Unohdettu metsäkirvinen

Olen nähnyt kahtena yönä unta, jossa minun on pitänyt ehtiä johonkin, mutta aikaa on ollut järjettömän vähän. Niin niukasti, etten missään nimessä ehtisi ajoissa. Viime yönä lentokoneeni olisi noussut ilmaan Helsinki-Vantaan lentokentältä klo 19. Kuudelta matkalaukku oli pakkaamatta ja olin vielä kotona Tampereella.

Huomenna alkavat työt kahden viikon loman jälkeen.

Statukseni on noussut julkaisusopimuksen vuoksi. Kirja on vielä lupaus, sillä vain muutama ihminen on lukenut käsikirjoituksen. S sanoi, että asemani on pompannut yhtä korkealle tasolle kuin jos minulla olisi mies. "Entä jos minulla olisi mieskin?" Arvoni ei kuulemma siitä enää kohoaisi.

Juhannus meni perinteisesti ystävän mökillä. Pilkoin juureksia, pesin astioita, uin, saunoin, luin Lena Anderssonin romaania "Omavaltaista menettelyä", istuimme rannassa nuotiolla, nauroimme ja joimme alkoholia. Suunnittelimme ensi joulua, sillä sehän on tuossa tuokiossa.

Rannassa asusti joku eläin, jonka pää välillä vilahti järven pinnan yläpuolella. Otus loiskutti vettä kuin valtava hauki. Uimaan mennessä roiskuttelin varpaillani vettä karkottaakseni tuon mystisen, potentiaalisesti vaarallisen, vedessä viihtyvän eläimen.

Luin mökin terassilla luontokirjasta rohtovirmajuuresta, jonka näimme rantaa pitkin kävellessämme.  Kasvin juuresta voi tehdä valeriaanaa. Piharatamosta,  joka on vieraskasvi, joka on aikoinaan levinnyt Suomeen ja kaikkialle muualle. Intiaanit nimittivät sitä valkonaaman jalanjäljeksi. Metsäkirvisestä, joka on Suomen yleisimpiä lintuja, mutta josta ei koskaan puhuta mitään. En ole kuullut kenenkään intoilevan metsäkirvisen laulusta. Olen loukkaantunut metsäkirvisen puolesta. Ei saa unohtaa metsäkirvistä!

Aurinkoiselta tienvierustalta löytyi kypsiä mustikoita. Juhannuksena. Kaikki tapahtuu liian nopeasti. Kohta on oikeasti joulu.