleetkin. Neulomisen supertähtiä. Entiset muodin ammattilaiset kirjoittavat neulekirjoja. Menestysteoksessaan he opettavat neulomaan joulupalloja. Nyt pariskunta (kyllä he ovat molemmat miehiä) esiintyi neulomisristeilyllä.

Mummo opetti minua ennen kouluun menoa virkkaamaan ketjusilmukoita. Virkkasin ketjusilmukkaa, virkkasin ja virkkasin. Päätin, että teen maailman pisimmän ketjun. Ketjusilmukoiden virkkaaminen oli ensimmäinen kunnianhimoinen projekti elämässäni.

Hillittömät neulomiskaudet ja neulomattomat ajat vaihtelevat elämässäni eri pituisina. Kaappini pursuavat keskeneräisiä käsitöitä sekä valmiita käyttämättömiä villapaitoja. Tämän kaiken myötä olen päätynyt villasukkiin. Niitä on helppo ja nopea neuloa ja kysyntääkin riittää.

Nyt neulon kuitenkin tunikaa. Tekisi koko ajan mieli neuloa. Ajattelen neulomista heti herättyäni, aamupäivällä, päivällä ja illalla nukkumaan mennessäni. Olen alkanut taas katsoa televisiota, sillä samallahan voin neuloa. Harkitsen neulomista pimeässä elokuvateatterissa, sillä saahan siellä rouskuttaa pop corniakin.

Neulominen rauhoittaa. Neulominen kiihottaa. Neulominen turhauttaa. Neulominen antaa toimettomille käsille tekemistä. Neuloessa ei tarvitse miettiä laittaako kädet taskuihin, asetteleeko ne polvien päälle vai lomittaako sormet ristikkäin. Neulominen on käsityön heroiini.

Luultavammin tunikasta tulee käyttökelvoton venähtänyt lumppu. Vielä se on kuitenkin potentiaalisesti kaunis. Sellainen, josta vielä joskus sanotaan "Ihana, mistä olet ostanut?"

Kirjailijat

Olin eilen Marisha Rasi-Koskisen uuden novellikokoelman pienissä intiimeissä julkkareissa. Kirjailija on ollut kanssani samassa kirjoitusryhmässä. Hän julkaisi jo kolmannen teoksensa, joka on mieletön saavutus psykologilta ja kolmen lapsen äidiltä. En ole vielä ehtinyt lukea uusinta kirjaa (Vaaleanpunainen meri), joten en voi sitä kommentoida, mutta teos sai Aamulehdessä peräti ylistävän arvion ja viisi tähteä.

Juhlissa vallitsi hälyttävän korkea kirjailija- ja kustannustoimittajatiheys. Vietin illan vanhojen turvallisten kirjoittajaystävieni parissa, vaikka pitäisi tietysti verkostoitua. Toisaalta kuka haluaisi verkostoitua kanssani. Keskustelin hetken erään kirjailijan kanssa, jonka kirjoja en tietenkään ole lukenut. Noloa, vaikka hän ymmärsi asian, sillä luettavaa on niin paljon. Nyt aion korjata asian. Nainen oli alunperin äidinkielen opettaja, mutta melkein vihasi työtään. Nyt hän on vapaa kirjailija. Mistä tuo vapaa etuliite tulee? Oikeastaan ainoita vapaita kirjailijoita ovat ne, jotka hankkivat elantonsa muuten kuin kirjoittamalla.

Miespuoleinen kustannustoimittaja lauloi runoihin  (ainakin Vammevuota ja Södergrania) säveltämiään lauluja itseään kitaralla säestäen. Saattoi kuulla ainoastaan hiljaisen musiikin ja kollektiivisen hengityksen. Olin juuri kasannut kertakäyttölautaselle rukiisia korppuja. Ei auttanut kuin odotella ja ihailla korppuja peittävää sinihomejuustokerrosta.

Kirjailijat saavat jonkinlaisen ylimääräisen korvauksen, jos heidän kirjojaan lainataan kirjastoista tuhat vai oliko se sata kertaa vuoden aikana. Keksimme, että minä saatan joutessani lainailla tutun runoilijan esikoiskokoelmaa. Suunnittelimme lainakirjaan narua, josta voisin nopeasti vetäistä sen palautusautomaatista uudelleen lainattavaksi. Ottaisimme valokopioita kirjan viivakoodista ja liimailisimme niitä Laila Hirvisaaren romaaneihin. Nuoresta naisesta tulisi sensaatio ja lehdet häntä kilvan haastattelisivat ja kirjakin menisi kaupaksi. Vaikka jotkut eivät ehkä usko, niin runoilijoidenkin on ostettava ruokaa ja maksettava vuokransa.

Tytär ja hänen uusi naisystävänsä olivat luonani yötä. Aamulla tunnelma oli oikein leppoisa. Ostin hulluuksissani meille tammikuulle liput Mamma Mia musikaaliin Svenska teaterniin, vaikkei minulla olisi ollut oikein varaa. Paikkoja, joissa mainittiin olevan näköesteen, olisi saanut edullisesti, mutta meidän paikkamme ovat nyt niitä, joista sekä näkee että kuulee.

Kuva on napattu kännykällä Tulenkantajien kirjakaupasta.

Kimmo

Taide vaatii usein onnistuakseen jonkinlaista hulluutta, vaikkapa haitarimusiikin ja painin yhdistämistä. Kimmo Pohjosen Tampere talon konsertissa sekin nähtiin. Painimolskille läiskähtelevät nuoret miehet tahdittivat hienosti haitarinsoittoa.

Kimmo Pohjonen synnytti leveän hameensa alta Minna Tervamäen. Pohjonen pyöri soittaessaan niin, että laaja hame levisi hänen ympärilleen kuin viuhka. Mahtoi Pohjosta huipata. Lopulta mies soitti näyttämöllä selällään maaten.

Muusikon taival ei ole helppo. Skreeniltä näytettiin vanhoja filminpätkiä, joissa taiteilija soitti tanssimusiikkia ruotsinlaivalla. 

Kuulimme myös aina niin ihanaa Ismo Alankoa (Syvä maanantai), Ramsöön moottorimiehiä ja Pinnin poikia (Arto Järvelä ja Kimmo Pohjonen), Heikki Laitista, Kimmo Pohjosen tyttäriä. Encoressa Pohjonen pyysi lavalle isänsä soittamaan kanssaan haitaria, siinä vaiheessa tuli pientä ylimääräistä kosteutta silmään. Tampere talon yleisö taputti seisaallaan.

Palasin kotiin tyytyväisenä ja tukka vesisateesta lättänänä. Meillä olisi ollut klinikan juhlat, mutta en viitsinyt mennä sinne likomärkänä ja taide-elämyksestä pyörryksissä.

Kimallusta

Sara Hildenin taidemuseossa on esillä Marika Mäkelän retrospektiivi. Tauluja on kerätty 70-luvulta tähän päivään. On hauska seurata taitelijan kehitystä. Marika Mäkelä maalaa abstrakteja tauluja, mutta ne eivät ole tällaiselle maallikollekaan hankalia katsoa, sillä ne ovat monesti niin sieviä (tästä taiteilija tuskin pitäisi). Jotkut taulut ovat glittereineen niin koristeellisia, että alkaa miettiä mikä näistä tekee taidetta seinäkoristeiden sijaan. Taidetta ne kuitenkin ovat.

Kahdeksankymmenluvun maalauksiin on sudittu paksulti voimakkaita tummia värejä, metsän tunnelmaa. Taiteilijaa ovat inspiroineet runoilijat kuten Eeva-Liisa Manner ja Gunnar Björling.  Myöhemmin Mäkelä alkoi kaivertaa ja maalata puuta, teosten värimaailma muuttui ja maalikerros oheni. Tauluissa alkoi näkyä ihmishahmoja. En ymmärtänyt Marika Mäkelän veistoksia, mutta maalaukset olivat mieleeni. Saatan käydä näyttelyssä vielä uudelleenkin.

Marika Mäkelä vietti lapsuutensa Oulun kasarmeilla sotilaiden keskellä kuten Hannu Väisänenkin.

Yllä oleva kuva ei kykene välittämään taulun hilpeää kauneutta.

Olen aiemminkin tunnustanut rakkauteni Sara Hildenin taidemuseolle. Rakkauteni ei ole kylmennyt vaan jatkuu kuumana ja tuoreena. Huomaan rakkaassani aina uusia piirteitä. Nyt havaitsin, että alakerran betoniseinät näyttävät ikäänkuin ne olisi tehty höyläämättömästä jätelaudasta. Rakennukset ovat luotettavia rakastettuja. Aion varmuuden vuoksi jatkossa pysytellä rakennussuhteissa. Jotkut haluavat siirtää museon betonirakennuksesta muualle. Pieniä uhkia tällaiseenkin stabiiliinkin rakkaussuhteeseen liittyy.

Soimme itsellemme maukkaat palkintokahvit Cafe Sarassa kun olimme suorittaneet kulttuuritehtävän.

Kävin eilen toista kertaa parisalsassa. Olin vannonut, etten aio harrastaa salsaa Suomessa. Olen matkustanut kahdesti Kuubaan. Salsan tanssiminen siellä oli hillittömän hauskaa. Kuubalaiset ovat oppineet askeleet jo vaippaikäisenä, eikä eikä heidän kanssaan tanssiessa tarvitse pingottaa. Hiki valuu ja rommi virtaa suonissa. Minut onnistuttiin houkuttelemaan uudelleen salsan pariin. Kuubalaisen opettajan kanssa tanssiminen on vaivatonta ja helppoa. Osa suomalaisista miehistäkin osaa tanssia ihan kohtalaisesti. Miehen tehtävä on salsassa tärkeä, sillä hän ohjaa naista ja määrää mitä seuraavaksi tehdään. Jos mies ei sitä osaa niin tilanne on aika hämmentävä. Kehitystä kuitenkin on havaittavissa.

Hedelmä

Käsittelimme hiljattain ydistyksemme kokouksen palautetta. Palautteen vapaamuotoiseen osuuteen oli joku naputellut haluavansa taukokahvinsa kera hedelmiä leivonnaisten sijaan. Aloin heti miettiä tarjoilun muuttamista. V sanoi taas viisaasti, että on mahdollista, että kaikki muut 99 kokouksen osallistujaa olivat tyytyväisiä marjapiirakkaan ja että vain yksi olisi halunnut hedelmiä sen sijaan. Se joka valittaa saa helpommin äänensä kuuluviin kuin se, joka tyytyväisenä vaikenee. Suunnittelimme seuraavan kokouksen tauolle leivonnaisten viereen lautasta, jolla köllöttäisi yksi omena. Sen viereen voisi laittaa lapun, jossa lukisi "Hedelmä".

Viime aikojen muotisairaus on ollut kilpirauhasen vajaatoiminta. Taudin oireet ovat niin tavanomaisia, että niitähän on melkein kaikilla. Kukapa ei olisi väsynyt. On kiistelty siitä hoidetaanko kilpirauhasen vajaatoimintaa T4 vai T3 valmisteella. Tiedoitusvälineiden perusteella tulee sellainen vaikutelma, että lääkärit olisivat kovinkin erimielisiä taudin hoitoperiaatteista. Kukaan tuntemani lääkäri ei toimi hoitosuositusten vastaisesti. Kuitenkin niiden harvojen erimielisten lääkärien ääni pääsee lehtiin ja televisioon.

Se joka tuo toiveensa esille, saa äänensä helposti kuuluviin. Luullaan, että kaikki haluavat kahvin kanssa tauolla omenaa eikä mustikkapiirakkaa. Me jotka uskomme tutkimustuloksiin ja hoitosuosituksiin emme pääse esille suhteellisesti samassa mitassa kuin vastarannankiisket. Konfliktit myyvät hyvin ja siksi niitä liioitellaan ja rakastetaan tiedoitusvälineissä.

Rikos ei kannata

KAVI:n  (Kansallinen audiovisuaalinen instituutti) sarjassa näytettiin Quentin Tarantinon 1992 ohjaama rikoselokuva Reservoir Dogs. Olen pitkään suunnitellut Kavin maanantain näytöksiin osallistumista, mutta jaksan vasta nyt kun olen vuorotteluvapaan vuoksi poissa palkkatyöstä. Olen myös pelännyt kyseisen elokuvan väkivaltaisuutta ja syystä.

Elokuvassa ei ole ainuttakaan naista. Naisia käsitellään ainoastaan kun miesjoukko kerää tarjoilijalle tippiä ja kun sattumalta ryöstäjien tielle joutunut nainen ampuu kohtalokkaan laukauksen. Näyttelijäjoukko on hillittömän hyvä: Harvey Keitel, Chris Penn, Lawrece Tierney, Michael Madsen, Quentin Tarantino, Steve Buscemi ja Tom Roth. Timanttiryöstöä varten varkaat nimetään anonymiteetin takaamiseksi värien mukaan: Mr Blonde, Mr Blue, Mr Brown, Mr Orange, Mr Pink, and Mr White. Mr Pink ei tietenkään haluaisi olla Mr Pink, mutta ei auta kuin totella, sillä homman johtaja Joe on näin päättänyt.

Elokuvan alussa miehet istuvat pöydän ääressä ja kamera kiertää heitä. Huima kohtaus. Elokuva on julma ja samalla inhimillinen. Inhimillisyyttä tuo Harvey Keitel. Filmi on niin väkivaltainen, että voisin pyytää ainakin kaksi euroa viiden euron lipun hinnasta takaisin, sillä pidin silmiäni suljettuna merkittävän ajan. Vatsaan ammuttu mies makasi melkein koko elokuvan ajan omasta verestään muodostuneessa lammikossa.

Elokuvassa on hieno musiikki, mutta en voisi sitäkään kuunnella muistamatta veristä aukkoa, jonka paikalla joskus sijaitsi korva.

Näytöksessä sai aina kahdenkymmenen minuutin välein hengähtää, sillä filmikelaa vaihdettiin. Kun filmi taas alkoi, välähtivät valkokankaalla numerot  9-8-7-6-5-4-3-2-1-0. Tuntui nostalgiselta. Filmiaikana näytökset usein keskeytyivät erilaisten ongelmien vuoksi. Filmi näyttää epätäydelliseltä, kauniilta kuin vanhat huonekalut tai kankaat. 

En tullut elokuvasta erityisen onnelliseksi, mutta ymmärrän sen arvon.

Eilisessä joogassa hoidettiin rauhasia, varsinkin kilpirauhasta. Pää väännettiin takakenoon ja sitä käänneltiin puolelta toiselle täsmämantraa hokien. Tunnilla harrastettiin myös meditatiivista vihellystä taustamusiikin kera. On hauskaa tehdä jotain niin epärationaalista. 

Suhteellinen kiire

Villasukkien neulominen ei kenties ole kaikkein seksikkäin harrastus, mutta se on silkkaa meditaatiota. Yllä viimeisin saavutukseni sukkaneulonnan alalla. Kuljen aina kotona villasukissa (en kuitenkaan ihan kovimmilla helteillä). Sukat on helppo pakata mukaan kyläreissullekin. Villasukka on suojakerros helposti särkyvän ihmisen ja kovan maailman välissä.

Kävin aamulla työväenopiston jumpassa. Porukka on melko eläkeläispainotteinen. Kolme miestä huitoo mukana. Teimme lankkua (kaikki kai tietävät mikä lankku on), jolloin yksi miehistä oli sitä mieltä, että hänen vatsansa on liian painava ja ettei hän siksi pysy lankun vaatimassa ojennuksessa. 

Eläkeläisporukka (epäilisin keski-iäksi seitsemänkymentä vuotta) keskusteli siitä kannattaako kuulua facebookiin. Joukossa oli kannattajia ja ehdottomia vastustajia "En minä ehdi roikkua siellä."  ("en minä ehdi" nainen vetää jumpassa ihan omaa ohjelmaansa). Ymmärrän hyvin. Nyt vuorotteluvapaalla aika ei riitä vaatteiden silittämiseen, pyykin pesuun, kaupassa käymiseen saati kirjoittamiseen. Minut on vallannut jonkinlainen suhteelllinen kiire. Lasken kampaajakäynnin tai jumpan samanarvoiseksi kahdeksan tunnin työpäivän kanssa. Olen tehnyt päivän työt  käymällä jumpassa. Ehdin työpäivinä edellä mainittujen toimien lisäksi päivystää ja tehdä esitelmiä.

Huomasin juuri, että Peter von Bagh on kuollut. Mies teki radio-ohjelmia elämää suuremmista elokuvista. Miten elokuvaohjelman voi tehdä radioon? Von Bagh kykeni siihen. Mies kirjoitti tiiliskiviä klassikkoelokuvista. Tietääkseni hän ohjasi vain yhden pitkän fiktioelokuvan "Kreivi". Elokuvaa oli filmattu matkustajakoti Mekassa. Meidän piti T:n kanssa opiskeluaikana ehdottomasti yöpyä siellä. Matkustajakodin käytävien seinät oli maalattu bordellinpunaisella. Majoitustiloissa oli yöllä aika levotonta. Mekkaa ei enää ole, mutta Peter von Baghin tunnistettavan äänen voi vielä kuulla
elokuva- ja taidedokumenteissa.

Limerikkihaaste

Sain Jaanalta limerikkihaasteen ja väsäsin heti kolme. Hauskaa!

L niinkuin Limerikki -blogihaaste toimii näin: 
1. Kirjoita limerikki, joka käsittelee jotakin Suomen kaupunkia. Runo, joka noudattaa seuraavaa kaavaa:"Limerikki on viisisäkeinen , usein pilaileva riimiruno, jonka ensimmäisellä rivillä on mainittava jonkin paikkakunnan nimi. Runomuoto tunnetaan jo 1300 luvulta asti, mutta Edward Learin A Bonk of Nonsense teki sen tunnetuksi ja antoi sille nimen irlantilaisen Limerickin kaupungin mukaan. Runossa pitää keskenään rimmata ensimmäinen, toinen ja viides säe sekä kolmas ja neljäs säe, eli runokielellä:AABBA

(Anneli Kanto, Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä -kirjan alkulehdeltä)

2. Julkaise runosi blogissa. Kopioi tekstiisi haasteen säännöt.

3. Mainitse tekstissäsi tämä haasteen alkuperä ja lisää tekstiisi linkki, joka tuo lukijansa tähän kirjoitukseen. (Huom! Ilman linkitystä et voi osallistu haasteeseen. Voit käyttää kuvaa lähdeviitteellä)

4. Kopioi linkki kirjoituksestasi kommenttikenttään, jos haluat runosi myöhemmin tehtävään haasteen koostepostaukseen.
5. Lähetä haaste 3-5 blogikaverillesi. 


-->

Roomaan, saanko pyytää

Sillä mua jo hyytää

Kaupunki synkkä, pimeä

Ei näy sineä

Taivas vettä syytää

---------------------------

Tampere mustamakkara

Kukka kai päivänkakkara

Mitä näistä

Ei kukaan loppuaan väistä

Kaatuu jakkara

---------------------------

Kotkassa ei käy rupla

Onko rakkaus vain kupla

Ei tarvita paljon älyä

Kun vietellään kälyä

- Syödäänkö Tupla

--------------------

Haastan Dessun, Exmen ja Minervan

Get on

Myyjät joutuvat myymään oheistuotteita: jos asiakas hankkii mekon, häneltä pitää kysyä "Tarvitsetko villatakin?"  Jos ei tärppää voi vielä kokeilla "Entäs sukkahousuja?"

Tapa on levinnyt apteekkeihin. Ostin Yliopiston apteekista Kefexin-kuurin. Farmaseutti kysyi maireasti "Onko sinulla maitohappobakteereita?". En halunnut ostaa kyseistä tuotetta. Farmaseutti ei lannistunut "Tuleeko sinulle helposti hiivatulehdus?" (hiivatulehduslääkkeitä myydään ilman reseptiä).

Koen tuollaisen myyntihenkisyyden apteekkitoimintaan kuulumattomaksi. Apteekin hoitaminen on muutenkin erinomainen bisnes, ainakin suuren kaupungin paraatipaikalla. Voin olla väärässä. Ehkä Yliopiston apteekilla meneekin yhtä huonosti kuin Stockmannilla.

-------------------------------------------------

Tampereella on käynnissä Maailmantangofestivaali. Eilisessä "Laitakaupungin laulut"- konsertissa esiintyivät Uusi suomalainen tango-orkesteri, Tuomari Nurmio, Marjo Leinonen ja Remu Aaltonen. Konsertin kestoksi oli merkitty 18.-19.45 ja aikatulussa pysyttiin vaikka yleisö kuinka taputti encorea.

Solistit olivat mainiosti valittuja ja sopivat hienosti samalle lavalle, jossa eivät kuitenkaan olleet yhtä aikaa. Tuomari Nurmio oli sympaattinen niinkuin aina. Hän lauloi jopa klassikon "Valo yössä". Marjo Leinonen liikkui lavalla kuin eksoottinen lintu. Hän esitti mm. Amy Winehousea. Upein oli kuitenkin laulajan tulkinta Tamara Lundin aikoinaan esittämästä tangosta "Sinun Omasi". Näin se kuuluu laulaa. Viimeisenä lavalle köpötti Remu Aaltonen keppeineen. Hän näytti hauraalta kunnes meininki alkoi. Miestä katsoi suu auki. Mikä karisma. Ei mitään tolkkua mitä mies lauloi, mutta bändillä ja yleisöllä oli hauskaa. Viimeisenä saatiin vielä "Get on".

Lähdimme Pakkahuoneelta hymyillen. Kello ei ollut edes kahdeksaa, olin lähes selvinpäin, mutta tuntui kuin olisin juhlinut hauskassa seurassa aamuyöhön.

Esiin tunkevat aatokset sameat
Valhetta vatvovat karkeat sanat
Paksu lompakko
Helppo on lempeä pyytää
Kerjääjää
Alla silmien himerrys hyytää

Häpeä

Huomasin eilen, ettei minulla ole leipää. Heiluin kahden vaiheilla: olisiko helpompi mennä kauppaan (400 m) vai leipoa sämpylöitä. Päädyin leivontaan, sillä sitä varten ei tarvinnut pukeutua. Kaupassa saattaa törmätä tärkeään henkilöön. Se tapahtuu silloin kun on laittanut päälleen nuhjuisen lenkkipuvun ja jättänyt hiukset harjaamatta. Nytkään eivät hiukset olleet ihan parhaassa kuosissa.

Heitin pellille lusikalla taikinakikkareita, jotka sulivat lämmössä tasaisen pyöreiksi täydellisiksi sämpylöiksi.

Kaaduin toissapäivänä pyöräillessäni omalla pihallani. Kulkureitillä törrötti metalliputki, jota ei ollut siinä aiemmin ollut. Tein äkillisen väistöliikkeen, jolloin törmäsin pensaaseen ja menetin kulkuneuvoni hallinnan. Rakennusmies riensi auttamaan minua. Pyöräilykypärä oli vääntynyt vinoon ja vaatteet olivat säädyttömästi epäjärjestyksessä. Ensimmäinen tunne oli häpeä. Ponkaisin liikkeelle ja vakuuttelin, ettei ollut käynyt mitenkään. Polvea koristaa asfaltti-ihottuma. Iho on punoittava, erittävä ja kirvelevä. Törröttävä putki on merkitty kaatumisen jälkeen oranssilla tötteröllä. Jos olisin Amerikassa, voisin haastaa rakennusfirman oikeuteen ja saada korvauksia.

Miksi minua hävetti, vaikka kyseessä oli selvä turvallisuuden laiminlyönti? Häpeä on ihan hyödyllinen tunne,  sillä ihminen ilman mitään häpeän tuntemusta olisi holtiton. Häpeä ilmenee usein silloinkin kun siihen ei olisi mitään aihetta. Välillä kyllä aihettakin on. Silloin siteeraan viisasta psykiatriystävääni ja sanon itselleni  "Häpeällähän siitä selviää".

Vain televisio-ohjelmaa

Kun ei ole mitään kirjoitettavaa, voi kirjoittaa siitä, ettei keksi mitään sanottavaa. Toisaalta voi liikutella sormiaan näppäimillä ja katsoa mitä siitä syntyy.

Media on hehkuttanut monta viikkoa uutta "Vain elämää"- kautta. Katsoin ohjelman ensimmäistä kertaa. Jaksossa nähtiin Veskun päivä, jolloin muut laulajat lauloivat suoranaiseksi ikoniksi nousseen taiteilijan lauluja. Alkuun ohjelma vaikutti vähän falskilta, varsinkin kun näytettiin lähikuvaa, jossa kyynel valui Elastisen poskea pitkin.

Heitettiin tikkaa. Tikanheiton seuraaminen on ehkä tylsintä, mitä voin kuvitella. Olen aina pitänyt itseäni surkeana tikanheittäjänä, mutta olenkin yhtä hyvä kuin Vesku Loiri!

Kuvaruudun jatkuvasti täyttävät mainokset alkoivat tympiä. Toisaalta ehdin mainostauoilla levittää pyykit ja tyhjentää astianpesukoneen. Loppua kohti ohjelma parani. Päästiin vihdoin uudestaan kuuntelemaan musiikkia.

Nyt tiedän mistä "Vain elämää"- spektaakkelissa on kysymys tai tiesinhän sen ilman katsomistakin. Ohjelmassa on hyviä puolia: siinä ei nöyryytetä ketään ja kehutaan kaikkia. Onko tuo keskinäinen hymistely jo rasittavan puolelle menevää, on tietysti makuasia.

Turhaa roinaa

Länsimaisella ihmisellä on liikaa tavaraa. No se ei tietysti ole mikään uutinen. Menen taas henkilökohtaiselle tasolle. Löysin kaapistani kahdeksan reppua. Suurin osa niistä on mainosreppuja. En halua kulkea joku kongressi- tai lääkemainos selässäni. Monet repuista ovat aika huonolaatuisia. Ne eivät jostain syystä kelpaa kenellekään. Olen yrittänyt.

Löysin repuista 19 kuulakärkikynää, viisi nenäliinapakettia, alushousut, uimalakin (en osaa käytttää päähinettä uidessani), kaksi huulirasvaa, huulipunan, kaksi huultenrajauskynää, muistikirjan, 15 senttiä rahaa, uimalasit, pikkupullot shampoota ja hoitoainetta, perusvoidetuubin, kivikovaksi kuivuneen lakun, kuitteja, käyntikortteja ja kolme pientä froteepyyhettä.

Vein kolme huonokuntoisinta reppua roskikseen. Loput tungin takaisin kaappiin. Yksi repuista on käyttämätön. Siinä on melko pieni mainoslogo.

Pienen punaisen nahkarepun ostin joltain kaupunkimatkalta. Lomalla on ikävä kyllä aikaa hankkia kaikkea tarpeetonta. Miten se pirteän värinen tyylikäs reppu on jonkin kumman metamorfoosin kautta muuttunut räikeäksi ja teennäiseksi? Uuden tavaran viehätys menee ohi nopeammin kuin rakastuminen. Toisaalta, miten ihana hetki onkaan, kun saa omakseen jotain kaunista.

Sain televisioni taas toimimaan. Kuvaruudulla on lukenut parin kuukauden ajan "no signal". Korjaustoimenpide oli melko helppo: työnsin antennijohdon tiukemmin seinään.  Ilahduin television toimivuudesta ja surffailin kanavalta toiselle.  Katsoin lopulta ohjelman "Huvila ja huussi". On helpompaa maata sohvalla ja seurata toisten remonttia kuin itse alkaa korjata elinympristöään. En osaisi asua kodissa, jonka olisi suunnitelllut joku sisustamisen ammattilainen. Haluan kaikessa olevan jonkun inhimillisen särön. Epätäydellisyyden viimeistelee Kerttu, joka terottaa kynsiään huonekaluihin.

Jooga

Olin ensimmäistä kertaa kundaliinijoogassa. Työväenopiston jooga järjestettiin yksityisessä joogakoulussa. Koulun ikkunoista avautui kaunis maisema, vallitsi rauha ja kauneus, ulkopuolelle jäivät kiire ja eripura.

Opettaja oli pukeutunut täysin valkoiseen asuun, jopa hiuksia peitti valkoinen liina. En ehtinyt ensimmäiselle joogakerralle, joten sain lapun, johon mantrat oli kirjoitettu. Väänsin jalkani risti-istuntaan, laitoin kämmenet vastakkain ja asetin ne keskelle rintakehääni. "Ong Namo Guru Dev Namo" hyrisimme yhdessä silmät suljettuina. Teimme erilaisia harjoituksia, joista useimmat risti-istunnassa. Välillä oli pakko suoristaa jalkoja. Kurkistin salaa muita joogaajia. Asettaisin suurimmalle osalle hypermobiliteettidiagnoosin. Minun niveleni ovat jäykät. Tässä on sellainen vääristymä, että ihmiset, joiden nivelet ovat yliliikkuvat, taipuvat hyvin erilaisiin asanoihin. He eivät itseasiassa tarvitsisi ollenkaan moisia harjoituksia, mutta saavat niistä tyydytystä, sillä pärjäävät tunneilla hyvin. Jäykkäniveliset taas hyötyisivät joogasta, mutta tuntevat huonoutta taipuisassa joukossa.

Harjoituksen lopussa lauloimme

May the long time sun shine upon you,

all love surround you,

and the pure light within you

guide your way on.

Siemailimme inkiväärin makuista teetä. Kauneus, rauha ja tyyneys täyttivät mielemme. Unohdin hetkeksi sen, että Suomessa yritetään viedä läpi järjetöntä ydinvoimahanketta ja että en saa tänä vuonna ostaa uusia syysvaatteita.

Tunnista tuli hyvä olo. Joogaa harrastavat varmaan vastustavat tätä, mutta jotain uskonnollisen sävyistä kokemuksessa oli. Ilman tuomitsemista, ilman synnintuntoa. Pitäisikö tyhjistä kirkoista repiä penkit ja levitellä lattialle matot. Niillä voisi papin ohjeiden mukaisesti venytellä ja laulaa lopussa  jonkun lempeän virren, jossa luvataan kaikille rakkautta.

Työasu

Facebookin lääkäriryhmässä on keskusteltu lääkärien työasuista. Pitääkö lääkärillä olla valkoinen työtakki?

Opiskeluaikoina ostimme itsellemme ensimmäiset lääkärintakit. En osannut oikein sopeutua takkiin enkä uuteen rooliini. Moni pesi työasun (niitä oli yksi) opiskelijaboksin vessan altaassa. Siltä ne takit näyttivätkin. Nykyään opiskelijat saavat takkinsa sairaalasta ja ne pestään pesulassa, joka ei välttämättä sijaitse Suomessa. Pidin puuvillaisista takeista, joissa oli pienet pystykaulukset. Nyt asut ovat keinokuitua. Kun takin ottaa metallisesta pukukaapista, metallihenkarista, niin ainakin talviaikaan saa säköiskun, joka kirpaisee varpaissa saakka.

On monia maita, joissa lääkärit työskentelevät omissa vaatteissaan. Meillä lääkärin on perinteisesti erottanut valkoisesta pitkähelmaisesta takista. Nykyään hihat kehotetaan hygieniasyistä käärimään kyynärpäiden kohdalle. Miksi hihat ovat niin pitkät, että suorana ulottuvat ojennettujen sormien päiden kohdalle? Virolaisilla kollegoilla näytti olevan lyhythihaiset takit.

Olen huomannut, että hygieniasääntöjen noudattaminen heikkenee sitä mukaa, mitä korkeampi asema lääkärillä on.

Kuulin helsinkiläisiltä kollegoilta, että uusien määräyksien vuoksi omat vaatteet eivät saa näkyä lainkaan. Ei siis saa käyttää edes omia sukkia. Sinänsähän lääkärintakki on pelastanut monelta pukeutumisongelmalta. Vaihdan vaatteeni käytännössä joka päivä, puhtaan lääkärintakin puen kerran viikossa, jos sopivan kokoinen pesty takki löytyy. Tarvitsen takkia harvoin suojavaatteeksi, joissain toimenpiteissä toki ja ruokapöydässä, sillä olen melkoinen töhry. Voisiko ajatella, että toimenpiteitä varten olisi vaikka päivittäin vaihdettava puhdas esiliina ja työtakeista luovuttaisiin? Erikseen ovat tietysti leikkaussalit, ensiapu ja muut vastaavat työpisteet. Onko hoitotulos kiinni vaatetuksesta?

Kävimme aikoinaan Kuopiossa katsomassa vuokra-asuntoa, jossa asui lääkäripariskunta. He olivat kotioloissa pukeutuneet sukkia myöten KYS:n leikkaussaliasuun.

Höstvisa

Vägen hem var mycket lång
och ingen har jag mött,
nu blir kvällarna kyliga och sena.
Kom trösta mig en smula,
för nu är jag ganska trött
och med ens så förfärligt allena.
Jag märkte aldrig förut att mörkret är så stort,
går och tänker på allt detdär som man borde.
Det finns så mycket saker som
jag skulle sagt och gjort.
och det är så väldigt lite jag gjorde.

Skynda dig älskade, skynda att älska,
dagarna mörkna minut för minut,
tänd våra ljus, det är nära till natten,
snart är den blommande sommarn slut.

---------------------------------------------------

Tuossa edellä on copypaste-menetelmällä vaivattomasti sirretty blogiin Syyslaulun kahden ensimmäisen säkeistön sanat. Tove Jansson kirjoitti ne. Jostain syystä suomalaiset sanat eivät kosketa ollenkaan samassa määrin.

Aurinko paistaa sitkeästi, joten syysmelankoliaan uppoaminen ei vielä onnistu. 

Vuorotteluvapaan vuoksi minun oli mahdollista osallistua työväenopiston aamujumppaan. Taisin olla porukan nuorin. Mukaan oli uskaltautunut kaksi kypsässä iässä olevaa miestäkin. En ole pitkään aikaan nähnyt jumppatossuja, mutta nyt näin. Jumppa oli kaikesta huolimatta hyvä, hieman verkkainen, mutta hitaus sopi hyvin varhaiseen aamuun. 

Poljin jumpan jälkeen Tammelan torille. Join kahvia ja söin leivän, jonka päällä makasi kinkkusiivu ja viipale mehevää tomaattia. Ampiaisen piirittivät minua eri suunnista. 

Torimyyjä ilmoitti kuuluvalla äänellä "Kaikki meillä myytävä on suomalaista, myös myyjät ovat suomalaisia". Hän vilkaisi samalla viereisen pöydän thai-naista. Keräsin ostokseni ja hankin kiusallani aasialaiselta myyjältä litran puolukoita.  Minusta tuntuu, että suomessa on leviämässä jonkinlainen uusisänmaallinen herätys. Ikävää, että se tulee esille ulkomaalaisiin kohdistuvana vihana.

Roskaa

Minua ärsyttävät facebookissa leviävät villitykset,  jotka liittyvät tiettyihin sairauksiin. Mitä hyötyä rintasyöpäpotilaille on päivityksestä, jossa ilmoitetaan "En käytä alusvaatteita"? Jos sairastaisin amyotrofista lateraaliskleroosia, en ilahtuisi siitä, että joku kaataa päälleen jäistä vettä tehdäkseen sairauttani tunnetuksi.  Osa jopa unohtaa kirjaimet ALS pois ja kastelee itsensä kylmällä vedellä ilman mitään sanomaa.

Hupaisaa lukea Hesarista, että ulkoministeri Erkki Tuomiojakin tekee facebook-päivityksiä. Miesparan päiväohjelma vaikuttaa täyteen ahdetulta kuin intialainen bussi. Tuntuu turvalliselta, että tuollainen vakaa mies huolehtii maamme ulkopolitiikasta. Mies juoksee kaiken kiireen keskellä lenkkivermeissä, joita ei ole muutamaan vuoteen muodistettu. Tuomioja ei varmaankaan ehdi käydä Intersportissa vaateostoksilla.

Minulla on facebook-kaveri, jonka päivityksistä tykkää jo muutamassa minuutissa sata kaveria ja kaikkea kommentoi viitisenkymmentä ystävää. Kommentit ovat kehuvia, tukevia ja kannustavia. Erittäin ärsyttävää.

Tuolta Tampere näytti aamulla. Ei paskempi kaupunki. Edellä mainittua Tampere voisi käyttää mainossloganina sen "Tampere - All bright" höpinän sijaan. Tampere on yrittänyt jo muutaman vuoden kampanjoida roskaamista vastaan iskulauseella "I love Tampere". Roskaaminen ei ole vähentynyt lainkaan. Miten olisi "Roskaajat vankilaan!"? En ole eläissäni heittänyt ainuttakaan roskaa. En muista minkä tyyppisellä uhkailulla roskien heittelytarve on minusta kitketty. Siinä ei ainakaan sanottu I love.

Imuri

Päätin imuroida. Marttojen ohjeissa sanotaan, ettei siivousta kannata lykätä liian kauan. Kaikki sujui alkuun normaalisti. Sitten Mielestäni kuului veret seisauttava ääni. Avasin luukun, joka imurissa ilman työkaluja aukeaa. Huomasin, että pölypussi puuttui. Pöly ja kissanhiekka olivat tukkineet Mieleni röörit ja imurin kylki hohkasi kuumuutta. Irroitin johdon seinästä ja letkun kodinkoneen mahasta. Pölyä oli vaikea saada pois imurin sisuskaluista kun sitä ei voinut imuroida. Käänsin Mielen nurin ja varistin roskat sen vatsasta. Olisi tehnyt mieleni laskea hanasta vettä imuriin, lisätä  pesuainetta ja tiskata lika pois. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että sähkömoottori ja vesi eivät ole välttämättä hyvä yhdistelmä. Pyyhin imurin sisuksia varovaisesri nihkeällä luutulla, annoin kuivua hetken ja asetin pölypussin paikoilleen. Se toimi!

Eipä tässä muuta tänään. Kävin lenkillä ja ruokakaupassa. Join Pyynikillä munkkikahvit. Minulla on tapaaminen, joka jännittää positiivisessa mielessä.

Neljäs linja

Olen saanut virallisen siunauksen palkkatyöstä laistamiseen. Eilisessä kirjeessään TE-palvelut toteaa lakonisesti, ettei vuorotteluvapaalleni ole työvoimapoliittisia esteitä.

Matkustin kaksikerroksisella halpabussilla Helsinkiin. Bussi lähti Kalevan Prisman läheiseltä pysäkiltä Sarvijaakontieltä. Istuimet oli verhoiltu pirteän punaisella tekonahalla. Jalkatilaa kulkuneuvossa oli hieman tavallista vähemmän. Raajani mahtuivat onneksi niille varattuun tilaan. Bussissa olisi ollut vessa, mutta en käyttänyt sitä, joten sen tasoa en pysty arvioimaan. Linja-autossa oli melko väljää. Rahastamiseen ei mennyt aikaa, sillä liput on ostettava netistä etukäteen. Moni oli ladannut matkalipun älypuhelimeen, joten kuskilta tuhrautui kuitenkin aikaa niiden tiiraamiseen. Tampereella bussi pysähtyi Kalevan lisäksi Hervannassa, Helsingissä se laski matkustajia huomastaan Keimolassa, Ruskeasuolla ja Kiasman edessä. Maksoin kyydistä neljä euroa.

Kansanvalistusseuran kirjoituskurssi kokoontui Neljännellä linjalla. Sen läheltä löytyy kaikki tarpeellinen: Alepa, pubi, Thai-hieronta ja kirkko. Kurssitila oli pieni ja vaatimaton. Meitä kirjoittajia kokoontui parikymmentä ja mahduimme tiukasti aseteltuina huonetta kiertävän pöydän ääreen. Takahuoneessa keitettiin kahvia ja siellä sijaitsi vessa. Kirjoitusryhmäämme opettaa Taija Tuominen, joka on minulle ennestään tuttu, samaten olin tavannut neljä kirjoittajaa jo aiemmin. Tuntui lopulta aika kotoisalta. Kaikki kurssilla puhuttu ja tapahtunut on luottamuksellista, joten en voi kertoa enempää. Mieli tietysti tekisi. Seuraava tapaaminen on vasta lokakuun puolivälissä. Olisi ollut heinoa tulla Kolmatta linjaa takaisin, mutta katu vei ikävä kyllä väärään suuntaan.

Odottelin tunnin verran junaa rautatieaseman kahvilassa. Ryhmä opiskelijoita osti syötävää vastapäisestä kioskista. Heidän etu ja takapuolellaan roikkuivat kyltit, joissa luki tutun sinisellä pohjalla Bajamaja. Takapuolen kohdalla jokaisella roikkui narussa vessapaperirulla. Tällä keinoin pyritään luomaan yhteishenkeä ja opetetaan tuoreet opiskelijat juomaan alkoholia. Voihan se olla, ettei joku ole sitä vielä kouluaikanaan harjoitellut.

Tampere on arkiyönä pelottava. Tyhjät kadut tuntuvat vaarallisemmilta kuin viikonloppuisin, jolloin ne ovat humalaisten kansoittamat. Kävelin kotiin puolijuoksua kuin sarjamurhaaja olisi vaaninut minua.

Olen kaunis!

En ole koskaan ollut virallisten taulukoiden mukaan ylipainoinen, mutta siitä huolimatta olen ollut lähes koko ikäni mielestäni liian lihava.  Eron jälkeen laihduin alipainoiseksi. Langanlaihaksi muuttunutta ulkonäköäni kehuttiin kuorossa.  Ehkä minua haluttiin lohduttaa, sillä olinhan kriisissä.

Naisten ja nykyään enenevässä määrin miesten päähän taotaan laihuuden ihannetta. Jos olisin kaksi kiloa laihempi niin olisin sata kertaa onnellisempi. Olen aloittanut kymmeniä laihdutuskuureja.

Milloin rajoitetaan hiilihydraattien ja milloin rasvan syöntiä. Repsahtamisista koetaan huonoutta. Synnin palkka on läski ja katumusta voi osoittaa juoksemalla kymmen kilometria ja käymällä Body pumpissa.

Katsoin dokumentin normaalipainoisesta kauniista nuoresta naisesta, joka oli tyytymätön itseensä ja päätti alkaa noudattaa lehtien terveysohjeita. Hän kävi suolihuuhtelussa ja noudatti detox- paastoa. Nainen vapisi nälästä.

Paaston jälkeen lihaskimppu terveysvalmentaja ohjasi naisparkaa ruokavalioasioissa. Naisen jääkaapin sisältö jouti mustaan jätesäkkiin. Ruoanvalmistukseen näyttää tarvittavan vain tehosekoitinta, jossa jauhetaan porkkanaa ja lehtikaalia. Vihreään liejuun lisätään Spirulina-jauhetta. Spirulina on levää, joten se sopiikin hyvin ruokaan, jonka ulkonäkö muistuttaa Itämeren saastumisesta.

Miten paljon aikaa ja energiaa onkaan kulunut siihen, että olen ollut tyytymätön ulkonäkööni. Nykyään liikun ilokseni. Nautin hyvästä ruoasta. Minulla on teoria, jonka mukaan vastenmielinen liikunta ei ole terveellistä. Entinen pomoni sanoi aina "Pitää riittää itselleen". Se tietysti tarkoitti muutakin kuin ulkonäköä. Se on yllättävän kova tavoite.

Syksy

Serkut ajoivat kanoja takaa ja kiusasivat niitä eri tavoin. Kanat juoksivat poikia pakoon jättäen jälkeensä sulkavanan. Serkut repivät kärpäsiltä siivet ja katsoivat mitä tapahtuu. He tappoivat perhosia eetterillä ja pistivät nuppineuloja pienten vartaloiden läpi. Perhoset näyttivät kauniilta valkoista taustaa vasten. Minä paheksuin hyönteisten kidutusta.

Koiranputkista tehtiin pillejä ja aseita, joiden läpi saattoi ampua kuivattuja herneitä. Kun kämmenet asetti vastakkain, pingotti niiden väliin heinän ja puhalsi, sai aikaan viiltävän äänen. Kuivan kellervän ruo'on pää sytytettiin palamaan ja poltettiin "tupakkaa". Vaari teki pajupillin, joka soi aikansa kunnes kuivui äänettömäksi.

Serkkujen kanssa rakennettiin lautta ja melottiin keskelle järvenselkää. Isä huusi rannalla. Hän tönäisi veneen irti rannasta hakeakseen meidät, mutta huomasi, että airot olivat lautalla. Isä karjui vieläkin kovempaa.

Järvestä sai mato-ongella ahvenia, särkiä ja kiiskiä. Kiisket heitettiin takaisin veteen. Vaari kävi nostamassa verkot ja katiskat. Niistä tuli saaliiksi lahnoja, haukia ja lisää ahvenia ja särkiä. Pikkukalat uiskentelivat sankossa.

Uitiin niin kauan, ettei hampaiden kalinaa meinannut saada loppumaan ja sormet ja varpaat olivat ryppyiset kuin mummon posket. Kilpailtiin siitä kuka pystyi olemaan pisinpään savusaunassa kun sitä lämmitettiin.

Hevonen karkasi ja laukkasi mummon kukkapenkkien poikki. Mummo sääli pioneitaan ja sätti vaaria. Irrallaan laukkaava työhevonen oli kiehtova ja pelottava.

Kun tuli nälkä, mummo kastoi voilla voidellun ruisleivänpalan päivälliseksi valmistuvan lihakeiton liemeen. Se maistui paremmalta kuin mikään muu. Illalla kasteltiin korppuja makeaan teehen ja kuunneltiin Lauantain toivottuja.

Syksyllä lähdettiin takaisin Helsinkiin. Sukulaiset säälivät minua, joka jouduin kivierämaahan. Koti oli muuttunut kesän aikana vieraaksi ja housunlahkeet kutistuneet.

Elämän letkajenkka

Pendolino numero 53 Hki- Tre, vaunu 8, paikka 53. Penkilläni istuu joku alaikäinen äitinsä vieressä, äiti lappaa Pilttiä lapsen suuhun. Istahdan paikalle 59. Tuolin selkänojaa ei saa kallistettua, jotta voisin torkkua. On istuttavana suoraryhtisenä kuin kansakoulunopettaja. Harjoittelin aikoinaan suorana kävelemistä asettamalla kirjan pääni päälle. Ei pysynyt päälaellani vaan putosi lattialle.

Kävin kokouksessa Helsingissä. Eräs kollega aloittaa kuulemma työt viideltä aamulla. Minä en aio tehdä sitä.

Didrichennin taidemuseossa avattiin 6.9 Edward Munch näyttely. Museo sijaitsee Kuusisaaressa meren rannalla. Sinne pääsee Elielinaukiolta bussilla numero 195. Museon vessassa on kylpyamme, roosan väriset kaakelit ja sen suuresta ikkunasta näkyy meri.

Näyttelyyn pitää mennä metallinpaljastimen läpi. Ilmeisesti halutaan varmistaa, ettei joku ala viillellä tauluja. Sellainenkin mielihalu saattaa joskus vallata.

Taulut olivat aika hienoja. Tai osa niistä. Mieleen jäi keltaiselta seinältä kookas teos, Elämän tanssi. Se oli jollain kierolla tavalla ahdistava ja pelottava. Nyt on sekin sitten nähty ja tänne raportoitu.

Ehdin junamatkalla jo luvata tehdä erään tutkimukseen liittyvän työn. En opi koskaan sanomaan ei.

Hirvikärpänen

Minun piti olla kotona kolmelta, mutta onnistuin pääsemään junaongelmien vuoksi tänne vasta neljältä. Tunti on mitätön silmänräpäys verrattuna aikaan, jonka Nelson Mandela vietti vankilassa. Hän ei valittanut, joten en minäkään.

Matka Turusta Tampereelle taittui lopulta junan sijaan ammattiautoilijan kyydissä. Ammattilaisen tunnistaa vantterasta varresta, istumalla tuhotusta terveydestä ja sinisestä lyhyestä pusakasta. Istuin takapenkin keskipaikalla. Vasemmalla puolella istuvan nuoren naisen pää heilahti välillä olkaani vasten. Oikeanpuoleinen leidi soitteli työpuheluita.

Isäni täytti 84 vuotta. Hän ajaa autoa kuin nuoret miehet: ohittelee ja kaahaa ylinopeutta. Isäni kuljetti minut ja äitini mökille. Huomauttelin ajotavasta takapenkiltä hänen olkansa ylitse.

Kävin nuoren sukulaismiehen kanssa sienessä. Sienestyskumppanini kantoi kainalossaan Mauri Korhosen teosta "Uusi sienikirja". Sienireissumme hyötysuhde muodostui seuraavanlaiseksi: 1 herkkutatti/ 10 tapettua hirvikärpästä ja 0.5 kanttarellia/  9 hengetöntä hirvikärpästä.

Annan sisukas suomalainen mitalin hirvikärpäselle. Ensin hirvikärpänen otti väärän isännän (minut) ja pudotti turhaan siipensä ja täten menetti mahdollisuutensa lisääntyä. Kampasin hiukseni tiheällä kammalla, pesin tukkani, saunoin, sukelsin järveen ja kaiken tämän jälkeen revin siivettömän otuksen hiuksistani, joissa se roikkui kaksin käsin.

Pikajuna

Rautatieasemalle kävellessä taivas oli harmaa kuin vaarin villasukat. Ilmassa leijui hienojakoinen kosteus kuin olisi hengittänyt meri-ilmaa Tampereella.

Sain yhdistettyä läppärin puhelimeen ja käytän puhelimen yhteyttä. Junassa ei ole nettiyhteyttä. Nuukuuttani valitsin tämän aikaisen vaatimattoman, pölyisen junan. 

Kirosin aamulla kun paperilehti ei tullut. Olen tilannut Hesarin lauantain ja sunnuntain paperiset versiot. Arkisin luen lehden iPadilta. Sanomalehti löytyi porraskäytävästä oveni edestä.

Olen matkalla isän syntymäpäiville. Hän täyttää 84 vuotta. Ostin eilen hänelle hädissäni lahjan kirjakaupasta. Kirjan kannessa mainittiin sekä Hitler, että Stalin, joten eiköhän se ole sopiva.

Siirryn taas toiseen asiaan kesken kaiken. Minkä sille mahtaa,  että asiat pulpahtavat mieleen epäjärjestyksessä. Suosikkikolumnistini on Ruben Stiller. Mies uskaltaa kärjistää asioita. Vaikka olisi eri mieltä, niin hänen tekstejään on hauska lukea. Viimeisimmässä Imagessa Stiller kirjoittaa:

"Kokoomuksen jupeille Ebolakin on mahdollisuus. Pitää vain ottaa oikea asenne ja lopettaa marmattaminen. (Älyttömästi on ollut negaa Ebolasta, miksei jumpata ongelmaa kuntoon? Ebola on mulle mahdollisuuksien ikkuna)" ja "Positiivisuus on kokoomuslaisille jupeille aatteen sykkivä ydin. Positiivinen ihminen hihkuu kun Alex saapuu lavalle ottamaan selfietä. Negatiivinen ihminen suhtautuu tähän kriittisesti ja on näin ollen katkera ja kaunainen luuseri".

Olemme Hämeenlinnassa. Pian jatkamme matkaa. Taivas on edelleen harmaa.

Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin

Olen vältellyt televisiosarjan "Älä pyyhi kyyneleitä paljain käsin" katsomista, sillä olen pelännyt, etten kestä sitä. Sarja kertoo 80-luvun alkupuolella Tukholman homoyhteisöä kohtaavasta tragediasta, HIV-infektiosta. Sen pääosassa ovat nuoret rakastavaiset Rasmus ja Benjamin, joista jälkimmäinen on Jehovan todistaja. Uskaltauduin katsomaan Areenalta sarjan kaksi ensimmäistä osaa. Olihan se rankkaa: sairautta, kuolemaa, itsetuhoisuutta, mutta myös rakkautta ja ystävyyttä.

Tuohon aikaan HIV-infektiota pidettiin vain homojen vitsauksena ja virusta nopeasti tappavana. Hoitohenkilökuntakin pelkäsi. Nuori myötätuntoinen sairaanhoitaja pyyhkäisee potilaan poskelta kyyneleen, jolloin vanhempi hoitaja moittii häntä "Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin". Hoitajat ovat pukeutuneet päästä varpaisiin suoja-asuihin. Heidän kasvojaan peittävät muoviset visiirit.

Muistan kun AIDS:sta alettiin puhua. Eräs kollega sanoi, että olkalaukkua käyttävältä miespotilaalta kannattaa tutkia HIV vasta-aineet. Sairastuneille kehittyi vaikea immuunipuutos, jolloin heihin iskivät tulehdukset, joita sanotaan opportunisti-infektioiksi. Osastolla, jossa työskentelin, pari nuorehkoa miestä menehtyi keuhkokuumeeseen, jonka aiheuttajaa kutsuttiin tuolloin nimellä pneumocystis carinii. Otin huonokuntoiselta AIDS-potilaalta valtimoverinäytteen. En muista, että minulla olisi ollut sellaista suojavarustusta kuin televisiosarjassa. Täytyy myöntää, että minua jännitti, mutta yritin näyttää tyyneltä.

Jos potilaalla oli veriteitse tarttuva tauti niin potilaskansioihin liimattiin keltainen varoituskolmio. Nykyään ei tuollaisia tarroja käytetä (ei kyllä ole papereitakaan mihin niitä laitettaisiin). Kaikkien verinäytteiden suhteen pyritään noudattamaan samanlaista varovaisuutta.

Lääketieteen upeita voittoja on, ettei nykyään HIV-infektioon kuolla. Ei ainakaan länsimaissa, silloin kun tartunta todetaan ajoissa. Potilaat elävät normaalia elämää, opiskelevat, käyvät töissä ja hankkivat lapsia.

Aion uskaltaa katsoa sarjan loppuun. Miten niin iloiset ja positiiviset ruotsalaiset osaavat tehdä jotain niin angstista kuin tämä. Televisiossa haastateltiin Jonas Gardellia, jonka trilogiaan (Rakkaus, Sairaus, Kuolema) sarja perustuu. Mies oli kovin levoton ja hänellä tuntui olevan vaikeuksia pysyä nojatuolissaan. Välillä kirjailija purskahti itkuun.

Aiemminhan suomalaisilla oli sellainen käsitys, että kaikki ruotsalaiset miehet ovat homoja. Ruotsin kuuluisin homomies, suomalaissyntyinen Mark Leevengood on Jonas Gardellin puoliso. Mutta senhän kaikki tietävätkin. Leevengood kirjoittaa elämäniloisia kirjoja suvustaan. Kannattaa lukea jos maailma murjoo tai on paha mieli ihan muuten vaan.

Kodinhoitoihminen

Herätyskello soi aamulla kahdeksalta, sillä minun piti ehtiä elokuviin. On hauskaa rikkoa rutiineja ja tehdä asioita väärään aikaan. Paras hiprakka on yhden viinilasillisen hiprakka keskellä päivää. Nyt oli kuitenkin kyse elokuvateatteri Niagaran aamunäytöksestä "Aikuisten poika". Elokuvan on ohjannut Juha Lehtola ja se kertoo 11-vuotiaasta Oliverista, jonka vanhemmat kuolevat heti elokuvan alussa auto-onnettomuudessa. Oliver ei oikein tajua ja hyväksy tapahtunutta.  Elokuvassa on monta hyvää näyttelijää kuten Sulevi Peltola, Esko Salminen, Tommi Korpela, Kari Hietalahti, Maria Heiskanen ja Susanna Haavisto. Oliveria näyttelevä Esa Nikkiläkin on  onnistunut valinta päärooliin. Kari Hietalahti on luonteva Oliverin vastentahtoisena isähahmona.

Jonkinlaista liikaa yrittämistä elokuvassa on. Sen kyytiin ei osaa täysin rennosti heittäytyä. Hauska bongata elokuvasta tuttuja tamperelaisia kortteleita. Hesarin arvostelija antoi elokuvalle neljä tähteä, itse luovuttaisin sille korkeintaan kolme.

Elokuvateatterissa oli yllättävän runsaasti väkeä. Lippujen hintakin oli kohtuullinen viisi euroa.

Minusta on kehittymässä kodinhoitoihminen. Valmistan Hesarin ohjeen mukaan ruokaa lehtikaalista, belungalinsseistä (mitä h-ttiä ne ovat, käytän linssejä, joita löytyi kaapistani), punajuuresta ja fetasta. Imuroin asuntoni ja yllätyin miten ihania suuttimia imurissani on. Lakanapyykki roikkuu pihalla, jonne on viritetty pyykkinarut, joita kukaan ei käytä. Pian alan pestä seiniä, kuurata kattoa, keittää pihlajanmarjahyytelöä, hillota sieniä ja kutoa räsymattoja koko suvulle.

Kerttu pakeni kodinhoitotoimiani sängyn alle.

Runokaraoke

En kehtaa tunnustaa kaikkia kulttuuritapahtumia, joissa olen tänä reilun viikon vuorotteluvapaa-aikana käynyt. Eilen oli vuorossa elämäni ensimmäinen runokaraoke. Lähdin sinne uteliaisuudesta ja toisaalta tukemaan kirjoittajaystävääni, joka aikoi esittää runojaan tilaisuudessa. Runokaraoke järjestettiin tamperelaisessa kulttuuriravintolassa. Yleisöä oli kohtalaisesti.

Runoilijavieraana toimi Kristiina Wallin, joka luki runoja kahdesta viimeisestä runokokoelmastaan. Tilaisuudessa esiintyi sympaattinen duo Kaksoispiste.

Odotin videonauhaa, jossa kulkisivat kauniit maisemat, nuori nainen katselisi haaveillen taivaanrantaa ja naisen hiukset liehuisivat tuulikoneen voimasta. Videon alaosassa mataisi Tommy Tabermanin runo. Sellaista ei tullut. Karaokesta ei oikestaan voi siis puhua. Yleisö luki omia runojaan, osa parempia ja osa huonompia. Kirjoitusystäväni runo erottui mielestäni edukseen. Karaoken vetäjä löysi kaikista runoista jotain hyvää.

Mukana huuteli pakollinen örselö, jota voisi kutsua vaikka kiintiö-örselöksi. Sellainen kuuluu jokaiseen suomalaiseen tapahtumaan, jossa on alkoholin nauttimismahdollisuus. Minua aina hävettää häirikön käytös ja samalla pelottaa, minkälaiseen häpeän määrään lopulta ylletään. Miehelle huomautettiin metelöinnistä ja hän lähti kohti ravintolan uloskäyntiä, mutta ei meinannut millään löytää edessään olevaa ulko-ovea. Yksi katsoja ohjasi miehen hellästi ulos.

Lähdin kotiin melko aikaisin, joten en tiedä loppuillan kulkua. Saatan ehkä mennä tilaisuuteen joskus toistenkin, en kuitenkaan ihan lähiaikoina.

Sienessä

Menin ystävän mökille sunnuntai-iltana. Seuraavana aamuna sukelsimme metsään. Puiden siimeksessä  tökötti valtavasti herkkutatteja (ei kuvassa). Madot olivat ikävä kyllä ehtineet ennen meitä. Jonkinlaisen saaliin saimme kuitenkin kerättyä. Opin tuntemaan limanuljaskan, joka on kuulemma hyvä sienikeittosieni. Hieman epäilyttää.

Söimme lounaaksi siikaa, perunaa ja tattikastiketta. Minua etoi, mutta söin kohteliaasti kaiken. Kotimatkalla teimme äkkipysähdyksen ja hyppäsin autosta. Oksensin niin millintarkasti, että tennarini säästyivät. Tien laidalta mies tuijotti paheksuvasti oksentamistani. Jouduin käymään tien vieren pusikossakin. Onneksi sillä kohdalla ei ollut hirviaitaa. Eilisen illan makasin kahden peiton alla, punainen muovisanko sängyn vieressä ja palelin. En omista kuumemittaria, joten en voi raportoida eksakteja kuumelukemia.

Sen siitä saa kun kehuskelee olevansa resistentti moisille tartunnoille.

Keksimme lukupiirissä ratkaisun Ukrainan tilanteeseen, mutta en jaksa sitä raportoida, sillä olen sairauden jäljiltä kovin heikko.

Vaikka maailmalla soditaan, Vaalimaalla laktoosittomat maidot happanevat ja minä olen toipilas, niin lakkasin varpaankynteni.