sunnuntai 9. toukokuuta 2021

Hitaasti kypsyvän urakinttupolku

Luin Lääkärilehdestä 53-vuotiaasta Salla Suomisesta, joka valmistui juuri lääkäriksi toimitttuaan sitä ennen talonmiehenä, siivoojana, huonekalumyyjänä, postinjakajana ja tuote-esittelijänä. Suominen työskentelee tällä hetkellä lastenpsykiatrialla Oulussa ja aloittaa syksyllä työt terveyskeskuslääkärinä Kokkolan terveyskeskuksessa. Jutun kuvituksessa nauravainen nuorekas nainen nojailee rennosti johonkin. 

Alan olla kyllästynyt Hesarin Visio-liitteen nuorten menestyjien uratarinoihin. Kolmekymppisiin tyyppeihin, jotka ovat tehneet kansainvälisen uran. Usein taustalla on  etuoikeutettu lapsuus akateemista tai diplomaattista elämänuraa tehneiden vanhempien lapsena. 

Kun aloitin lääkiksessä olin kaksi vuotta vanhempi kuin suurin osa opiskelijoista ja se hävetti minua. Tunsin itseni kamalan vanhaksi, joka tuntuu nyt hullulta. Kuitenkin opiskelijoissa oli sairaanhoitajia, röntgenhoitajia, laboratorionhoitajia ja muiden ammattien edustajia, jotka olivat taatusti minua vanhempia.

Valmistumistani hidasti lapsen saaminen, mutta vielä enemmän jonkinlainen saamattomuus, joten valmistuin vähän myöhemmin kuin muut ja koin senkin häpeälliseksi. 

Aloitin sisätauteihin erikoistuessani tehdä tutkimusta epäselvän kuumeilun syistä ja homma jäi kesken, mutta väittelin sitten kuitenkin viisikymppisenä toiselta alalta.  En olisi ikinä uskonut, että pääsen näinkin pitkälle. Sitten väsyin, mutta en tietenkään ollut koskaan sairauslomalla, mutta se onkin sitten eri tarina. Ja tuli minusta vanhana vielä kirjailijakin. 

Oma ura kuulostaa tähän kirjoitettuna menestystarinalta, mutta sisäisesti olen enemmänkin reppana. Ehkä sitten varsin menestynyt reppana.

Äitini kirjoitti ylioppilaaksi viisikymppisenä ja toinen poikani kolmekymppisenä ja aloitti opiskelut viime syksynä. Iloitsin ystävän tyttären monivuotisen haaveen toteutumisesta, kun hän viimein pääsi opiskelemaan näyttelijäksi Nätyyn.

Hienoa, että joku tekee kaiken nuorena, mutta se ei ole ainoa tie vaikka hitaammalle polulle halutaan nykyään kasata esteitä. Uskon, että vanhempana motivaatio saattaa olla jopa suurempi, eikä elämänkokemuksesta ole tietääkseni opiskelussa tai työnteossa haittaa.

8 kommenttia:

Leena Laurila kirjoitti...

Menetin kiinnostukseni lauantailiitteeseen kun siitä tuli Visio, juuri niin kuin kuvaat se on kiillotetun mainosliitteen omainen menestystarinoiden kavalkadi bisnesihmisille. Aina kun esim Hesarissa on alettu selvästi "segmentoida" liitteitä jollekin asiakaskunnan osalle, se on minusta muuttunut vähemmän mielenkiintoiseksi. Ensin niin kävi Nyt-liitteelle (alle parikymppisille), seuraavaksi torstai-osiolle (psyyke) ja nyt lauantailiitteelle (bisnes). Jokainen niistä on muuttunut entistä monotonisemmaksi.

Rva Kepponen kirjoitti...

Asioita voi kertoa monella tavalla.

Minä sanoin jo alakoululaisen, että taidan opiskella jotain tekniikkaa, kun siinä tarvitsee matematiikkaa ja sieltä saa hyvää palkkaa. En todellakaan tiennyt, mitä aion tehdä isona. Tuo oli lähinnä vastaveto sille, että jostain syystä kaikki tuputtivat minulle sairaanhoitajan uraa, josta en ollut kiinnostunut. Oikeasti en vielä tänä päivänäkään tiedä, että mitä haluaisin oikeasti tehdä. Ongelmana on aina ollut se, että minua kiinnostaa ihan liian moni juttu ja olen mukavuudenhaluinen.

Pääsin opiskelemaan yliopistoon suoraan ylioppilaspapereillani, perustin opiskelukavereideni kanssa yrityksen ja saimme sillä jonkinlaista mainetta alalla ja omasta firmasta lähdettyäni sain jo ennen valmistumistani kivan duunin. Olen opiskellut ja työskennellyt ulkomailla ja edennyt urallani. Eräänlainen menestystarina tämäkin - ainakin sopivasti kertomalla. Itse sanoisin, että suurimmaksi osaksi kyse on ollut tuurista: ystävä täytti hakupaperini yliopistolla, saimme idean jatkaa harjoitustyötämme eteenpäin ja yhdellä oli kontakti jonka avulla saimme sen myytyä.

Minulla on paljon tuttavia, jotka ovat samalla lailla päätyneet johonkin ja pärjänneet kivasti, ilman sen kummempaa suunnitelmallisuutta ja ihan tavallisista keskiluokkaisista kodeista ponnistaen. Sanoisin, että iso osa "menestystarinoista" on samanlaisia "kävipä tuuri"-juttuja. Ihmisillä on ihan tutkimusten mukaan taipumus selittää hyvää onneaan omilla henkilökohtaisilla ominaisuuksillaan.

Aina säännöllisesti mietin, että pitäisikö minun tehdä jotain aivan muuta. Tykkään työstäni, mutta sen yhteiskunnallinen merkitys on lähinnä työnantajan maksamat verot. Välillä tuntuu, että haluaisin merkityksellisempää työtä. Tänä päivänä opiskelijoita on niin monesta ikäryhmästä, että sen puoleen ei olisi mahdotonta kohta 50v tehdä uravaihdosta. Paitsi 3 poikaa sanoo, että äiti saa opiskella vasta sen jälkeen kun heidän autokoulunsa on maksettu :D

Marjatta Mentula kirjoitti...

Samaa mieltä Heidi ja Leena Visiosta. Meillä se on alkanut mennä roskakoriin avaamatta.
Torstaiosiossa on monesti hyvin ärsyttäviä psyykejuttuja.
Toivon vain, ettei Kulttuuriosassa leviäisi se uuspuritanismi mitä siellä välillä näkyy. Kun tiedostettiin, että naiset ovat olleet taiteessa vähemmän esillä kuin miehet, niin se tiedostus näkyy nyt välillä oudon laskelmoivasti.

Sulla on Heidi kunnioitettava ura. Ei kaikki viitsi väitellä viisikymppisenä. Itse aloin muutama vuosi viisikymppisteni jälkeen rakennella aamukampaa, eikä tulisi enää mieleenkään yrittää kirjoittaa julkaistavaa kirjaa, blogijuttuja vain. Juuri eläkkeelle jäätyä kuusikymppisenä sellainen haave saattoi häivähtää hetken mielessäni, mutta nyt kun seitsemänkympin rajapyykki on ohi nautin vain kaikesta. Ainoa kunnianhimoni on, että saan pöytään jotain syötävää, kun tulee vieraita ja päälleni jotain muuta kuin arkihupparimekon.

Marjatta Mentula kirjoitti...

Jatkan vielä vähän tuota "tilannekatsaustani". Olen kyllä hyvin ylpeä siitä, että jaksoin murrosikäisten opettajana 35 vuotta. Nyt kun yläkoululaisia tulee meluisana ryhmänä vastaan jossakin, niin minusta tuntuu uskomattomalta, että selvisin pysähtymättä samalla vauhdilla 25-vuotiaasta kuusikymppiseksi. No, äitiyslomat kyllä soivat tarpeellisen tauon.

Anonyymi kirjoitti...

Ja sitten on meitä, jotka ihan ilman sen kummempaa kunnianhimoa tai häpeää olemme myyjiä, siivoojia ja postinjakajia koko elämämme. Mitäs meistä pitäisi ajatella (jos mitään)?

Heidi Mäkinen kirjoitti...

Kieltämättä tästä näkökulmasta ruikutukseni kuulostaa elitistiseltä. Jokaisella meillä on oma häpeämme, minulla se häpeä iskee herkästi. Myyjän, siivoojan tai postinkantajan työ ei ole häpeällistä. Häpeällistä olisi käyttää toisia ihmisiä härskisti hyväkseen tai tuhota luontoa. Nyt taas hävettää.

Heidi Mäkinen kirjoitti...

Marjatta, olet varmasti pärjännyt siinä työssä erinomaisesti.

Marjatta Mentula kirjoitti...

Minustakin häpeällistä olisi semmoinen, että käyttäis toisia jotenkin hyväkseen omien pyrkimystensä välineenä. Mikään tarpeellinen työ ei ole häpeällistä.