Istun junassa matkalla kohti Pieksämäkeä, josta vaihdan Kuopion junaan. Kärsin "Onko tämä varmasti oikea juna?" neuroosista.
Ilmeisesti on.
Keskivartalolihava mies kuorsaa selkäni takana. Nuoret tytöt keskustelevat urahaaveistaan. "Mä haluisin sikana aivokirurgiks, ne saa palkkaa jotain 22 000 kuussa". Oho! Missä sairaalassa? "Alkuun ne saa vain jotain kolme tonnia". "Jos ne tekee jotain yhden leikkauksen kuussa".
Nämä junan tytöt ovat kilttejä tyttöjä sillä he puhuvat vain koulusta. He käyttävät tiuhaan sanoja sika ja sikana eikä v-ttu.
Tuollaisia kilttejä tyttöjä mekin olimme. Tapaamme tänään Kuopiossa. Olemme luokkakavereita, pitkäaikaisia ystäviä ja lääkäreitä.
Oikean jalan sukka on rikki (huomasin juuri kun olin lähdössä) ja takissa on tahra vatsan kohdalla. Pudotin siihen vaniljajäätelökökkäreen, eikä se ole lähtenyt pesussa.
Olen huomannut, että olen kovin herkkä aistimaan jos joku pidä minusta. Luen äänenpainoja, ilmeitä ja rivien välejä. Minua ahdistaa jos aistin vihamielisyyttä. Kadehdin ihmisiä, joille muiden pitämiset eivät merkitse mitään. He kulkevat läpi elämänsä huolettomina. Haluaisin, että kaikki rakastaisivat minua. Kaikki. Siinä joutuukin olemaan tarkkana, mitä kenellekin sanoo, eivätkä mielipiteet saa olla kovin fiksattuja vaan joustavia.
3 kommenttia:
Kaukorakkautta, sitäkö se onkin aina se tunne kun syötteenlukijassa on ilmoitus sun uusimmasta kirjoituksesta. Sydän tykyttää, hymy tulee väkisten kasvoille ja sitä rataa.
Välillä mietin että olenko kiusallinen sulle. Taasko se äijjä kirjottelee niitä kommenttejaan.... ;DDD
Et ole kiusallinen, et ainakaan kovin kiusallinen. En vain oikein ymmärrä kaukorakkauttasi, jota taidat vähän liioitella.
:D
No se hymy on kyllä ihan totta.
Lähetä kommentti