Oodi Teemalle

Viikonloppuiltaisin asetuimme saunan jälkeen katsomaan televisiosta lännenelokuvia. Isä rakasti niitä, eikä toisaalta ollut muitakaan vaihtoehtoja. Isän mielestä parasta olivat John Fordin ohjaamat elokuvat.  Muistoissani noiden filmien pääosassa apasseja jahtasi aina John Wayne. Oli vaivatonta, sillä olihan itsestään selvää kuka oli hyvä ja kuka paha. Myöhemmin vasta alkoi tulla ongelmia, kun alkuperäisväestö alettiin (tai minä aloin, kai muut olivat nähneet sen jo aiemmin) nähdä muinakin kuin julmina tappajina.

Teemalla esitettiin pari viikkoa sitten John Fordin ”Hyökkäys erämaassa” vuodelta 1939. Elokuva kertoo porukasta, joka lähtee matkaan postivaunuilla, vaikka se on intiaanien vuoksi vaarallista. Matkustajajoukko on kirjava ja koostuu osin yhteiskunnan hylkiöistä. Vaunuissa matkustavat prostituoitu, pankkiiri, umpijuoppo lääkäri, viimeisillään raskaana oleva upseerin vaimo, peluri, viskikauppias, sheriffi ja vankikarkuri Ringo Kid. Ringo Kidiä näyttelee John Wayne niin, että karisma räjähtää pienestä vaatimattomasta televisiostani epäuskoisille silmilleni.

Jos nyt laitettaisiin samoihin vaunuihin kristillisten puheenjohtaja, transseksuaali, narkomaani, poliisi, viralta lääkkeiden ja viinan käytön vuoksi laitettu lääkäri, talousrikollinen ja somalitaustainen maahanmuuttaja, niin se saattaisi vastata tuota joukkiota.

"Hyökkäys erämaassa" on edelleen inhimillinen ja viihdyttävä elokuva.

Lauantaina saattoi Teemalta seurata Roberto Rosselinin elokuvaa ”Rooma avoin kaupunki” (1945). Elokuvan jälkeen näytettiin dokumentti kyseisestä elokuvasta. En pysynyt enää valveilla. Olen nähnyt elokuvan vuosia sitten, mutta en muistanut siitä paljoakaan.

Italialainen elokuva on kuvattu aidossa ympäristössä dokumenttimaisesti. Aiemmin elokuvat filmattiin studiossa. Tällaista elokuvasuuntausta alettiin kutsua neorealismiksi. Olen kuullut neorealismista ja yhdistänyt sen Italiaan, mutta nyt sekin jotenkin loksahti paremmin tietoisuuteeni. Kuten huomaatte, en ole mikään uudelleen maan päälle laskeutunut Peter von Bagh.

Rosselinin elokuvasta on painunut mieleen pari klassista kohtausta. Pina (Anna Magnani) juoksemassa sulhasensa perään, kun natsit kuljettavat miestä kuorma-auton lavalla. Kohtauksesta tulee jotenkin mieleen Mikko Niskasen Pojat, jossa nuori Vesa-Matti Loiri yrittää tavoittaa äitiään kuljettaneen junan. Pina ammutaan ja hän kaatuu kadulle, jolloin hänen poikansa ja katolilainen pappi Don Pietro ryntäävät Pinan luokse. Toinen unohtumaton kohtaus on Don Pietron teloitus, jota lapset seuraavat verkkoaidan takaa.

Oodi on ehkä liioittelua. Sivistyssanaston mukaan oodi tarkoittaa haltioitunutta runoa tai ylistyslaulua.

Minä sivistyn. Sille onkin suuri tarve. Harva lukee vain kirjauutuuksia tai kuuntelee ainoastaan kaikkein uusinta musiikkia. Kannattaa katsoa nykyelokuvaan verrattuna teknisesti vaatimatonta mustavalkoista elokuvaakin. Näitä olisi hienoa nähdä vähän suuremmalta näytöltä kuin miniatyyritelevisioni. Mieluiten näkisin elokuvat elokuvateatterissa.