Koskaan ei ole liian myöhäistä

Tänään käynnistyy 60+ kuntosaliryhmä. Kesän ajan olen käynyt kuntosalilla ihan omaehtoisesti. Ilman ohjausta. Mahdollisesti ihan väärin. Tässä on koulun alun tuntua. Reppu on pakattu ja kuntosalivermeet päällä. 

Isäni täyttää tänään 93 vuotta. Hän aloitti kuukausi sitten kuntosaliharjoittelun. Lonkka murtui joskus vuosi sitten. Yleensä lonkan murtuma tarkoittaa yhdeksänkymppisen loppua tai ainakin toimintakyvyn huomattavaa laskua. On se sitäkin tarkoittanut, mutta hänellä on kova tahto  kuntoutua. Isäni lenkkeilee päivittäin. Koskaan ei ole liian myöhäistä jne. Ei ainakaan ennen kuin sitten on todella liian myöhäistä.

Pitäisi muistaa olevansa tänään elossa, huomisestahan ei tiedä. Epäilen vahvasti olevani. Lähden siis kuntosalille. Sen jälkeen torikahville, ettei mene liian askeettiseksi.

Tuoksuu syksyltä

Tänä aamuna tuoksuu lievästi syksyltä ja se ilahduttaa minua. 

Ryhdyin kirjoittamaan jo ennen aamiaista (pidin kyllä tässä välissä aamiaistauon). Olen kokeillut samaa aiemminkin. Palaan parin päivän kuluttua aloittamaan aamuni Hesarilla ja aamukahveilla. Varhaisen kirjoittamisen tavoite on, että ihmisen järkevä puoli vielä nukkuisi ja vain vastuuntunnottomin, häpeämättömin ja luovin osa kirjoittajaa olisi hereillä. 

Kävelin eilen Pyhäjärven rantaa siinä Ratinan tienoilla. Kevyen liikenteen reitin varrella istui mies huomioliiveissä. Kun laahustin hänen ohitseen retkeilyhousuissa ja sadetakki vyötärölle kietaistuna, hän läpsytti käsiään kannustavasti. Luulin ensin, että minulle. Pian näkökenttääni ilmaantui useampia sukkahousujuoksijoita. Kyseessä oli maratonjuoksu, jonka tukkeena olin ollut.

Moni nuori nainen pukeutuu vaatteisiin, joita itse käyttäisin alusasuina, kuten ohuisiin legginseihin ilman hametta. Luin listan, jossa mainittiin mitä vanhempi nainen ei saa pukea päälleen: Listassa oli kahdeksan kohtaa, legginsejä ei mainittu. Lisään siihen yhdeksänneksi  Älä vanhene!

Kun lapset olivat pieniä, yritin saada heitä kesäleirille. Toinen heistä piti leireistä, mutta toinen oli vastahakoinen. Pistin vastahakoisen intiaanileirille, joka järjestettiin Tahkovuoressa. Lapset yöpyivät jonkinlaisissa tiipiirakennelmissa ja harrastivat muutakin kulttuurista omimista. Asumuksessa oli sadoittain hyttysiä. Lapsi ei viihtynyt kunnes löysi kaverinsa kanssa pelikoneet Tahkovuoren tiloista. 

No niin. Tulipa sekava setti. Käykäämme "oikeisiin" töihin.

Puhelimen vaarat

Katsoin Netflix-tuotantoa olevan dokumentin Valvontakapitalismin vaarat ja poistin puhelimestani sähköpostin, Facen, Instan, Ylen uutiset ja kaikki ilmoitukset. 

Tunsin hetken ajan helpotusta ja olin tyytyväinen itseeni. Sitten oloni kävi levottomaksi ja latasin kaiken rojun padilleni. Kannattaa kokeilla kauanko pystyy olemaan ilman puhelinta/padia. Kestin vartin verran. 

Blogi on alustana hitaampi, vähemmän koukuttava ja selvästi menossa pois muodista. Lukijat ovat vähentyneet.

Roosalupi oli onnistunut ja kulttuuriravintola Kivi oli erinomainen paikka tällaiselle tapahtumalle. Olisin toivonut enemmän yleisöä. Oli kaunis ilma ja tilaisuus pidettiin sisätiloissa (jokaiselle suomalaiselle tulee tässä tilanteessa pakokauhu, että onko tämä juuri se kesän viimeinen lämmin ilta). Me esiintyjät emme ilmeisesti olleet riittävän vetovoimaisia. 

Homma pelasi erinomaisesti: esiintyjät olivat sanavalmiita, haastattelijat kirjailijoita, joten he osasivat kysyä oikeita kysymyksiä ja aikataulu napakka (30 minuuttia/kirjailija, ei yleisökysymyksiä). Siinä mielessä tilaisuus muistutti Helsinki lit- kirjallisuustapahtumaa. Nykyihminen jaksaa keskittyä juuri sen puoli tuntia. Usein yleisökysymykset kiinnostavat lähinnä kysyjiä. Minusta ne kannattaisi keskittää session loppuun (jos niitä halutaan).

Saimme Niina Hakalahden kanssa kehuja. Sanoin minua kehuneelle kuulijalle, että ei se romaani (Ei saa elvyttää) ole niin hyvä kuin tämän perusteella vaikuttaa. Tarvitsisin lääkityksen. 

Joku sanoi, että olemmeko Niinan kanssa harkinneet stand up-esiintymistä. 

Olin eilen vappujuhlissa. Siellä oli tarjolla "Vodka baari", jonka kohdalle en onneksi pysähtynyt. Tapasin ihailemani näytelmäkirjailijan! Nuori ammattimuusikko soitti isännän kanssa Beatles-kappaleita ja lähti sen jälkeen Festivaali-festivaalin keikalle. Kuulin hauskoja tarinoita, jotka jätän korrektisti kertomatta. 

Roosalupi

Opin eilen uuden pissataukoa tarkoittavan sanan: biopaussi. Pidän usein biopausseja, pidän niitä sekä varmuuden vuoksi että tarvittaessa. 

Tänään järjestetään tamperelainen kirjallisuustapahtuma Roosalupi, jonka otsikkona on Lääketiede ja kirjallisuus. Tampereella järjestetään samaan aikaan lääkäripäivät. 

Kirjallisuustapahtuma pidetään kulttuuriravintola Kivessä (sijaitsee Tampereen teatterin rakennuksessa) klo 18 alkaen ja minäkin pääsen esiintymään. Minua haastattelee kirjallisuuden yleisnero Niina Hakalahti (laitoin tuon neron tähän ihan tahallani, sillä eihän sitä edes käytetä naisista). 

Muita esiintyviä lääkärikirjailijoita ovat Jussi Valtonen (haastattelijana Reetta Vuokko-Syrjänen), Emma Luoma (häntä haastattelee Tiina Poutanen) ja Pertti Saloheimo (Reetta Huttunen haastattelee). Lena Sjöberg pitää pienen alustuksen kirjallisuudesta lääketieteen opetuksessa. 

Tilaisuus on kaikille avoin ja ilmainen. 

Tervetuloa!

VIP

Kirjoitin jo aiemmin WSOY:n influenssereille järjestämästä ilmaisesta kirjoituskurssista. Asiaan on ottanut kantaa mm. Koko Hubara. Ilmiö kertoo kustannustoiminnan voimakkaasta kaupallistumisesta. 

Vaikuttajat ovat puolustaneet itseään sanomalla, että heissä on hyviä kirjoittajia ja että he tekevät ilmaista työtä hyvien asioiden eteen. Auttavat ihmisiä vapaa-ajallaan lähettämällä heille kannustavia viestejä ja toimivat positiivisina esimerkkeinä olemalla rohkeita. 

Minusta Instagramin ongelma on se, että kaupallinen ja epäkaupallinen sisältö sekoittuu pahemmin kuin perinteisessä mediassa, jossa mainokset ja muu materiaali yleensä erotetaan selvästi toisistaan. Aina tämä ei pidä paikkaansa, sillä kun jollekin julkkikselle rakennetaan Huvila ja huussi, sijoitellaan ohjelmaan tuotenimiä. Jopa fiktiota voidaan käyttää alustana tuotesijoittelulle. Me suomalaisetkin innostuimme, kun Bond käytti elokuvassa Nokian puhelinta (näin muistelen). 

Kun neljä vaikuttajaa lähtee yhdessä vaikka Flow festivaaleille ja jokainen hehkuttaa sitä samana päivänä, niin siihen alkaa melkein uskoa. He kuulostavat niin vilpittömiltä ja innostuneilta kuin ilmaisten VIP-lippujen, drinkkien, ruokien ja matkojen jälkeen voivat. Haluaisimme olla kuten he. 

Usein he saavat palkkion työstään (niin tietysti kuuluukin). Se olisi vaan tärkeää ilmoittaa. Minua kiinnostaisi jopa palkkion suuruus.

Olen saanut osani "ilmaisesta" kestityksestä lääkärinä, joten olen jäävi sanomaan mitään, silti minulle tulee Instassa välillä hyväksikäytetty olo.

Yhtä juhlaa?

Sain kutsun vappubileisiin, jotka ovat ehkä vapun etkot tai jatkot. Juhlia ei ole järjestetty pariin vuoteen, mitä nyt kerran pidettiin etäbileet. Niissä tuskin edes Sanna Marin olisi ryhtynyt vapautumaan. 

Kerron teille suuren kustantamon kesäjuhlista. Ensinnäkin menin sisään väärästä ovesta. Juhlien alkua odotellessani olin kiertänyt korttelin ja käynyt Helsinki Contemporary- galleriassa. En muista taiteilijan nimeä, mutta muistan taulun, jossa hedelmien seassa oli miehen sukupuolielin. 

Seisoin jo juhlapihalla, kun muut vasta alkoivat valua paikalle pahvimukeihin annostellut Aperol Sprizit käsissään.  Kävelin vastavirtaan ja hain juomani. Parijono kiemurteli suuren kustantamon suuren johtajan luo ja näin miten kirjailijat halasivat häntä. Minä puikkelehdin sisään tai oikeastaan pihalle jonon vierestä. Katselin hätääntyneenä ympärilleni ja huomasin yhden tutun, jonka viereen parkkeerasin. Roikuin tutuissa ihmisissä koko illan. En verkostoutunut. 

Näin paljon julkisuudesta tuttuja tyyppejä. He eivät puhuneet minulle, enkä minä heille. Söin ruokaa ja join viiniä kohtuudella. En tanssinut, vaikka siihenkin olisi tarjottu mahdollisuuus. Ryntäsin junaan.

Luin aamun Hesarista, että yli 60 prosenttia pojista ja lähes 40 prosenttia tytöistä kertoo lukevansa vain jos on pakko. Ajatellaan, että vähäinen vapaaehtoinen lukeminen huonontaa lukutaitoa, jota tarvitaan opiskelussa ja työelämässä. Ei näytä hyvältä kustantamojenkaan kannalta. Siinä mielessä ymmärrän tuon influenssereille järjestetyn kirjoituskurssin.

Säkkijärven polkka oisi tullut halvemmaks

Kävelin illalla Laukontorille ja ostin jäätelön. Ratinassa järjestetään Blockfest, joten meno oli sen mukainen. Ei minulle, kiitos. Enemmänkin pääministerin juttu. 

Nyt kun olen lukenut kymmeniä somekommentteja Marinin biletyksestä (olisin voinut käyttää aikani hyödyllisemminkin), niin minulle on tullut mieleen, että keskeistä oli se, että Marin osoittautui seksuaaliseksi olennoksi. Hän ei ole pelkästään pääministeri, äiti ja vaimo. Tätä asiaa pohti Instassa mm. Inari Niemi.

Olin epäillyt, että Marin on robotti, mutta hän osoittautuikin ihmiseksi.

Kun paheksumme sitä, että Marin jätti Suomen pärjäämään yksin, katsomme samalla kieroon sitä, että lapsi oli isänsä kanssa (tämä on oletus) ja että äiti keikutti itseään kännykkäkameran edessä. 

Nuhruinen video levisi laajemmalle kuin olisi pitänyt.

Pääministerin olisi kannattanut pukeutua Pirkanmaan pukuun ja tanssia polkkaa Paavo Väyrysen kanssa. 

Paratiisi

Minulla ei ole mitään omaperäistä sanottavaa Sanna Marinin biletysvideoista. Oli jotenkin vaikea katsoa kuvia, sillä Marinin poliitikkominä on niin kaukana Bilesannasta. 

Mietin narsistisesti miltä minusta tuntuisi, jos vastaavaa materiaalia meikäläisestä jaettaisiin somessa ja iltalehdissä. Ryömisin veneen alle.

Minun olisi vaikea asettua Marinin bilevaatteisiin. Ei siksi, etten olisi koskaan bilettänyt tai koska vaatteet eivät mahtuisi päälle (eivät mahtuisi), vaan siksi, että kuvaaminen tai kuvattavana oleminen ei ole minulle luontevaa.

Olen Sanna Marinin ihailija ja minusta hän on pärjännyt hyvin, mutta joskus minusta tuntuu, että Marin onkin tyyni palkkamurhaajarobotti. Ei enää. Somekuplassani Marinia puolustetaan ja mediaa haukutaan.

Juhlista puheen ollen: Kun luen somesta, miten hillittömän hauskaa joissakin juhlissa on ollut, alan epäillä, että olen ollut ihan toisissa pippaloissa.

Katsoin eilen Einari Paakkasen ohjaaman dokumentin Karaokeparatiisi. Elokuvasta tuli hyvä mieli. Dokumentin keskeinen henkilö on karaokelaitteiden kanssa Suomea kiertävä keski-ikäinen nainen. Nainen on kohdannut yhdeksänvuotiaana suuren tragedian ja hän kertoo halunneensa terapeutiksi. Se ei ollut mahdollista, joten hän tuo ihmisille lohtua karaokeyrittäjänä. 

Yksi elokuvan keskeisistä hahmoista on kuusikymppinen autokorjaamon omistava mies. Korjaamossa on karaokelaitteet, joita asiakkaat ja omistaja käyttävät. Autonasentaja on teini-ikäisen tytön yksinhuoltaja ja haaveilee parisuhteesta. 

Elokuvan ehkä humoristisimmat ja lämpimimmät keskustelut käytiin isän ja tytön välillä. Yksi hauskimmista oli ehkäisyvälinekeskustelu, jossa ei yhtään turhaa sanaa sanottu. 

Elokuvassa kaikilla karaokea laulavilla henkilöillä on omat kipunsa: lapsen kuolema, sairaus, yksinäisyys ja ujous. 

Elokuvassa on jotain niin suomalaista ja pakahduttavan koskettavaa.

Helsinkiin ja takaisin

Teen lähtöä Helsinkiin. Sää on mitä on: Ensin ei sada viikkokausiin ja sitten luonto yrittää pusertaa kaiken veden kerralla. 

Otava järjestää tänään perinteiset kesäiset pihajuhlat. Oletan, ettei minua jakossa kutsuta, joten aion tarttua tilaisuuteen ja juoda kuoharia itseäni fiksummassa seurassa. Käyn samalla Anssi Kasitonnin näyttelyssä Helsingin taidehallissa. Nyt varastan erään kirjailijakaverini vitsin: Kun ei ole varaa Anssi Kasitonniin niin joutuu ostamaan Riitta Nelimarkkaa. Jotensakin näin se meni.  

WSOY järjestää influenssereille vuoden kestävän kirjoituskurssin. Joku esitteli somessa kustantamon logolla varustettua muistikirjaa. Opettajana toimii erinomainen Taija Tuominen. Tavoitteena on kirjan kirjoittaminen (näin oletan). Kun vaikkapa Miisa Nuorgamilla on Instassa 31 000 seuraajaa, niin onhan siinä paljon potentiaalisia lukijoita. Joku myisi äitinsä moisesta mahdollisuudesta.

On hyvä muistaa, että olen monessa suhteessa etuoikeutettu. Ei siellä Helsingissä ehkä edes sada.

Ne festivaalit

Flow-festivaalit järjestettiin 11.-13. elokuuta. Flow saa huomattavasti enemmän mediahuomiota kuin Kihveli soikoon, Saarihelvetti tai Rockfest. Ehkä Bättre folk voisi olla Flow:n kaukainen vähän arempi ja köyhempi pikkusukulainen. En ole käynyt kummassakaan tapahtumassa, joten mitä minä olen tähän sanomaan.

Flow-festivaaleille on 18-vuoden alaikäraja, yläikärajaa ei ole, vaikka kuvien perusteella sitä epäilen. Yläikärajaa ei vaan ilmoiteta missään, sen tuntee jokainen sisimmässään. 

Näilläkin festivaaleilla yleisö erotellaan taviksiin ja niihin, joilla on varaa Gold Area -lippuihin tai jotka ovat kutsuvieraita. 

Nick Cave olisi kiinnostanut, mutta en omista oikeanlaisia vaatteita. Nanson tunikassa ei luultavammin pääse festivaalialueelle (en oikeasti käytä tunikoita, joten saattaisin läpäistä seulan). Jos haluaisin ensi vuonna paikalle, pitäisi aloittaa kirpputorien ja vintagemyymälöiden kiertäminen jo nyt. Hesarikin julkaisi kuvia osallistujien asuista. Olen nähnyt niitä myös somessa. 

No siellä on vessajonot ja ruokajonot. Punaista lihaa tai siipikarjaa ei ole tarjolla ja jokaisella ravintolalla on vähintään yksi vegaaninen annos. Hyvä juttu. Saakohan sieltä metrilakua?

Menisin kaikkein mieluiten pienille söpöille festivaaleille, jossa pienet söpöt muusikot esittäisivät omia söpöjä biisejään.  Aurinko paistaisi, istuisin arvokkaasti puiden varjossa ja siemailisin kuoharia. 

Nick Cavea haluaisin kuunnella kähmäisessä kellariravintolassa mustaan pukeutuneena.

Darravapaa

Darravapaa on kahden nuoren naisen perustama media ja yhteisö, joka toimii aktiivisesti somessa. Katri Ylisellä ja Laura Wathénilla on myös samanniminen podcast Ylessä. Homma on osa kansainvälistä sober curious -ilmiötä, nuorten halua kokeilla elämää ilman päihteitä. 

Järjestetään alkoholittomia bileitä ja maistellaan moctaileja (alkoholittomia drinkkejä). Netistä löytyvät mm. ohjeet alkoholittomaan Mojitoon, Cosmopolitaniin ja Moscow Muleen. Valmiita moctaileja voi ostaa kaupasta.

Nyt Katri Ylinen on kirjoittanut kirjan Darravapaa (Into Kustannus 2021). Kirjassaan Ylinen kertoo omasta alkoholisuhteestaan ja kännisekoiluistaan, jotka kuulostavat kovin tutuilta. Ylisen tarina poikkeaa muista julkaistuista raitistumistarinoista siinä, ettei hän laiminlyö työtään, eikä päädy pohjalle vaan raitistuu jo aiemmin. Kun Ylinen tarjosi kirjaansa kustantamoihin, niissä sanottiin, että onhan näitä nähty. Ei ole. 

Darravapaa on hyvin kirjoitettu ja sitä kuunnellessa (minä siis kuuntelin kirjan) tuli ajatelleeksi miten tärkeä asema alkoholilla yhteiskunnassamme on. Alkoholi kuuluu lähes kaikkeen, juhlaan, arkeen, urheiluun ja kulttuuriin. 

On vaikea olla juomatta, sillä sitä pidetään muiden hauskan illan pilaamisena tai muuten vaan outona.

Netissä kuulemma annetaan ohjeita, miten voi olla juovinaan alkoholia. Juomia, jotka näyttävät oluelta. Alkoholittomia oluita, joiden tölkit näyttävät erehdyttävästi samalta kuin muidenkin mallasjuomien. Vaivihkainen alkoholittoman viinin kittaaminen. Kotibileisiin voi kuulemma ottaa vedellä täytetyn vodkapullon ja lantrata sitä mehulla. 

Vanhetessa nousuhumala huononee. En tiedä onko tämä tieteellistä faktaa, mutta ainakin minulle on käynyt niin. Se odotus, joka viinipullon avaamiseen aiemmin liittyi, ei enää kutkuta entiseen tapaan. Yöunet menevät vähäisestäkin alkoholiannoksesta. Alkoholin käyttöhuoneet (opiskeluaikana piti aina päästä Kuopion Henry's pubiin) eivät enää suuremmin kiinnosta.

Onhan se juominen ollut hauskaa. Tuskin olisin solminut yhtäkään parisuhdetta ilman alkoholia. Ei olisi ollut rohkeutta. 

Olen myös kärsinyt kamalista krapuloista ja häpeästä.

Edelleen lasi viiniä ruoan kanssa on nautinto. Siihen se tahtoo usein nykyään jäädä. Huomaan, että kun tietty kynnys ylittyy, tulee kerrottua asioita, joita ei yleensä kertoisi. Seuraava kynnys onkin sitten jo liikaa, en enää pysty arvioimaan omaa humalatilaani. Noin yleisesti ottaen minusta on tullut tylsä. Toisaalta, tuskin minä kovin henkevä olen ollut kännissäkään.

Ajatus ei ole tärkein

Ilmoittauduin kuntosaliryhmään ja vesijumppaan. Netti-ilmoittautuminen alkoi kello yhdeksän aamulla ja paikat menivät muutamassa minuutissa. Liikaa jännitystä yhdelle päivälle. Sama toteutui viikkoa aiemmin kun tuppasin itseni työväenopiston jumppaan. 

E oli ostanut vesijuoksuhanskat. Niiden pukeminen on hankalaa. Uimahallissa voisi olla työntekijä, joka vetäisi hanskat vesijuoksijan käsiin samaan tapaan kuin komealle sydänkirurgille puetaan hanskat ennen leikkausta ainakin elokuvissa. Lääkiksessä opetettiin steriilien hanskojen pukemista. Ei niitä vedetä käsiin kuin villatumppuja. Siinä on sellaisia pikkuniksejä.

En ole onnistunut lukemaan Tolkienin Taru sormusten herrasta tiiliskiveä. Aikuiset lapseni ovat lukeneet sen moneen kertaan. En tiedä miksi sen lukeminen on minulle niin vaikeaa. Onko niin, että fantasiakirjallisuudelle pitäsi altistua jo lapsena, kun aivot vielä kehittyvät. Onko peli jo pelattu näin kuusikymppisenä, kun aivot lähinnä kutistuvat. 

On tapana sanoa, että ajatus on tärkein. Ajatus ei ole koskaan tärkein vaan teot ratkaisevat.

Rikkaruohoja

Tampereen teatterikesä on ohi. Sain järjestäjältä neljä lippua pääohjelmistoa varten, esitykset valitsin itse. 

Sokea piste, Farm Fatale, Bolla ja Lou Salomé olivat kaikki katsomisen arvoisia, enkä olisi nähnyt niitä ilman tapahtumaa. Jännä muuten miten ne ilmaiseksi saadut liput jotenkin vaikuttavat ihmiseen niin, että hänellä on taipumus positiivisempiin arvioihin kuin itse ostettujen lippujen kohdalla. Pientä itsesensuuria esiintyi. Silti rakastan tuollaista yltäkylläistä teatteriviikkoa. Kuuntelin, kun eräs mies sanoi katsovansa lauantaina kolme esitystä ja sunnuntaina kaksi. Oli ehkä teatterialan ammattilainen.

Kävin lisäksi kuuntelemassa Anneli Saaristoa Glivelabissa, jossa laulaja esiintyi yhdessä pianistin kanssa. Yleisö tuntui lakoavan hänen "nöyrän" karismansa edessä. Pyydän anteeksi lainausmerkkejä. Saaristo oli hyvä.

Itseäni laulajan ryssäpuheet vaivasivat. En pitänyt niistä vaikka vihaan sitä, että venäläiset aloittivat järjettömän sodan Ukrainaa vastaan.  Luultavammin yleisön joukossa oli joku venäläistaustainen, joka ei ole syyllinen tähän tilanteeseen. 

Siirryn muihin aiheisiin. Olen koukuttunut Instagramiin. Olen huomannut, että moni influensseri kouluttautuu seksuaalineuvojaksi. Tai sitten vaan seuraan seksuaalineuvojia. Kohta meillä kaikilla on oma seksuaalineuvoja, jonka luona voi käydä samalla kun laitatuttaa kyntensä ja pistätyttää botoxia Sibelius-ryppyihin. 

Kiitos ja anteeksi. Ajatukseni ovat ajatuksiani. Heittelen niitä tähän kuin auringonkukan siemeniä, joista kasvaakin rikkaruohoja.

Sokea piste, Tampereen teatterikesä

Susanna Kuparisen ja Jari Hanskan näytelmää Sokea piste on ensimmäinen kunnallispolitiikasta kertova näytelmä, jonka olen nähnyt. Sokeaa pistettä katsoessa tulee heti mieleen, että saako tällaista esittää. Jan Vapaavuoren kiillottamassa golf-mailojaan ja raivoamassa, kun joku on juonut hänen kahvimaitonsa. Poliitikot vetämässä huumeita ja viinaa. Päättäjät kaunistelemassa leikkaukset resurssien lisäämiseksi. 

Sokeassa pisteessä homma on vedetty niin yli, että katsoja ymmärtää, että kyse on teatterista, mutta että lapsiin kohdennettuja resursseja oikeasti vähennetään ja on vähennetty. Luokkien ryhmäkokoja lisätään. Toimintaa tehostetaan sekä lasten että opettajien kustannuksella. 

Näytelmässä on käytetty hyväksi poliitikkojen haastatteluja ja kokouspöytäkirjoja. Kaikkia puolueita rökitetään aika tasapuolisesti. Vasemmistoliitto pääsee hieman vähemmällä. 

Näytelmässä on metataso, sillä Kuparista kaivelemassa valtuuston päätöksiä esittää näytelmässä Noora Dadu (hyvin esittääkin). Kuparinen repii jatkuvasti hiuksiaan, eikä ihme. 

Kuparisen lasta esittää luuranko. Lapsi on suuri motivaatio näytelmän Kuparisen toiminnalle ja lapsen ajatukset tuovat pehmeän vastavoiman politiikan kovalle kielelle. 

Näyttelijät häviävät välillä lämpiöön ja heitä kuvataan. Minua vaivaa pieni viive, joka muodostuu kuvan ja puheen välille.

Näyttelijöistä voisi mainita Vihreiden Hannu Oksalaa esittävän Joonas Heikkisen hikisen raivoisan monologin, joka on hillitön. Kasvatuksen ja koulutuksen apulaispormestarina Pia Pakarisena Pirjo Määttä on mainio. Matti Onnismaa ei minusta oikein tuntunut Jan Vapaavuorelta, jonka olen mieltänyt toisenlaiseksi. Vapaavuori on inhokkini. 

Seuraavaksi Kuparinen ja Hanska voisivat tehdä näytelmän sotesta. Olen vuosia seurannut, miten terveydenhuoltoa tehostetaan, vuodepaikkoja vähennetään ja otetaan käyttöön paskoja potilastietojärjestelmiä. Odotan milloin koko homma leviää käsiin tai ehkä nyt on jo käynyt niin. 

Sokea piste on viihdyttävää ja ajatuksia herättävää teatteria. 

Kannattaa muuten liittää näytelmän loppuun rytmikästä musiikkia niin saa taatusti napakat ja innokkaat aplodit!

Kuva: Mitro Härkönen, Tampereen teatterikesä

Farm Fatale, Tampereen teatterikesä

Työviksen suurella näyttämöllä seisoo viisi variksenpelätintä, jotka heräävät hiljalleen eloon. Liikkuvat jäykästi, kuten variksenpelättimien kuuluukin. Eletään tulevaisuudessa, jossa näitä tyyppejä ei enää tarvita, sillä eihän lintujakaan juuri ole ja suurin osa hyönteisistä on hävinnyt. 

Variksenpelättimet pitävät omaa radioasemaansa, vaalivat väriä hohtavia arvokkaita munia, soittavat musiikkia ja tarkkailevat naapurissa toimivaa teollista sikalaa. 

He haastattelevat mehiläistä, joka osaa vain sveitsinsaksaa. Mikrofoni on kiinnitetty talikkoon. Mehiläinen ei pidä siitä, että häneltä kysytään hyönteisen beesexualitystä (sanaleikki ei oikein käänny suomeksi). 

Esitys oli melko hitaasti käynnistyvä, mutta kun variksenpelättimien maailmaan pääsi, sieltä ei olisi halunnut pois. Liikutuin ja huvituin. 

Esitys tapahtui pääasiassa englanniksi ja siihen oli suomenkielinen käännös. Toisaalta kieli ei ollut tässä tärkeintä. Teatterikesän ohjelmassa sanotaan, että esitys on neljättä kertaa tapahtumassa vierailevan Philippe Quesnen teos. Farm Fatale näyttää vierailleen monilla festivaaleilla. 

Lopussa tapahtui se, mikä teatterissa on oikeastaan liikuttavinta. Naamiot riisuttiin ja hikiset näyttelijät kävivät kumartamassa. Me katsojat läpsytimme käsiämme. 

Kuva: Martin Argyroglo, Tampereen teatterikesä

Bolla, Tampereen teatterikesä

 

Luin aikoinaan Patjim Statovcin Bollan, eikä se ollut mikään "kiva" kirja, vaan rankka kokemus. Tiesin siis mitä odottaa kun menin katsomaan romaanin pohjalta dramatisoidun Helsingin kaupunginteatterin näytelmän. Ystävä oli ylistänyt esitystä.

Bollassa eletään 1990-luvun Kosovossa. Albaanit ja serbit ovat toistensa vihollisia. Naimisissa oleva albaanimies rakastuu serbimieheen. Molemmat ovat opiskelijoita, albaani Arsim haaveilee kirjailijan ammatista ja Miloš opiskelee lääkäriksi. Hänellä on tapana seistä peilin edessä ja sanoa "Minusta tulee lääkäri". Miehet kohtaavat kahvilassa, onko tilanne sattumaa vai sovittu? Tästä ei voi seurata mitään hyvää.

Seuraavassa kohtauksessa he jo harrastavat seksiä, joka tuntuu ihan todelta. Luin, että seksikohtaukseen on käytetty asiaan perehtynyttä koreografia. 

Näytelmän henkilöt eivät ole sympaattisia ja samaistuttavia. Toki he ovat vaikeassa tilanteessa, rakkaus on kiellettyä ja maassa soditaan. Ainoa sympaattisen tuntuinen tyyppi on vanginvartija. Arsimin vaimo tuntuu vaivaannuttavan alistuvalta. Mies lyö raskaana olevaa vaimoaan. 

Romaanista on saatu aikaiseksi vahva ja ahdistavakin näytelmä. Tykkään onnellisista lopuista, mutta sitä en saanut. Ei kai niitä ole elämässäkään. Joku sanoi, että jos haluaa onnellisen lopun, on tarina lopetettava oikeassa kohdassa. 

Ihmiset kärsivät yksinäisyydestä, eivätkä kohtaa toisiaan aidosti. Tälläkin hetkellä soditaan. 

Milja Sarkola on ohjaajana tehnyt hyvää työtä. Mikko Kauppilan Miloš oli hieno! Rakastan hänen näyttelijäntyötään. 

Kävin esityksen jälkeen ostamassa suklaata. Olisin mennyt viinilasilliselle, jos olisi löytänyt sopivaa seuraa.

Kuva: Tampereen teatterikesä, Ilkka Saastamoinen

Lou Salomé, Tampereen teatterikesä

Tampereen teatterikesässä on mahdollisuus nähdä hienoa teatteria yhdessä kaupungissa. Kävellä esityksestä toiseen. Aloitin Kom-teatterin näytelmällä Lou Salomé, joka esitettiin Eino Salmelaisen näyttämöllä. Näytelmä on mahdollista nähdä vielä tänäänkin. 

Lou Salomé oli kirjailija, filosofi ja teki vielä uran psykoanalyytikkona oltuaan sitä ennen Sigmund Freudin opissa. Salomé syntyi Pietarissa 1861 ja kuoli 1937 Göttingenissä. Naisen ystäväpiiri kuhisi tärkeitä henkilöitä kuten Nietzsche, Rainer Maria Rilke ja Paul Rée. Jotkut heistä olivat Salomén rakastajia. Salomé ei halunnut mennä naimisiin vaan opiskella ja sitä hän tekikin innolla.

Päätyi hän naimisiinkin, vaikka vannoi muuta. Aviomies, orientalisti Friedrich Carl Andeas, oli kasvissyöjä ja pariskunta samoili luonnossa paljain jaloin. Aviomies sai lapsen palvelijan kanssa. Avioliitto rajoittui askeettisiin harjoitteisiin ja kirjoittamiseen, tai mistä minä sen tiedän. Kyllä Salomé sitten rakastuikin, mutta ei aviomieheensä.

Jos Lou Salomé ei olisi elänyt, hänet olisi pitänyt keksiä. Tuntuu oudolta, että hänet unohdettiin. 

Kom-teatterin hersyvässä näytelmässä Vilma Melasniemi esitti Saloméa jotenkin hyvin herkästi ja luonnollisesti. Miesroolit olivat enemmänkin karikatyyrejä, mutta hauskoja sellaisia, samaten mainion Ella Mettäsen esittämä äiti, femisnistiystävä, miehen sisko, palvelija Marie ja rouva Freud. Miiko Toiviainen oli tulehduttanut äänihuulensa, joten hänen roolinsa paikattiin, mutta ei se plaria lukeva näyttelijä minua haitannut. Hyvin meni. 

Näytelmän kirjoittaja, Aina Bergroth tutustui Saloméen kuuluisien miesten kautta ja kiinnostui naisesta. Näytelmän esitteen mukaan hän ajatteli "Onpa jännä miesmaku". Onneksi hän kiinnostui. 

Riikka Oksanen oli ohjannut näytelmän oivaltavasti ja vetävästi. 

Lavastuksesta tulivat mieleen lastenkirjat, joissa sivua kääntämällä ponnahtaa pystyyn talo, metsä ja pupu. Pidin sen runsaudesta. 

Musiikista vastasi Eeva Louhivuori. Välillä kirjoituskoneetkin säestivät soittajaa.

Teatteriviikko alkoi innostavasti. Liput sain tapahtuman järjestäjiltä.

Kuva: Tampereen teatterikesä Noora Geagea