Kuusi virhettä

Heräsin tähän äitienpäivään seitsemältä. Tytär on ulkomailla ja poika Jyväskylässä ja tulee Tampereelle viikon kuluttua, joten vietän äitienpäivää yksikseni. Pitäisi soittaa äidille. Siskoni sanoi soittavansa äidille joka päivä. Mitä ihmeen asiaa voi olla äidille päivittäin? Toisaalta vaikkapa perhekeskeisessä Etelä-Euroopassa jokapäiväinen kontakti vanhempien ja aikuisten lasten välillä lie normi. Siskoni ovat nuorempia kuin minä ja ovat siis eläneet tavallaan lapsuutensa eri perheessä kuin minä. Minun äitini oli 19-vuotias. Siskoni mielestä vanhempani ovat täydellisiä ja niin tietysti ovatkin. He ovat aktiivisia liikunnallisia ihmisiä,  joiden kohdalla vanhuus on laitettava lainausmerkkeihin. Isäni muuten saa jostain syystä aina ajan terveyskeskuslääkärille, vaikka lääkärin vastaanotolle pääsyä pidetään paikkakunnalla lähes lottovoittoa vastaavana tuurina.

Luin aamulla Hesarin työsivuja, joissa neuvottiin, miten kiireestä selviää. Olen tehnyt kaiken väärin. Alan heti aamulla penkoa sähköpostiani (ei saisi). Tästä lähtien avaan sähköpostin vasta puolilta päivin. Työssä pitäisi pystyä keskittymään yhteen asiaan kerrallaan. Se on tehty mahdottomaksi, sillä puhelimen soiminen tai oven raosta työntyvä hoitajan pää keskeyttävät hommat jatkuvasti. Sytytän aamulla ovenpieleen punaisen valon ja koska se palaa koko päivän niin sillä ei ole enää mitään tehoa. Hoitajat välttävät työhuoneeseeni tuloa silloin kun minulla on potilas, mutta heti kun potilas on mennyt olen vapaata riistaa, vaikka työni on vielä kesken (sanelen ja naputtelen diagnoosin, erilaisia koodeja ja maksuluokan tietokoneelle, jälkimmäinen on tietysti keskeisintä lääkärintyötä). Samaan tapaan työ keskeytyy jatkuvasti kun teen kirjeitä tai soittelen potilaille. Suunnittelin hommaavani hotellihuoneesta "Ei saa häiritä"- lapun, jolla siivooja pidetään loitolla. Miksi muuten hotellihuonetta pitää siivota yhtenään?

Nyt kun asiaa oikein mietin, niin työrauha olisi mahdollinen ja kenties vain järjestelykysymys. Ei kukaan minua kiusallaan keskeytä.

Pekka Seppänen luettelee Hesarissa kuusi virhettä, joita hän teki palkkatyössään. Taidan tehdä saman:

1. Vatvon asioita. Siirrän epämiellyttäviä tehtäviä eteenpäin. Kannan tekemättömiä töitä selkärepussani ihan konkreettisestikin. Taakka painaa paljon enemmän kuin paperinippu.
2. Vertailen itseäni toisiin. Ei tietenkään kannata: jos toiset ovat parempia (usein ovat) niin tulee helposti kateelliseksi, jos he taas ovat huonompia tulee ylimieliseksi.
3. Luen sähköpostia töiden välissä ja siitä huolimatta viestien pino kasvaa. Välillä haaveilen koko roskan deletoimisesta ja puhtaalta pöydältä aloittamisesta. Rentoudun käväisemällä fecebookissa, vaikka kannattaisi mielummin tehdä vaikka askelkyykkyjä.
4. Lupaan tehdä asioita, joita minun ei olisi pakko tehdä ja joita en sitäpaitsi ehdi tehdä. Annan itseni sokaistua ajatuksesta "Minua pyydettiin! Olen siis hyvä!". Oikeasti saattaa olla että tehtävään on kysytty jo viittä muuta (ja tilanne alkaa olla epätoivoinen), jotka ovat fiksusti kieltäytyneet.
5. Kuvittelen, että kaikki ajattelevat nimenomaan minua. Oikeasti ihmisiä kiinnostaa kovin vähän työkaverien tekemiset.
6. Etenen sohvaperunan uralla. Olen alkanut pinnata liikunnasta työni raskauden varjolla.

Heti tuli parempi olo. Tänään teen yhden työn, jota olen kantanut selässäni pitkään. Muuta ei tarvitse tehdä. Soitan äidille, lähden kävelylle ja juon kahvilassa kahvit ja onnittelen itseäni: "Et totisesti ole maailman paras äiti, mutta onhan sinulla ihanat lapset kuitenkin".