Kertakäyttöylioppilaslakki

Kiipesin eilen Paunun bussiin lähteäkseni viimeiseen kirjoitusryhmän tapaamiseen Helsinkiin. Olin ostanut neljän euron nettilipun etukäteen. Bussiin mennessä on sanottava nimensä, jolloin kuljettaja etsii kyseisen lipun. Tällä kertaa sitä ei löytynyt. Arvelin ostaneeni lipun väärälle päivälle ja ostin uuden piletin 27 eurolla. Istuin bussinpenkkiin kovin harmistuneena ja kaivoin vielä varmuudeksi esiin puhelimen kalenterin, jolloin havaitsin, että olin viikon verran etuajassa. Onneksi bussi ei ollut ehtinyt lähteä ja kuljettaja palautti lipun hinnan. Olin jostain syystä sekoitellut asioita ja varannut lounaspöydän minulle ja tyttärelleni Sandrosta eiliselle. Onnistuin siirtämään lounaan sekä itseni ja tyttäreni uuteen aikatauluun.

Kirjoitan omaa tekstiäni toiseen kertaan ja huomaan, että alun Elsa on myöhemmin Ella, Juhasta taas tulee jossain vaiheessa Juhani. Sini on yksinhuoltajan tytär, joka ei edes tiedä isänsä nimeä, mutta siitä huolimatta hän muistelee olematonta vanhempaansa. Välillä teksti kulkee ensimmäisessä ja välillä kolmannessa persoonassa.

Olisiko vuorotteluvapaa ollut rentouttavampi ilman tätä kirjoitusprojektia, johon uusi optimistinen minäni yrittää uskoa? Luulen, että tarvitsin jotain tällaista motiivia laiskottelulleni.

Siskoni ja hänen miehensä tulevat tänään Tampereelle, käymme konsertissa, jossa siskon poika esiintyy ja tulemme luokseni syömään kunnianhimoista iltapalaa. Mukaan tulee mahdollisesti nuori muusikkomme ja yksi kaverini. Seuraavana aamuna olisi jonkinlainen piknik, jos ilma sattuu olemaan suopea. Takavappuna menen syömään ystäväpariskunnan kanssa ja sen jälkeen takavappujuhlaan, jossa viitisenkymmentä ihmistä ahtautuu kaksioon, juodaan virolaisesta vodkasta valmistettua boolia ja syödään munkkeja.

Isästäni on kuva ylioppilaslakki päässä. Hän istuu kalliolla komeana ja äitini istuu nuorena ja kauniina hänen vieressään. Kuvan täytyy olla otettu ainakin vuosi tai pari isän ylioppilasjuhlien jälkeen. Äitinikin kirjoitti lopulta viisikymppisenä ylioppilaaksi .

Kun minä kirjoitin, oli tapana väheksyä ylioppilaslakkia. Asuinkuntani täytti viisikymmentä vuotta ja lahjoitti kaikille sinä vuonna kirjoittaneille lakin. Näin saatoin jatkaa hatun halveksimista ja silti hankkia kyseisen päähineen kun ilmaiseksi sain. Myöhemmin koira söi ylioppilaslakkini. Nana ei halunnut minun osallistuvan itsenäisyyspäivän soihtukulkueeseen tai muuhun vastaavaan taantumukselliseen perinteeseen. Käytin lopulta lakkiani vain sen yhden kerran. Olin hetken teekkarikin, mutta en ostanut tupsulakkia, sillä olin siinä vaiheessa henkisesti poistumassa sähkötekniikan maailmasta (jos sinne edes koskaan pääsin).

Kerttu onnittelee

Emännällä oli eilen syntymäpäivät. Aamulla se laski montako onnittelua oli facebookiin saanut. Säälittävää. Onnea kuitenkin.

Se kävi lenkillä, silti naama ja kroppa rupsahtaa. Kannattaisi tässä vaiheessa ottaa yhteyttä taitavaan kirurgiin. Voin antaa pari nimeä.

Emäntä näyttää lähtevän Helsinkiin, kun ei petaa sänkyään. On sitten kuulemma helpompi yöllä mennä nukkumaan. Joudun koko päivän katsomaan siivoamatonta huushollia. Emäntä ei ota toisia huomioon, kuten minä, joka revin täällä koko päivän sohvaa ja nojatuoleja. Kukaan ei arvosta.

Eilen se katsoi femmalta ohjelmaa, jossa pessimisteistä yritetään tehdä optimisteja. Vaikka kuinka kirjaa päivittäin vihkoon kolme hyvää asiaa, ei siitä tule hyväksi kirjoittajaksi ja ihmiseksi.

Minä taidan tänään kirjoittaa voittonovellin Martti Joenpolven novellikilpailuun, kun kerrankin on kirjoitusrauha. Voisin samalla väsätä kokonaisen novellikokoelman.

P.S. Se tuli takaisin. Päivät olivat menneet sekaisin. Toivottavasti se petaa sänkynsä.

Syntymäni päivä

Minulla on tänään syntymäpäivä. Mielenkiintoisin fb-onnittelu kuului: "Heidi, onnittelut syntymäsi johdosta!". Elämäni ei ole aina ollut helppoa ja joitakin asioita kadun ja häpeän, siitä huolimatta koen, että olen onnekas kun olen saanut syntyä. Olisi voinut käydä toisinkin. Minua tuskin olisi jos e-pillerit olisivat olleet siittämiseni aikaan yleisessä käytössä. Äitini oli vasta 19-vuotias kun tupsahdin tähän maailmaan pohjoisessa Savossa.

Syntymäpäiväonnitteluissa on kolme tasoa. Alinta tasoa edustaa kirjoitus fb-sivulle, teen itsekin sitä päivittäin, seuraava taso on tekstiviesti tai "whats's up"- viesti ja kaikkein korkein taso on soitto tai henkilökohtainen toivotus ja halaus. FB- toivotuksistakin tulee hyvä mieli.

Lapsena syntymäpäivät olivat tärkeitä. Syntymäpäiväni ovat lähellä vappua, joten äiti teki juhlajuomaksi simaa. Minä olisin halunnut limsaa. Koen vieläkin lievää katkeruutta limsattomuudesta. Äiti pullotti siman pirtupulloihin (äiti oli töissä laboratoriossa) ja pulloille naurettiin. Syntymäpäiville leivottiin kakku, jota koristivat liiskaiset pakastemansikat, jotka jättivät punaisia sotkuisia vanoja kermavaahtoon.

En vielä tiedä miten viettäisin syntymäpäiviäni. Käyn ehkä lenkillä, juon synttärikahvit Pyynikillä, teen vapun kuohuviiniostokset ja käyn mahdollisesti elokuvissa. Olen vieläkin elossa ja terve (tai sitten minua ei ole riittävästi vielä tutkittu, ei tarvittaisi kuin joku kokovartalo CT ja asiat voisivat olla toisin).

Olen saanut syntymäpäivälahjaksi uuden lukijan!

Tapasin eilen paria kirjoittakaystävää ja päätimme R:n kanssa kirjoittaa yhteisen rakkausromaanin, salanimellä tietenkin: mies on rikas ja komea, nainen on kaunis ja köyhä, he tapaavat ohimennen lentokoneessa, mies onkin naisen esimies (nainen ei tiedä tätä), tulee esteitä, erotiikkaa ja lopussa kaikki on tietysti hyvin. Koska juoni on näinkin persoonallinen, tulee kirjasta menestys ja meistä rikkaita.

21 päivää

Jäljellä on 21 vuorotteluvapaapäivää (jos lasken tämän päivän mukaan ja laskenhan minä). Heräsin aikaisin, venyttelin, lueskelin, join hitaan kahvin, kuuntelin radiota, voimistelin, kävin suihkussa, tuuletin (uusi rakas harrastukseni) ja annoin Kertulle ruokaa. Miten ihmeessä selviän nopeasta lähdöstä, miten ehdin nauttia tuulettamisesta?

Olen käynyt työväenopiston jumpassa maanantaisin. Se loppui jo viime viikolla. Työväenopiston lukukausi lyhenee vuosi vuodelta: nyt kevätlukukausi alkoi tammikuun lopulla ja loppui jo huhtikuun puolivälissä. Työväestöä sivistetään kevätkaudella vain kolmen kuukauden ajan.

Pelkään, että seuraavaksi lyhennetään kirjastojen aukioloaikoja ja suljetaan niitä kesän ajaksi. Olen  aiemminkin ilmaissut suuren rakkauteni kirjastoja kohtaan. Asuntoa valitessakin on keskeistä miten lähellä kirjastoa se sijaitsee. Voin vakuuttaa, ettei parempaa sijaintia kuin minulla voi edes olla. Ihmiset jotka päättävät asioista, eivät välttämättä käytä kirjastoja.

Kirjastossa istuskelee kaikenlaista porukkaa: opiskelijoita, humalaisia, itsekseen höpöttäjiä ja minä. Kuuntelin miten asiakas valitti erään kirjastoistuskelijan humalatilasta kirjastovirkailijalle, joka vastasi "Tämä on kaikkien kaupunkilaisten yhteinen paikka. Jos ei suuresti häiritse muita, niin täällä saavat olla ihan kaikki." Onko muita kaupunkilaisten yhteisiä ilmaisia paikkoja olemassa? Minun mieleeni ei sellaisia tule.

Blogilista lopettaa kesäkuussa. Monet lukijat tulevat tänne blogilistan kautta. Miten olisi mahdollista paikata tuota puutetta? Miten fb-sivu linkitetään blogiin?

Uuden sukupolven sekvensointi

Istuin eilen pitkästä aikaa kuuntelemassa luentoja. Yhden luennon otsikko kuului  "Uuden sukupolven sekvensointi yksilöidyn lääketieteen työkaluna nyt ja tulevaisuudessa". Ajatukseni karkasivat esitelmän aikana luentosalin ulkopuolelle, vaikka samaan aikaan istuin kiinnostuneen näköisenä paikallani. Onneksi kukaan ei pysty sekvensoimaan ajatuksiani.

Näin Paavo Väyrysen, joka on jonkinlainen satuolento, jonka käänteitä on saanut seurata lapsuudesta saakka. Hän on kuitenkin ihan oikeasti olemassa! Hän poistui ruokapöydästä hampaitaan kaivellen siinä vaiheessa kun Juha Sipilä oli vasta menossa syömään lounasta. Ei ihme, lukihan Väyrynen aikoinaan koko Dostojevskin tuotannon yhden viikonlopun aikana.

Kävin kollegan kanssa kokouksen jälkeen Ateneumissa katsomassa Ismo Höltön mainioita 60-luvun valokuvia. Kuvissa ihmiset selvästi luottavat kuvaajaan ja katsovat poseeraamatta suoraan kameraan. Valokuvista huomaa, miten valtavan muutoksen Suomi on läpikäynyt viidenkymmenen vuoden aikana.

Meillä oli virolaisia vieraita, jotka veimme musiikkitalolle konserttiin. Konserttitarjonnassa ei ollut paljonkaan vaihtoehtoja, joten kuuntelimme Oopperan helmiä. Sellaista "Hurmaava Carmen tättärättärää"-ohjelmistoa. Katsoimme soittajien selkiä, kuorolaisten juurikasvua ja alkavia kaljuja sekä kapellimestarin kasvoja. Yleisö tuntui olevan haltioissaan ja taputti innokkaasti. Kapellimestari nosti orkesterin pystyyn jokaisen numeron jälkeen (ehkä kyse oli työsuojelusta, sillä onhan istuminen todettu kovin epäterveelliseksi). Virallisen ohjelman lisäksi saimme kuulla kolme ylimääräistä numeroa.

Tulin kotiin Rovaniemen junalla. Se kulkee kovin verkkaisesti, jotta rovaniemelle asti matkustavat saavat nukkua kunnon yöunet ja autot saadaan kyytiin. Olin kotona yhden maissa.

Tiina saa rollaattorin

Nukuin viime yön siskon perheen televisiohuoneessa, eikä uni oikein meinannut löytää sinne. Meni varmaan vanhasta tottumuksesta Tampereelle.

Kävelin eilen Espalla ja kurkistelin kahviloihin, joihin en uskaltanut poiketa, sillä kaikki asiakkaat istuivat siellä pyhävaatteissaan, kevyt päivetys kasvoillaan ja näyttivät pelottavilta. Tunsin oloni kotoisaksi vasta kun pääsin Kallioon.

Keskustelimme kirjoitusryhmässä kirjasarjoista ja kirjojen jatko-osista. Lapset pitivät aikoinaan kovasti "Pupu Tupuna"- kirjoista, joiden ääneen lukemista inhosimme. Kirjoilla oli mielikuvituksellisia nimiä kuten "Pupu Tupunan syntympäivä, "Pupu Tupuna lomalla" ja "Pupu Tupuna leikkipuistossa". Suunnittelimme kirjoittavamme sarjan jatkoksi kirjan "Pupu Tupuna kilon paloina".

Anni Polva kirjoitti aikoinaan suosittua nuortenkirjasarjaa, joka kertoi reippaasta Tiina- tyttösestä. Sarjaan kuuluivat mm. kirjat "Tiina aloittaa oppikoulun", "Tiinaa harmittaa" ja "Tiina seikkailee". Kirjoitusryhmäläiseni E on suunnitellut sarjaan jatko-osaa "Tiina saa rollaattorin".

Katsoin eilen venäläisen elokuvan Leviathan. On kiinnostavaa nähdä venäläistä nykyelokuvaa. En jaksa toistaa Muurmanskin tienoille sijoittuvan elokuvan juonta, mutta kyse on yksilön taistelusta valtakoneistoa vastaan, avioliitosta, lapsesta, korruptiosta, venäläisyydestä. Elokuvassa poliisi järjestää retken, jossa ammutaan maaliin ja ryypätään. Maalitauluina toimivat venäläiset presidentit, nykyisen kuva jätetään poliisin mukaan vielä seinälle kypsymään, sen aika tulee myöhemmin. Uutta Venäjää ovat uuden citymaasturit ja älypuhelimet, vanhaa säilykkeet ja ortodoksipapit. Naisen asema tuntuu olevan maassa toinen kuin meillä: nainen on hieman sivussa ahertava miehensä palvelija. Kuvaaja kuvaa toistumiseen mereen jääneitä laivanraatoja. Maisema näyttää jylhältä ja rappioromanttisen kauniilta. Varoituksen sana: Leviathan ei ole optimistinen elokuva, joten elokuvateatterista ei lähde ainakaan paremmalla mielellä kuin sinne on saapunut.

Ikäisensä näköinen nainen

On vielä reilu kolme viikkoa töiden alkuun. Näen työunia, joissa en muista lääkkeiden nimiä, en löydä työhuoneeseeni ja saan moitteita pomoltani. Kolmen viikon loma tuntuu ihanan pitkältä, mutta yhdeksän kuukauden vuorotteluvapaalla sama rupeama muuttuu säälittävän lyhyeksi.

Olen saanut kirjoitettua käsikirjoitukseni päätökseen. Se ei tarkoita sitä, että se olisi valmis. Miksi teksti tuntuu joka toinen päivä ihan kelvolliselta, mutta joka toinen päivä se on täyttä paskaa? Onneksi on mahdollisuus lähettää opelle vielä 40 sivua luettavaksi. Hän on kylläkin ihan liian kiltti: tähän dialogia, tähän kuvausta, liian lyhyitä lauseita.

Olen opetellut työssäni tiivistämään tekstin minimiin, mutta nyt pitäisi kuvata ihmisen ulkonäköä, huonetta tai kaupunkimaisemaa. Olen oppinut korrektisti vaikenemaan ihmisen ulkonäöstä ja tässä tapauksessa siitä kertomista yhtäkkiä toivotaan. Olen maininnut korkeintaan sukupuolen, pituuden ja painon: nainen 48 v, 160 cm ja 120 kg. Tästä voi tietysti jo päätellä jotakin, mutta tarkat mitat sopivat huonosti kaunokirjalliseen tekstiin. Olen voinut kertoa, että potilaan iholla on psoriasisläikkiä, varvasväleissä sieni-ihottumaa tai taipeissa ekseemaa. En ole voinut kirjoittaa, että kasvojen iholla on ryppyjä, mutta olen voinut mainita miehen näyttävän ikäiseltään. Jos potilaspapereihin sanelee "ikäistään huomattavasti nuoremman näköinen nainen", saa keski-ikäisen ja sitä vanhemman naispotilaan ikionnelliseksi.

Knääkkä

Kävin eilen saunassa ja uimassa Rauhaniemessä. Sauna oli niin täynnä, että oli vaikea löytää lauteilta istumapaikkaa. Jos istuu lähelle kiuasta, kuumuus tuntuu terävänä piikkinä heti löylynheiton jälkeen, mutta jos ottaa löylyjä kauempana, kuuma höyry saavuttaa hartiat hitaammin, mutta pysyttelee paikallaan pidempään ja tuntuu siten tukalammalta.

Saunoin kahden ystävän kanssa, joten en voinut kuunnella mistä saunassa puhuttiin. Katselin joutessani saunamyssyjä: pellavainen hattu, josta roikkui kummallisia ulokkeita, neulottu myssy korvalappuineen ja mustat peruspipat. Järvivesi oli lämmennyt yhdellä asteella. Jos antoi katseen levätä Näsijärvessä näytti kesäillalta.

Kaupissa oli latupohjille jäänyt vielä lunta. Hiihtää ei tietenkään enää voisi.

Työhönpaluu mietityttää, varsinkin kun saa somesta lukea, miten työkaverit tekevät ylitöitä ja esitelmiä. Aion altistaa itseni pitkästä aikaa lääketieteelle, sillä osallistun perjantaina ja lauantaina alani koulutukseen. Pientä sydämentykytystä, vatsanpurua, ihon kutinaa, nenän tukkoisuutta ja hiotusta altistuksen ajatteleminen aiheuttaa.

Luen Sadie Jonesin romaania "Että rakkaus olisi totta". Kirja on erittäin viihdyttävä, mutta kuitenkin hyvin kirjoitettu. En ole unohtanut Alastalon saliakaan. Olen oppinut kirjasta kolme erinomaista haukkumasanaa: knääkkä, nääkänkottarainen ja kituspiikki. Näitä huutelen jatkossa vihamiehilleni. Alastalossa tarjoillaan toteja ja lasi on haettava salin pöydältä. Kilpi kuvaa hienosti, miten suomalainen tässä tilanteessa toimii, kuvausta riittää sivutolkulla, mutta lainaan siitä ihan pienen pätkän

"Täydeltä rintamalta heitä kohta nyt jo olikin kaksi miestä työssä vieretysten häärimässä pöydän edessä, ja oikeaan aikaan sillä Härkäniemi oli jo kävelemässä laattialla viemässä piippuansa nurkkahyllylle ja  Lahdenperä yskiskeli ryiskeli peräsohvalla rohkaistaakseen itsensä ennenkuin lähti liikkeelle ja myöskin Karjamaan Eenokilla oli jotain valmistuksia."

Inhoan kursailua. Kaikki vilkuilevat toisiaan, eikä kukaan jostain syystä haluaisi olla ensimmäinen, joka ottaa ruokaa tai kahvia pöydästä. Kun sitten yksi rohkaisee itsensä, oikaisee polvensa ja kävelee pöydän ääreen, niin muut tekevät sen kiireesti perässä. Ainoa paikka, jossa ei moista kursailua esiinny, on laivan buffet-pöytä, jonne kaikki ryntäävät toisiaan loitommalle tönien. Mutta siitä on tietty maksettu ja savulohi ja paisti saattaa loppua ennenkuin pöydän ääreen ehtii.

Vaarallinen tiistai

Yritän ajatella vaalitulosta positiivisesti. Maassa, jota johtaa DI, ei voi olla enää näin huonoja terveydenhuollon tietojärjestelmiä. Jospa ne saataisiin jatkossa ainakin yhteensopiviksi. Uskon diplomi-insinöörehin!

Kävin sunnuntaina Pyynikillä munkkikahveilla ja tilasin samalla munkkeja vapuksi. Munkkitilausta vastaanottaneen naisen kulmakarvoissa kimalteli jotain valkoista, jonka havaitsin sokeriksi. Teki mieleni sanoa "Kulmakarvoissasi on sokeria", en kuitenkaan sanonut. Minusta on vaikea huomauttaa jonkun ulkoisesta olemuksesta vaikka leuassa roikkuisi ruskeaakastiketta, pusero olisi nurinpäin tai housujen vetoketju auki. Lapsuudessani sanottiin "Nuttu nurin, onni oikein". Huomautin kylläkin kerran kollegalle, jonka silmälaseissa roikkui kalansuomuja. Fiksukin ihminen näyttää hölmöltä kun leukaa koristaa kastikekökkäre. Sitä vaan odottaa, että toinen pyyhkäisisi ruoan pois ilman erillistä huomautusta. Tuijottaa leukaa, ottaa lautasliinan ja pyyhkäisee oman suunsa ja jännittää tekeekö toinen saman perässä.

Etsin viime viikolla ystävän kanssa kahvilaa Kalliosta. Löysimme viimein viihtyisän kahvilan, joka hehkui lämpöä ulkoilman jälkeen. Mies tiskin takana osoitti meille ystävällisesti paikan ikkunan äärestä ja mainosti kakkupalojen herkullisuutta. Hän nosti kakkulautasen vitriinistä nähtäväksemme ja mainitsi leipojan nimenkin. Otimme kahvia ja sämpylää. Vasta siinä vaiheessa huomasin kahvilan sateenkaariliput. Keski-ikäinen miespuolinen seuralaiseni ei moisesta hätkähtänyt. Sämpylät olivat erinomaisia.

Olen viettänyt niin rauhallista elämää, ettei ole mitään kirjoitettavaa. Tänään yritän elää vaarallisesti: käydä kirjastossa, kahvilassa, lenkillä, saunassa ja uimassa.

Luottamus

Katsoin vaalivalvojaisia: jälkikäteen jäi harmittamaan, ettei tullut laskettua montako kertaa Juha Sipilä toisti sanan luottamus. Keskustan vaalivalvojaisissa laulettiin kammottavaa "Suomi kuntoon renkutusta".

Luin Keskustapuolueen tavoitteet, jotka sinänsä ovat ihan hyvät (mm. yhteensopivat terveydenhuollon tietojärjestelmät), mutta kovin ympäripyöreät, kuten politiikkaan sopii. Onneksemme Suomeen luvataan 200 000 uutta työpaikkaa! Hieman huvitti tavoite, jonka mukaan koululaisilla tulisi olla päivittäin tunti liikuntaa (Suomi kuntoon!).

Perussuomalaiset jytkyttivät. Tässäkään en voisi olla mukana, sillä en koskaan kykenisi jytkyttämään. Mietin onko Timo Soini ihan vakavissaan noiden kansanomaisten lausahdusten takana.

Demareilla on kunniakas menneisyys ja puoluejohtajana ammattiyhdistysmies. Ei muita kommentteja.

Vasemmistoliitto on söpö Arhinmäkineen. Miehestä saa komeita kuvia vaalimainoksiin. Stub ei ole enää suosiossa, sillä suosio on katoavaa. Jyrki Katainen tiesi sen ja piiloutui, kunnes ilmaantuu takaisin entistä suositumpana. Haglundilla on aina tyylikkäät vaatteet ja hän näyttää poikkeukselliselta poliitikolta, keikarilta. Vaikka Räsänen on kollega, meillä ei ole juuri mitään yhteistä.

Luettuani helsinkiläisten facebook-ystävieni kauhistelua, ymmärrän miksi kaikki maalaiset eivät halua äänestää vihreitä (minä äänestin). Helsinkiläiset vihreät kai mielellään keskittäisivät suomalaiset Helsinkiin, tarkemmin määritettynä kävelyetäisyydelle Stockmannista ja tekisivät muusta Suomesta luonnonsuojelualueen.

Kaksi maahanmuuttajataustaista kansanedustajaa ilahduttaa minua kovin.

Kuten huomaatte, en tiedä politiikasta mitään, joten ei kannata loukkaantua.

Tänään oli viimeinen työväenopiston jumppa. Lauloimme opettajalle ja hän sai pienen lahjan. Teimme viimeisenä rentoutuksen, jonka lopuksi käskettiin hymyillä ja opettaja sanoi "hymy leviää koko kehoon".  Hyvä yritys tässä uusvanhassa maalaisliittolaisessa Suomessa!

Suunnistamassa

Osallistuin taidesuunnistukseen, jonka yhteydessä on mahdollista tutustua taiteilijoihin, heidän töihinsä ja työtiloihinsa. Jotkut taiteilijat ovat lavastaneet ateljeensa boheemin tyylikkäiksi: design-lamppuja, viherkasveja, vanhoja huonekaluja ja keramiikkavaaseja, joissa on tarjolla suklaakonvehteja. He ottavat vieraat vastaan ja esittelevät auliisti teoksiaan. Jotkut taiteilijat istuvat köyryssä työtilansa nurkassa ja heidän pelokkaat katseensa huutavat "Jättäkää minut rauhaan!"

Tein osan kierroksesta nuoren sukulaisen ja hänen tyttöystävänsä kanssa. Tyttöystävä viipyili teosten ääressä, kuunteli installaatioiden äänimaailmaa kuulokkeista ja näytti tyytyväiseltä. Mieshenkilö käveli huoneiden poikki reippain askelin ja odotteli meitä ovella. Hän sanoi, että videoinstallaatioissa joku aina istuu tuolissa ja vääntelehtii. Häntäkin kiinnostaisi maalata, muttei hän halua saada alan opetusta, sen sijaan hän arveli, että taulun maalatakseen täytyy googlata "Miten maalaan taulun" ja sillä asia selviää (olen nähnyt hänen piirrustuksiaan, jotka ovat mielestäni hyviä). Samalla metodilla joku kaveri oli opetellut soittamaan trumpettia.

Äänestin jo ennakkoon. Kirjotinin äänestyslipun numerot tarkkaan mallinumeroiden mukaisesti. Äänestäessä tuntuu kuin ei olisi koskaan aiemmin piirtänyt numeroa paperille.

Facebook vaatii lähettämään kaikille julkaisun "Olen äänestänyt vaaleissa", jos ei sitä tee luullaanko, että on laistanut kansalaisvelvollisuutensa? Voisiko tämä tieto jatkossa päivittyä suoraan someen äänestystapahtuman yhteydessä?

Kuvassa oleva grafiikanlehti on Janne Nytorpin tuotos, josta tulee mieleen vintage-kangas. Pidän hänen puupiirroksistaan.

Hyppy nykytanssiin

Juuri kukaan ei katso nykytanssia Tampereella. Kaikki istuivat Hakametsän hallissa jääkiekko-ottelussa (ei olisi kannattanut, sillä Tappara hävisi), kun tanssiteatteri MD esiintyi. Kourallinen naisia oli kokoontunut Hällään katsomaan Tommi Kittin koreografiaa ja kuuntelemaan Iiro Rantalan musiikkia.

Kuusi tanssijaa ja pianisti (Arto Piispanen) uurastivat esityksessä, hiki valui ja hengästytti ja  siksi pianisti avasi välillä oven ulos. Olen kerran nähnyt Tommi Kittin lavalla ja ihastuin hänen miehekkääseen tanssiinsa. Nyt miehen koreografiaa esittivät sekä miehet että naiset, sukupuolella ei väliä, kaikki oli puettu pitkiin housuihin, paitaan ja liiviin sekä mustaan lierihattuun ja liikekieli oli kaikilla samanlaista. Pianistin ja tanssijoiden yhteistyö pelasi hienosti ja esityksessä pilkahti huumorikin. Yhdessä osassa käytettiin vilkkuvaloa, joka on tietysti aika kulunut tehokeino, mutta toimi tässä hyvin. Vilkkuvassa valossa tanssijat liikkuivat kuin olisivat kokonaan irti lattiasta. Lavasteena toimi punainen neliskanttinen seinäelementti, josta saatiin lopulta liukumäki.

Tanssipläjäys on nähtävissä  Hällässä ainakin vielä sunnuntaina.

Näin viime yönä unta, jossa olin myöhässä lukupiiristä, kuljin kotiin jonkinlaisella heppoisella kanootilla voimakkaasti virtaavassa vedessä, jossa vallitsi suoranainen tungos. En muistanut lukupiirin emännän nimeä, ilmoittaakseni hänelle poissaolostani. Asuimme entisen mieheni kanssa talossa, jonka uuni savutti ja hormit muodostivat risteilevän verkoston. Nuorempi lapsi oli kateissa ja mieheni vuodelta x sanoi, että lapset voisivat olla minun luonani, sillä minulla on huonommat stereot kuin hänellä.

Tätä se Anita Konkan muistelmien lukeminen tekee. Siinä puidaan jatkuvasti kirjailijan unia. Puhutaan myös Hannu Salaman unista, joita Konkka epäilee keksityiksi.

Pupi

Kun ei ole mitään mistä kirjoittaa, voi aina kirjoittaa siitä, ettei ole mitään kirjoitettavaa. Silloin yleensä tulee joku typerä pieni aihe mieleen.

Nykyään menen ravintoloihin syömään tai viinilasilliselle elokuvan jälkeen, joskus aikoinaan menin niihin juodakseni itseni humalaan ja solmiakseni kontakteja vastakkaisen sukupuolen edustajiin. Tavoitteena oli tietysti pysyvän ihmissuhteen luominen. Opiskeluaikoina kävimme Henryn pubissa laulamassa.

Kuopiossa oli noihin aikoihin kaksi pubia: Henryn pubi ja Boat pub, joka vääntyi savolaisissa suissa puatti pupiksi. Ensisijainen paikka oli Henry, joka oli suurempi ja jossa kaikki kävivät. Asetuimme pyöreän pöydän ääreen istumaan ja tilasimme olutta ja jos olimme oikein rahoissamme spagettivuoat. Pieni kuuma kippo oli täytetty spagetilla ja jauhelihalla ja päällystetty juustolla. Sitten aloimme laulaa. Lauloimme Kari Peitsamoa ja Juicea ja kenties jotain muutakin, en ole varma.

Välillä toimimme koe-eläiminä erilaisissa lääkkeiden imeytymistutkimuksissa. Monet lääkeaineet erittyvät virtsaan, joten pissaa piti kerätä muoviseen kanisteriin. Pojilla oli Henryssä mukanaan pissakanisterit ja kun henkilökohtaisen astian tilavuus ei enää riittänyt, he vajuttivat osan kerättävästä virtsasta vessanpönttöön. Tutkimukseen osallistumisesta sai pienen palkkion.

Jos halusi vaihtaa pöytää, piti asiasta ilmoittaa tarjoilijalle, joka siirsi oluttuopin haluttuun kohteeseen. Minkäänlaista itsenäistä liikehdintää lasin kanssa ei sallittu.

Henryn pubissa ammuttiin joskus aikoinaan jotakuta ja siellä istui runoilija Pekka Kejonen, joka on sittemmin raitistunut. Mies on näköjään kirjoittanut mm. "Itsensä kokoiseksi kasvaminen on kutistumista" ja "Kaikki linnut lentävät mutta vain osalla ihmisistä on luonne" ja tietysti paljon muutakin.

Siihen aikaan pubeja vahtivat portsarit, joille piti antaa rahaa. He peittivät kevyesti pubin oven ja olisivat nostaneet minut ilmaan pelkällä pikkusormellaan. Jos antoi riittävästi juomarahaa (me emme antaneet), huusi portsari jonottajalle "Sinua odotetaankin täällä!". Jonossa värjötellessä luotiin ihmisuhteita ja tunnettiin suurta yhteenkuuluvuutta: vihattiin yhdessä jonon ohittajia ja portsareita. Joku organisoi Henryn boikotin portsarien mielivallan vuoksi. Boikotin aikana elo oli tylsää: ei ollut paikkaa, jossa laulaa ja syödä spagettivuokaa. Eikä saanut edes jonottaa.

Kuopiossa on edelleen samanniminen ravintola, mutta se ei ole missään nimessä enää sama, eikä se edes sijaitse samassa kiinteistössä.

Olen tainnut tästäkin aiheesta kirjoittaa jo aiemmin. Kierrätys on muotia.

Kirjoitusharjoitus: Mummo

Mummo piti kovin pikkusikareista ja konjakista, mutta vain lauantai-iltaisin, silloinkin hän nautti vain yhden konjakin ja poltti puoli sikaria, ei koskaan enempää. Lapset haistelivat mummon hengitystä ja huusivat yhteen ääneen:

-    Ei saa juoda konjakkia! Ei saa polttaa sikaria!

Mummo yritti polttaa sikaria piilossa pihan perällä ja söi päälle väkevää pastillia, mutta lapset huusivat:

-    Mummo puhalla tänne päin, me haistellaan mummon hengitystä!

Lapset tunkivat nenänsä mummon suuhun. Mummo piilotti konjakkipullon ja pikkusikarit vehnäjauhopussin taakse, likavaatekoriin tai kirjahyllyyn. Aina lapset löysivät ne. He takavarikoivat mummon tulitikut. Mummo osti sytkärin.

Mummo oli asunut ikänsä Kissanmaalla, eikä hänen ollut koskaan tehnyt mieli mihinkään, sillä Kissanmaalla oli kaikki: Tapparan toimisto, jäähalli, Valintatalo, kosmetologi, teekauppa ja kampaamo. Naapuri, rouva Laamanen ramppasi yhtä mittaa Kanarialla ja esitteli ruskeita jalkojaan, käsiään ja vatsaansakin niille, jotka halusivat ruskeaa nahkaa nähdä.

Mummoa alkoi mokoma rusketuksella kehuskelu tympiä. Kun rouva Laamanen esitteli punoittavaa selkäänsä naistensaunassa, niin mummon suusta pääsi

-    Minäpä lähden Pienzaan.

Mistä se  Pienza oikein hänen päähänsä pälkähti? Kaiketi jostain kokkiohjelmasta. Kotona mummo katsoi kartasta ja huomasin Pienzan sijaitsevan Italiassa. Italia ei ollut hassumpi maa, tosin ei mummo ollut siellä käynyt, nähnyt vain televisiosta.

Siellä saan juoda konjakin joka lauantai ja polttaa päälle puolikkaan pikkusikarin, mummo ajatteli.  Hankin itselleni samanlaisen rusketuksen kuin rouva Laamasella, hän tuumi.

Kissanmaan mummo ei ollut ihan tavallinen mummo ja senhän te jo arvasittekin. Hän osasi heiluttaa korviaan. Osaahan monikin heiluttaa korviaan, te ajattelette, mutta tämä mummopa muuttui peukalon kokoiseksi, kun heilutteli kuuloelimiään. Sama toisin päin, mummosta tuli taas mummon kokoinen, kun hän liikutteli korvalehtiään ylös ja alas.

Mummo pakkasi matkalaukkuun uimapuvun, pikkusikareita, pienen pullon konjakkia ja vaihtoalusvaatteet.  Hän käveli Taysin pysäkille ja nosti peukalonsa pystyyn liftatakseen elämänsä ensimmäistä kertaa.  Tämä on kivaa, ajatteli mummo, kun ensimmäinen rekka pysähtyi hänen kohdalleen ja kuski avasi oven.

-Saisinko kyydin Pienzaan, mummo kysyi.

Mummo keikautti itsensä etupenkille, heitti matkalaukun takapenkille ja sitten mentiin. Kuljettajan nimi oli tietysti Pena (eikös kaikkien kunnon rekkakuskien nimi ole Pena?). Pena ajoi Gdanskiin menevään laivaan ja sinne meni mummokin. Satamassa mummo heilutti korviaan ja kutistui niin, että mahtui Penan taskuun. Matkalaukku ei pienentynyt, joten se jätettiin autoon.

Pena teki froteepyyhkeestä mummolle makuupaikan ja mummo nukkui sikeästi vaikka Pena hieman kuorsasi. Aamulla Pena meinasi vahingossa pyyhkiä itsensä mummoon ja froteepyyhkeeseen, mutta mummo huusi

-    Minä täällä, mummo, varo!

Pena kuljetti mämmiä ja salmiakkia Pienzaan, joten mummo pääsi turvallisesti perille. Pienzassa mummo söi pasta Bolognesea, joi kannullisen talon viiniä, jälkiruoaksi hän otti konjakin ja poltti puolikkaan pikkusikarin, sillä olihan lauantai, konjakki- ja sikaripäivä. Ennen nukahtamistaan mummo heilutti korviaan ja Pena laittoi mummon myssyynsä nukkumaan. Siellä uni maittoikin loistavasti.

Aamulla mummo asettui uima-altaan laidalle aurinkotuoliin vatsalleen. Lounaan jälkeen hän kääntyi selälleen. Illalla hänellä oli jo ruskea nahka ja hän oli valmis palaamaan Kissanmaalle, jossa hän kai tänäkin päivänä asustaa.

Rouva Laamanen ei enää samassa määrin ylpeile ruskealla nahallaan, sillä olihan mummollakin rusketus, ainakin hetken ja ketä kiinnostaisi Kanarian saaret, kun joku toinen oli liftannut Pienzaan ja takaisin.

Mummo juo konjakin lauantaisin, silloin kun lasten silmä välttää ja saattaapa joskus polttaa päälle puolikkaan pikkusikarinkin.

Unennäkijä

Lainasin kirjastosta Anita Konkan muistelmat (Unennäkijän muistelmat). Olen vaikeuksissa, sillä Alastalon salissa on kesken, sain eilen kirjastosta tilaamani, Hesarissa kehutun uutuuden (Sadie Jones, Ehkä rakkaus oli totta) ja lainasin tuttuni suositteleman kirjan (McCarthy, Kaikki kauniit hevoset) ja minun pitäisi lukea lukupiirikirja (Anni Kytömäki, Kultarinta). Sadie Jonesin romaanissa on kahden viikon laina-aika. En tiedä montakaan ihmistä, jotka kehittäisivät stressin romaanien lukemisesta. Minulta sellainenkin onnistuu. Vuorotteluvapaan loppu häämöttää. Luen rinnakkain kahta teosta (Alastalon salia ja Unennäkijän muistelmia).

Anita Konkka on minulle kirjailijana tuntematon, silti hänen muistelmansa vievät mukanaan Volter Kilpeä kiihkeämmin. On kiinnostavaa lukea nuoren naisen ponnisteluja kohti kirjailijuutta. Rinnalla kerrotaan yksinhuoltajuudesta, toimeentulovaikeuksista, taistolaisuudesta, Neuvostoliitosta, rakkauksista ja unista. En muista lukeneeni muistelmia, joissa unet olisivat yhtä merkittävässä osassa. Yleisesti ottaen toisten unet eivät ole kiinnostavia, mutta tässä kirjassa ne ovat osa kirjailijan kehitystä. Ihailen Anita Konkan rehellisyyttä.

Muistelmien myötä olen alkanut kiinnittää enemmän huomiota myös omiin uniini. Viime yönä osallistuin juhliin, jossa kaikki tanssivat iloisessa letkajenkkajonossa, mutta minä tanssin yksinäni. En tarvitse psykologia tätä unta tulkitsemaan.

Lähden tänään Helsinkiin. Tapaan tyttäreni ja kaikenlaista muuta mukavaa. Viikonloppuna poikani ja hänen uusi tyttöystävänsä tulevat käymään. Mutta nyt täytyy alkaa valmistautua, jotta ehdin bussiin.

Tämän voi mukavasti jättää lukemattakin

Volter Kilpeä vapaasti lainaten: "Päivitys, jonka voi mukavasti jättää lukemattakin, koska siinä ei tapahdu enempää kuin muissakaan".

Maanantaiaamuna lähdin ajamaan pyörällä työväenopiston jumppaan. Minusta tuntui kuin ajaisin puupyörillä. Takarengas oli littana. Juoksin takaisin kotiin, pumppasin renkaaseen ilmaa ja lähdin toiveikkaasti kohti työväenopistoa. Tammelan kohdalla takarengas tyhjeni uudestaan ja jouduin parkkeeraamaan pyöräni erään kerrostalon pihaan.

(Tässä vaiheessa päivitystä eräs ystävä soitti ja puhuimme pitkän puhelun.)

Vein pyöräni jumpan jälkeen pyöräkorjaamoon ja ystävälliset nuoret miehet puunasivat ja huolsivat sen, vaihtoivat takarenkaan ja vaihdekaapelin tai vaijerin tai mikä se liekään, joten sain tänään puhtaan, erinomaisesti toimivan kulkuvälineen käyttööni.

Kerttu oksensi poikkeuksellisesti päiväpeitolle. Tavallisesti se oksentaa olohuoneen matolle.

Kävin äänestämässä ja jätin totuttuun tapaani lopullisen päätöksen äänestyskoppiin, sillä osaan tehdä parempia päätöksiä paineen alaisena.

Emäntämme Dublinissa ajoi meidät lentokenttäbussipysäkille. Hän voivotteli auton sotkuisuutta kuten kuuluukin, sillä erotuksella, että auto oli oikeasti todella sotkuinen. Kun Fionnoulla kääntyi sivukadulle päästääkseen meidät ja matkatavaramme ulos, takaa tuleva autoilija tööttäsi hänelle voimallisesti. Emäntämme tööttäsi vielä kovempaa ja näytti keskisormea. Samassa tilanteessa olisin lähinnä pyytänyt anteeksi, vaikka en edes tietäisi mitä.

Dalkey

Summerhill tuo mieleen kesäisen kukkulan ja vapaasti kasvatetut, luovasti kirmailevat pienokaiset. Dublinin samannimisen kadun varrella kirmailevat diilerin näköiset nuorukaiset ja korkean metalliaidan ympäröimää puistoa on käytetty lähinnä kaatopaikkana. Tästä syystä etenimme pitkin askelin kohti parempaa Parnell streetiä (olimme menossa elokuviin Parnell centeriin).

Ajoimme myöhemmin taksilla samaista katua. Kuski heilutteli polviaan levottomasti, tärisytteli käsiään ja poltti sähkötupakkaa. Hän moikkaili jokaista epämääräisen näköista kulkijaa ja sanoi asuvansa Summerhillillä. Kysyin, onko se hyvä paikka asua. "It's a great place to live!". Katsoimme siis katua omasta kapeasta vinkkelistämme, toiselle se oli hieno katu.

Suomessa ei tarvitse etsiä hiljaisuutta Lapista vaan sitä on kaikkialla. Voisimme myydä hiljaisuudella vaikka Vantaata tai Riihimäkeä. Vilkkaat kadut ja jyräävät kaksikerrosbussit aiheuttavat kovaa meteliä ja tuovat mitään tekemättömälle turistillekin kiireen tunnun. Kun olimme viettäneet puolitoista päivää Dublinissa, suomalaiset hermomme kaipasivat viatonta maaseutua. Turisti-informaatiossa kerrottiin, että Dart-junalla voi ajaa meren rantaa pohjoiseen tai etelään, valitsimme tietysti etelän ja sieltä melko arpapelillä paikkakunnan nimeltä Dalkey. Se osoittautui onnistuneeksi valinnaksi.

Pikkuruinen kaupunki sijaitsee puolen tunnin junamatkan päässä Dublinin keskustasta. Jos pääkaupungin kadut vilisevät nuoria niin Dalkeyssa tavallisin ajoneuvo auton jälkeen on rollaattori. Kaupunkin on viehättävä ja vauras ja siellä saattaa kuulemma törmätä elokuvaohjaajiin tai Bonoon.

Pieni linna seisoo tanakasti Dalkeyn keskustassa ja lähistöllä kiemurtelee ihastuttavia kävelyreittejä (kuvassa ei ole Dalkeyn linna vain dalkeylainen yksityisasunto). Kaupunki on juuri sellainen, jossa tapahtuu murha, rikkaalla miehellä on rakastajatar, hänen vaimonsa muhinoi kahdesti viikossa puutarhurin kanssa ja postineiti tietää liikaa. Poliisipäällikkö istuu apulaisensa kanssa pubissa kittaamassa Guinnessia.

Merenrannan näköalapaikan kiikareista havaitsin luodolla lintuja ja luodon edessä minua tuijotti Saimaan norppa. Olen nähnyt niitä Luonto liiton julisteissa. Bongasimme lintuja, jotka ovat kuulemma riskilöitä. Saimme kävelykierroksellamme meri-ilmamyrkytyksen.

Käykää Dalkeyssa, jos siihen on joskus mahdollisuus!

Kirjallinen Dublin

Dublin on Unescon suojelema kirjallisuuskaupunki ja se näkyy kaupungissa monin tavoin (ehdotan Tampereesta tehtävän jääkiekon ja mustan makkaran Unescon suojelukohteen). Kaupungissa juhlistetaan James Joycen romaania Olysses vuosittain 16. kesäkuuta ja siellä järjestetään monia muitakin kirjallisuustapahtumia. Joycen lisäksi tunnettuja dublinilaisia kirjailijoita ovat Jonathan Swift, Oscar Wilde, Bram Stoker, Samuel Beckett ja monet muut.

Kaduilla kävellessä törmää jatkuvasti sieviin kirjakauppoihin. Pariin kirjakauppaan tutustuimme tarkemmin, monissa vain pyörähdimme. Kirjakaupoissa oli kokonainen kirjahyllyllinen irlantilaisten runoilijoiden teoksia ja pari hyllyllistä muita runokokoelmia. Saman kokoisessa kirjakaupasta Tampereelta löytyy muutama runokirja.

Irlantilaiset kirjailijat olivat valinneet National galleryn kokoelmista kukin yhden työn näyttelyyn (ilmainen!) ja kirjoittaneet taulun pohjalta kaunokirjallisen tekstin. Näyttelyssä roikkuivat mm. Vermeerin, Rembrantin ja Caravaggion työt. 

Dublinissa on kaikki virallinen kirjoitettu kahdella kielellä englanniksi ja iiriksi (Gaeilge), jota käytetään myös juna- ja bussikuulutuksissa. Emäntämme Fiuonnoula kertoi, että iirin opiskelu on pakollista, mutta erittäin epäsuosittua. Fiuonnoula puhui pyynnöstäni iiriä, joka kuulosti muinaiselta, kuitenkin kielestä löytyvät sanat kaikenlaisille nykyajan kotkotuksillekin kuten hisseille ja läppäreille.

Kävimme teatterissa, vaikka hieman huolestutti ymmärtäisimmekö näytelmän tekstiä. Näytelmässä puhuttiin voimakkaalla irlantilaisella aksentilla. Meistä tuntui samalta kuin ulkomaalaisesta, joka on opetellut huolellisen suomen kirjakielen, jonka jälkeen hänet patistetaan Kuopion torille ostamaan muikkukukkoa.

Yleisö saapui teatteriin kuin elokuviin: ulkovaatteissa, kauppakasseja ja pop corn lootia kantaen. Väliajalla myytiin jäätelöä.

"God Bless the Child" perustui kolmeen Frank O'Connorin novelliin, jotka kertoivat lapsuudesta tragikoomisesti. Näytelmässä esiintyi kolme mainiota miesnäyttelijää. Välillä monologit keskeytyivät: näyttelijät asettuivat näyttämön etuosaan  polvilleen riviin pyhäinkuvan eteen, laittoivat kämmenet yhteen rinnalle ja alkoivat rukoilla sellaisella vauhdilla, etten saanut mitään tolkkua. Roomalaiskatolista yleisöä näytti naurattavan kovin. Ehkä naurussa oli myös ahdistuksen käsittelyä, kertoihan yksi tarinoista pojan ensimmäisestä ripittäytymisestä. Poika kertoi tehneensä syntiä haaveillessaan isoäitinsä murhaamisesta, jolloin pappi kysyi "mitä aiot tehdä ruumiille?"

Osataanko Suomessa nauraa uskonnolle? En muista näytelmää, jossa uskontoa olisi käsitelty humoristisesti.

When You Are Old

When you are old and grey and full of sleep,
And nodding by the fire, take down this book,
And slowly read, and dream of the soft look
Your eyes had once, and of their shadows deep;

How many loved your moments of glad grace,
And loved your beaty with love false or true,
But one man loved the pilgrim soul in you,
And loved the sorrows of your changing face;

And bending down beside the glowing bars,
Murmur, a little sadly, how Love fled
And paced opon the mountains overhead
And hid his face amid a growd of stars.

(W.B. Yeats 1865- 1939)

 Jatkuu.

Charleville Ave

Juuri kun opin toimimaan Dublinissa (vetämään vessan, kiskomaan ovenkahvoista niiden työtämisen sijaan, välttelemään törmäyksiä vääristä suunnista kaahaavien ajoneuvojen kanssa ja juoksemaan kadun yli punaisilla valoilla), piti lähteä kotiin.

Kaikki ovat varmasti tietoisia siitä, että Irlannin valuutta on euro. Minä ja matkaseurani M emme sitä tienneet, vaan menimme vaatimaan Helsingin lentoaseman rahanvaihdosta olettamaamme valuuttaa (Irlannin puntaa). Tiskin takana istui nuori nainen ja mies, jotka ilmoittivat, ettei heillä ollut moista valuuttaa tarjolla. He ehdottivat, että vaihtaisimme Englannin puntia, jotka olisivat käypää rahaa Irlannissakin. Onneksi vaihdoimme vain 30 puntaa. Tyhmempi luulisi, että moinen seikka olisi rahanvaihdon työntekijöiden tiedossa. Viisaampi turisti tietäisi tietysti etukäteen Irlannin valuutan.

Asuimme Dublinissa Liffey- joen pohjoispuolella, joka on se huonompi puoli ja erittäin likainen. Asuntomme sijaitsi vanhan rivitalomaisen rakennuksen kellarissa, jonne meidät ohjasi reipas emäntämme Fiuonnoula. Talon takana kitusi pieni puutarha ja lähellä kukkivaa community gardenia saivat kaikki lähiseudun asukkaat käyttää. Fiuonnoula nautti ihanan keväisestä päivästä yhteispuutarhassa ja juhlat jatkuivat yläkerrassamme kolmeen asti yöllä. M ei saanut nukutuksi, mutta minä hämmästytävää kyllä nukuin hyvin. Fiounnoula pyysi meteliä nöyrästi anteeksi ja toi meille miellyttävän pullon valkoviiniä, kylmäsavulohta, sitruunan ja leipää. Annoimme anteeksi.

Vaatimaton majamme koostui kahdesta huoneesta ja pienestä keittiöstä. M nukkui makuuhuoneessa ja minä olohuoneen levitettävällä sohvalla, peitot olivat paksut, painavat ja ihanan lämpimät. Huoneiden välistä ovea peitti haalistunut verho. Olohuoneen nurkassa seisoi pieni ruokapöytä, jonka ääreen oli asetettu kaksi tuolia. Huoneen nurkkaa koristi toimimaton televisio ja seinään nojasi kirjahylly. Hyllyn alla lattialla lojui kasa joulukoristeita. Aloimme heti mielessämme kalustaa kämppää, josta olisi saanut pienin ponnistuksin oikein viehättävän.

Jos halusi suihkuun, piti painaa olohuoneen seinässä olevaa katkaisinta, jolloin lämmin vesi alkoi virrata. Samalla asumuksen patterit lämpesivät tulikuumiksi. Vessaa emme osanneet vetää, ennenkuin emäntä kävi meille toimen demonstroimassa (sitä ennen kaadoimme pyttyyn vettä pastakattilalla). Opastuksen jälkeenkin vetäminen välillä onnistui ja välillä ei. Pöntöllä oli oma järkkymätön irlantilainen tahtonsa. Käydessäni vessassa ennenkuin Fiuonnoula lähti viemään meitä lentokenttäbussin pysäkille, vetäminen onnistui puhtaasti. M ja minä tuuletimme voittoani irlantilaisesta vessanpytystä.

Keittiön kattolamppu ei toiminut, joten valaistus hoitui pöytälampulla, joka oli nostettu keittiön kaapin päälle. Jääkaapin oven saranapuoli olisi kannattanut vaihtaa, sillä nyt ruokatarvikkeet oli pakko asetella hyllylle kaapin oven yli kurottelemalla. Keittiöön oli ystävällisesti varattu maitoa, kahvia, leipää, kinkkua, kananmunia ja tuoremehua. Haarukoita oli useita, mutta veitsiä vain yksi, joten oli kätevintä syödä aamiaista vuorotellen.

Fiounnoula ohjasi meidät ensimmäisenä iltana lähellä sijaitsevaan italialaiseen ravintolaan, joka oli mainio. Ravintola oli tungettu täyteen kahden hengen pöytiä, joita tarvittaessa yhdisteltiin suuremmille seurueille. Ruoka oli yksinkertaista, maukasta ja halpaa. Vessakäynnillä näin keittiön lattialla valtavan kattilan tomaattikastiketta. Voi kun Suomessa voisi olla tällaisia paikkoja, joissa ihan tavalliset ihmiset voisivat syödä, eikä kaikki olisi niin hienoa ja säädeltyä. Emäntämme sanoi, että jos italialaiseen ei mahdu, voimme ottaa annokset mukaan ja syödä ne läheisessä pubissa. Pubi oli jonkunlaisen suojelun alainen ja koristeltu purjehdusrekvisiitalla. Baaritiskillä istui tukevia miehiä shortseissaan sekä huteria vanhoja miehiä, pöydissä terhakat mummot ja muutama nuorempi nainen ja mies siemailivat olutta.

Italialaiseen ravintolaan, pubiin ja bussipysäkille päästäkseen oli ylitettävä nelikaistainen erittäin vilkas katu. Lähin suojatie liikennevaloineen oli kaukana. Sitäpaitsi moiset valot vaihtuivat niin harvoin jalankulkijoiden eduksi, että oli sama ylittää tie mistä vaan. Ylityksessä olivat tarpeen toimivat aistit, jalat, kylmähermoisuus ja kuolemaapelkäämätön asenne. Irlantilaisista kehittyy erinomaisia pikajuoksijoita, sillä hitaat karsiutuvat nopeasti. Toivon, että ne pubin papat asuivat samalla puolella tietä kuin Cusack's.

Muutamassa päivässä alkaa halpa majoitustila kaikkine  puutteineen tuntua kodilta.

Jatkuu.

Kerttu vahtii

Emäntä lähtee tänään Dubliniin ja käski ilmoittaa, että blogiin tulee vajaan viikon tauko. Joutaa tullakin kun sillä ei ole mitään sanottavaa. Sisällötöntä höttöä kirjoittaa. Kieli on yksinkertaista ja tavanomaista, pilkku- ja yhdyssanavirheitä. Aika menee hukkaan. Käyttäisi senkin ajan vaikka turkkini huoltoon.

Ei kannata murtautua residenssiimme emännän matkan aikana, kuten ei muulloinkaan. Karaten musta vyö ja terävät kynnet ovat tappava yhdistelmä. Ovi laitetaan kahteen lukkoon ja sukulaispoika (pianisti!) huolehtii minusta ja vahtaa asuntoa silmä vaan ei korva tarkkana kun ei pianonsoitolta kuule. Järjestän emännän matkan aikana pienet juhlat: sata läheisintä ystävää, samppanjaa ja kaviaarileipiä.

Emäntä ei ole käynyt Dublinissa ja nytkin tässä menee raha hukkaan, sillä ei se siitä mitään ymmärrä. Laittaisi nyt edes ne tavarat laukkuun. Se on niin huono päättämään mitä ottaa mukaan. Minä kuljetan matkoilla vain passia ja luottokorttia. Kaikki muu on turhaa.

T. Kerttu

Torso

 Tommi Kinnunen kirjoittaa Parnassossa esikoiskirjan julkaisemisesta. Hän  sanoo romaanin olevan kuin tatuointi: siitä ei pääse enää koskaan eroon. Vähän samaa on blogikin, vaikka sen poistaisi, niin se pysyy jossain nettiavaruudessa kuin punaviinitahra valkoisessa paidassa.

Pyhäjärven selät ovat vapautuneet jääkannesta. Tampereen kaupunki on istuttanut narsisseja suuriin ruukkuihin. Riskipeliä. Kukat ovat edelleen hengissä. Lenkkeilijät ja heidän koiransa etenevät kävelyteitä kuka hitaasti madellen, sauvoilla viuhtoen tai kahden ja puolen tunnin maratonaikaan tähdäten. Minäkin tein sen pakollisen sunnuntailenkin tai eihän se pakollinen ole.

Heittelen sängylle tavaroita: hiustenkuivaajan, adapterin, passin, shampoota, hoitoainetta ja kaikkea mitä saattaa muutaman päivän matkalla tarvita. Kohta kaivan matkalaukun esille. Laitan tavarat laukkuun ja otan ne pois. Pakkaan uudelleen, lisään jotain, poistan jotain. Teen sitä huomiseen puoleen päivään saakka.

Toivon, ettei lentokapteenimme tai perämiehemme ole suisidaalinen. Ihmiselo on vähästä kiinni: jos se lentokapteeni olisi käynyt Barcelonan lentoaseman vessassa, niin olisiko käynyt niinkuin kävi.

Anonyymi nimittää minua matalaksi, elähtäneeksi torsoksi. Omaperäinen luonnehdinta, jopa huumorintajuinen. Olen mielelläni matala, elähtänyt torso.

Rääpäle

Kun kuivasin hiuksiani, tarttui toinen korvakoruni froteepyyhkeeseen. Muistin ajan, jolloin oli muotia käyttää näyttävää roikkuvaa korua vain toisessa korvassa. Koruja myytiin pareittain, jolloin toinen korvakoru jäi käyttämättä. Yleensä koru kuitenkin hävisi, joten oli käytännöllistä omistaa varakoru. Myöhemmin alkoivat nuoret miehet lävistää toisen korvalehtensä. Sillä, kumpaan korvalehteen renkaan pujotti oli merkitystä: toisella viestitettiin omaan sukupuoleen kohdistuvaa halua ja toisella mieltymystä huumeisiin. Myöhemmin myös vanhemmat miehet alkoivat koristautua yhdellä korvakorulla. Silloin oli nuorten miesten keksittävä jotain uutta, joten he pistivät renkaat molempiin korvalehtiinsä. Olen jo aiemmin tuonut esille teorian, jonka mukaan, siinä vaiheessa kun keski-ikäiset naiset omaksuvat jonkun uuden virtauksen, se on auttamattomasti ohi. Sama saattaa koskea osittain myös keski-ikäisiä miehiä.

Femmalla näytettiin koskettava dokumentti Astrid Lindgrenin lapsuudesta ja nuoruudesta. Dokumentissa on ilmeisesti vielä kaksi osaa. Ihmiselämä ei ole helppoa, sitä se ei ole ollut suositulla lastenkirjailijallakaan. Oli hauska ymmärtää, että Lindgrenin kirjojen hahmot löytyvät jossain muodossa hänen elämänvaiheistaan. Kirjailijat taitavat harvoin muovailla mitään ihan tyhjästä.

Sain yhteyden Airbnb majoittajaan niinkin vanhanaikaisella välineellä kuin puhelimella. Nainen vietti aikaansa jollain saarella nettiyhteyden ulkopuolella. Meillä on katto päämme päälle Dublinissa. Itseäni viisaampi taho tiesi Dublinin olevan hyvin kirjallinen kaupunki. Luin oppaita ja olen innostunut matkasta. Tai voisiko puhua matkasesta, sillä onhan aikaa melko vähän.

Kirjoituskurssilla keskusteltiin lyhytproosasta. Joku on nimennyt novellia lyhyemmän tekstin novelletiksi ja joku (muistaakseni Johanna Sinisalo) raapaleeksi. Eräs kurssilainen keksi uuden nimityksen lyhyille teksteillemme: rääpäle (tosi lyhyt ja ihan paska).

Päässäni on ahdasta

"Menin itseeni, oli ahdasta. Tulin pois" (Torsti Lehtinen)

Edellä mainittu on viisaasti ja humoristisesti sanottu. Päässäni on yhtä ahdasta kuin varpailla juhlakengässä. Pääkopassani ei kukaan voi viihtyä pitkään, sillä melko pian alkaa ohimoiden kohdalta puristaa.

Eilen oli pakko mennä Tampereen filharmonian konserttiin. Konsertissa kuulimme Wagneria (Pitkäperjantain ihme oopperasta Parsifal), Aulis Sallista (Neljä laulua unesta) sekä Anton Brucknerin sinfonian. Konsertin johti Hannu Lintu, johon minulla oli suora näköyhteys. Mies väänteli naamaansa, levitteli käsiään laajassa kaaressa ja steppasi. Hän oli hieman pelottava. Brucknerin jälkeen kapellimestari näytti tyytyväiseltä. 

Käyn aina konsertin väliajalla varmuuden vuoksi vessassa. Tunnen Tampere talon vessojen sijainnit erinomaisesti. Aloittelija tekee yleensä alkeellisen virheen ja jonottaa naulakon viereiseen vessaan: siihen menee koko väliaika, eikä ehdi nauttia viinilasillista. Liukuportaiden alla ikäänkuin kellarissa on yksi suurehko vessa, joka on selvästi parempi valinta. Aulasta Sorsapuistosaliin kävellessä oikealla on vessoja,  mutta kun siltä kohtaa kääntyykin vasemmalle ja laskeutuu portaita, löytyvät vapaat eriöt varmemmin (naistenvessan keskimmäinen automaattihana ei toimi, joten sen alla on turha käsiään heilutella). Sorsapuistosalissa on omat vessansa, joihin on myös laskeuduttava portaita. Kakkoskerroksessa, ravintolassa sijaitsevat vessat, joihin on useinmiten jonoa.

Kuuntelin radiosta kirjallisuusohjelmaa, jossa haastateltiin Petri Tammista, joka kuuluu suosikkeihini. Kuuntelin ohjelmaa vain pätkittäin, sillä ruskistin samalla jauhelihaa. Kärventyvä liha piti kovaa meteliä, enkä kuullut kaikkea mitä kirjailija sanoi. Tamminen sanoi kuitenkin jotain sen tyyppistä, että kun on sanonta, että raha tulee rahan luo, niin myös menestys tulee menestyksen luo. Toisaalta pelko tulee pelon luo ja epäonnistuminen epäonnistumisen tykö. Epäilen, että tässä on perää. Epäonnistuja ikäänkuin manaa epäonnistumisen luokseen ja onnistuja taas porskuttaa ottamatta epäonnistumisen mahdollisuutta edes huomioon, luo uskoa muihinkin ja onnistuu taas.

Anneli Kanto sanoo: "Kirjoittaessa itseä ei saa verrata muihin. Kirjoittavaa minäänsä pitää kohdella hyvin ja ystävällisesti, sitä ei saa potkia päähän!" Minusta tuo on hyvin sanottu. Poimin netistä. Käsikirjoituksessani on 160 liuskaa, josta olen kovin hitaana ja mielikuvituksettomana kirjoittajana melkein ylpeä.

Matka, Miekkailija ja Kilpi

Olen menossa ensi viikolla ystävän kanssa Dubliniin. Halvat lennot on ostettu ja lentämistä alettu hyvissä ajoin stressata. Siis minä olen alkanut stressata.

Hankimme edullisen yksityismajoituksen Airbnb:ltä. Tämä on jo kolmas kerta kun majoitun sitä kautta ja tähän asti kokemukset ovat olleet loistavia. Nyt en saa toistuvista viesteistä huolimatta yhteyttä majoittajaan. En ole tosin vielä yrittänyt soittaa hänelle, ujona suomalaisena jätän puhekontaktin viimeiseksi keinoksi.

Näin viime viikolla Klaus Härön elokuvan Miekkailija. Elokuva on tositarina virolaisesta Endel Nelisistä, joka joutuu lähtemään Leningradista tietyistä syistä, joita en paljasta, ettei elokuva menisi piloille. Miekkailijana kilpaillut Endel päätyy liikunnanopettajaksi Haapsaluun. Miehen on pakko järjestää koululaisille kerhotoimintaa ja niinpä hän alkaa opettaa heille miekkailua. Ensin lapset miekkailevat  puukepeillä, kunnes saavat oikeat välineet ja miekkailu alkaa hiljalleen sujua. Opettaja saa samalla lopulta kontaktin oppilaisiinsa.

Elokuvan pahis on koulun rehtori, joka yrittää lopettaa miekkailukerhon työläislapsille sopimattomana. Rehtori myös selvittelee Endelin menneisyyttä ikävin seurauksin.

On elokuvassa rakkaustarinakin, mutta lapset vievät koko shown olemalla ihania. Suosikkini on Marta, jonka katse kertoo arkuudesta, mutta samalla voimakkaasta tahdosta.

Miekkailija on verkkainen, kaunis ja vanhanaikaisella tavalla viehättävä elokuva (elokuvan tapahtumat sijoittuvat 50-luvulle). Virolaisten puhetta on hauska kuunnella. Hyvinhän elokuvassa lopulta käy ja itkettää niinkuin Härön elokuvissa kuuluukin.

Alastalon sali on edennyt rivakasti toiseen osaansa. Ensimmäisessä osassa, joka päättyy Alastalon isännän ja Pukkilan sanalliseen mittelöön, on kymmenen lukua. Toinen osa alkaa yhdennellätoista luvulla, jonka kirjailija tiivistää näin: "Totivesi kannetaan saliin, ja Härkäniemi niinkuin muutkin, ja varsinkin eräs, saavat taas mielikseen katsella Siviä-neitosta salissa, jopa peilinkin pohjilta. Muutakin mukavaa sattuu, kuten esimerkiksi sitä, että Krookla pelastaa itselleen rommilasin melkein sekoittamattomana ja että Pukkila pääsee liikkumaan komeasti". Hurja meno siis jatkuu.

Jalkarasva

Pitäisi varmaan kirjoittaa politiikasta ja vaaleista, mutta antaa olla.  Kirjoitetaan jalkarasvasta.

Rasvaan iltaisin käteni käsivoiteella, joka tuoksuu niin hyvältä, että sillä voisi päällystää täytekakun. Pehmitän jalkani jalkavoiteella, joka haisee kärpäsmyrkyltä. Pyritäänkö voiteen hajulla peittämään mahdollinen jalkahien tuoksahdus? En oikeasti usko, että joka paikkaan pitäisi olla oma voide: kasvoille, kaulalle, silmien alle, vartalolle, jaloille ja käsille. Sitä suurempi kilohinta, mitä pienemmälle alueelle voide on tarkoitettu.

Jalkavoide tuoksuu Raidilta, jolla mummo myrkytti sisäkärpäset muutaman kerran kesässä. Kaikki ikkunat suljettiin, ovi suljettiin ja lapset komennettiin pihalle. Mummo suihkutti Raidia asumukseen ja pakeni ulos. Ovi laitettiin säppiin ja odotettiin myrkyn vaikutusta. Parin tunnin kuluttua  kaasukammion ovi avattiin ja kärpästen ruumiit kerättiin lattialta . Tuuletettiin ankarasti. Kuolleet kärpäset kannettiin tunkiolle. Talossa haisi vielä jonkin aikaa jalkavoiteelta.

Mummo käytti kärpästen hävittämiseen myös biologista menetelmää: lapsityövoimaa. Mummo aseisti meidät kärpäslätkillä, tyhjillä rusinapaketeilla ja luutuilla. Kärpänen liiskattiin lätkällä, ruumis pudotettiin rusinalaatikkoon ja veriroiskeet pyyhittiin luutulla, sillä mummo oli hyvin siisti ihminen. Lopulta näytti siltä kuin pahvilaatikon pohja olisi peittynyt mustilla rusinoilla.

Kärpäsjahti oli vanhanajan vastine tietokonepeleille. Sadepäivien huvi.