Istuin aamupäivän kirjastossa editoimassa käsikirjoitustani. Voi kun voisin kirjoittaa enemmän ja tehdä vähemmän muita töitä. Olisihan se mahdollista, mutta minulla ei ole voimia muuttaa elämääni.
Olen hiljalleen kiintynyt niihin kirjallisiin tyyppeihin ja minulla on ollut välillä heidän kanssaan hauskempaa kuin oikeiden ihmisten seurassa. Huolestuttavaa. Käsikirjoituksen henkilöt toimivat melkein aina niin kuin haluan, mutta reaalimaailman ihmisistä ei voi sanoa samaa.
Yhdestä miehestä pitää päästä eroon, sillä tekstissä on liikaa leskimiehiä. Ei tarvitse hankkia asetta, eivätkä matot tärvelly (veritahraisia mattoja ei saa puhtaaksi edes mäntysuovalla), senkun vaan painelee delete-nappia. Reino olisi ollut kiva hemmo, mutta ei mahda mitään. Kirjaan ei jää yhtään naturalistia, mikä on tietysti suuri puute. Reino hyppäsi tekstiin filkkareilta, animaatiosta, jossa mies menee nudistiyhteisöön tapaamaan kuolevaa äitiään.
Kuvassa näkyy Ron Mueckin veistos "Couple under an umbrella" (Mueckin näyttely on Sara Hildenillä). Teoksen mittasuhteet voi kuvitella katsomalla taustalla istuvaa museovahtia. Kiehtovaa katsoa miehen säärikarvoja, varpaankynsiä, käsivarsien maksaläikkiä ja lämpöä jolla hän tarttuu naisen olkavarteen.
Mueck on kuvataiteen Knausgård, hän kuvaa elämää yhtä tarkasti ja rehellisesti kuin Karl Ove, mutta vaikka joka ryppy ja karva näkyvät, on kuvattuja kohdeltu lopulta aika kunnioittavasti.
3 kommenttia:
Niin tuttua, että tekisi uusia valintoja, jos olisi voimia.
Hyvä vertaus Mueckista kuvataiteen Knausgårdina!
Elämän muuttaminen on vaikeaa, sekin on jo paljon, että sinulla on vähän ovi raollaan. Moni ei uskalla edes sitä.
Meneekö asian vierestä jos tässä totean, että joskus elämä muuttuu rytinällä ilman, että itsellä on osaa tai arpaa. Kun aikaa on kulunut on aika ihmetellä miten kaikki kävikään...
Lähetä kommentti