Lähes tarpeeton

Vieraani toi viikko sitten pullon maukasta kuohuviiniä. Viiniä jäi jostain syystä pullon pohjalle. Laitoin pullon suuhun teelusikan, jonka tarkoitus on jollain hämärällä tavalla pitää kuplat viinissä. Join tänään lasillisen kuohujuomaa, joka oli hieman kärsinyt säilytysajasta, vaikka pullossa oikeaoppisesti killuikin teelusikka.

Luen Gabriel Garcia Marquezin romaania Sadan vuoden yksinäisyys. Kirjani on julkaistu Suuren suomalaisen kirjakerhon toimesta 1983. Sivut kellertävät kuin kuolemansairaan vanhuksen iho ja teksti on ladottu hyvin tiukkaan. Kirja alkaa romaanin esittelyllä, jonka otsikko kuuluu "Tuoreen nobelistin vuosisadan romaani". Kirjassa lähes kaikkien henkilöiden, siis miespuolisten, nimi on joko Jose Arcadio tai Aureliano. Kirjan aloitus on klassikko: "Vuosia myöhemmin, seistessään teloitusryhmän edessä, eversti Aureliano Buendia muisti kaukaisen illan jolloin hänen isänsä vei hänet tutustumaan jäähän".

Luin kirjan ensimmäistä kertaa hyvin nuorena ja pidin siitä kovin. Nyt minua ärsyttävät lukuisat sukupolvet Jose Arcadioita ja Aurelianoja. Isälläni ja isoisälläni on sama nimi, mutta siihen moinen mielikuvituksettomuus onneksi katkesi, sillä isäni ei saanut poikaa, vaikka poikaa yrittäessä jouduttiin maailmaan saattamaan kolme tyttöä. Köyhillä savolaisilla ollut varaa moniin nimiin. Buendian suku oli kuitenkin varakas. No suvussa oli ikävä taipumus sukurutsaisuuteen ja siansaparoisiin lapsiin.

Näen tällä hetkellä Marquezin tekstin ironisena ja humoristisena. Alle kaksikymppisenä otin kirjailijan kovin tosissani.

Vaikuttaa siltä, että vuorotteluvapaahaaveeni toteutuu. Ensin olin kovin iloinen ja sitten pelästyin kovin: minua ei siis tarvitakaan. Ehkä on hyvä hiljalleen totutella tilanteeseen, jolloin en ole enää paikalla, ettei sitten joskus tule järkytyksenä, että asiat toimivat ihan hyvin ilman minuakin.