Rahastus

Keksin eilen illalla nukkumaan mennessäni aiheen, josta voisin kirjoittaa blogiini. En raapustanut sitä muistiin, sillä olin varma, että se pysyisi päässäni yön yli. Aamulla en enää kuitenkaan löytänyt sitä henkilökohtaisista tiedostoistani. 

Ihan pienenä autofiktiivisena yksityiskohtana voisin mainita (muistiin viitaten), että sukulaiseni sairastaa muistisairautta ja on tällä hetkellä hoivakotijaksolla, mutta arvelee itse olevansa Kanarialla, mikä on hyvin lohdullista. Autofiktio on kuuma juttu ja se saa edelleen lukijoiden puntit tutisemaan. 

Katsoin dokumentin Vexi Salmesta, joka kuoli viime syyskuussa. Mies elätti itsensä iskelmäsanoituksilla, mutta kirjotti myös romaaneja ja keräsi mittavan taidekokoelman, jonka lahjoitti Hämeenlinnan taidemuseoon. 

 

Vexi Salmi julkaisi 1994 romaanin, jota voitaisiin kai kutsua autofiktioksi, sillä se kertoo mm. kirjailijasta ja hänen ystävästään Irwin Goodmanista (en ole lukenut ja tuskin luenkaan). Dokumentissa näytettiin vanha televisiohaastattelu, jossa Salmelta kysyttiin, miksi hän rahastaa kuolleella ystävällään.  

Maailma on muuttunut, nuoruudessani kaupallisuus oli pahin kirosana. Jos taiteella tehtiin rahaa, se oli kaupallista, joten se ei voinut olla taidetta. Nyt saa rahastaa vaikka vanhoilla mummoilla, kissoilla tai Irwin Goodmanilla, tosin ei taiteella vieläkään rikastu.

Kertakäyttömaski on uusi tupakantumppi

Tupakantumppi on kuulemma maailman yleisin roska. En tiedä kuuluuko kertakäyttömaski roskien TOP-10 listaan, mutta maski erottuu ympäristöstään paremmin kuin tupakoitsijan jätökset. Kauankohan maskin maatumiseen menee, vai maatuuko se ollenkaan? Tuohon pieneen kaistaleeseen käytetty materiaali on ainakin hyvin kestävää, se tulee kirjopyykistäkin ihan saman näköisenä,  kuin sen on sinne laittanut. Kokeiltu on.

Maskit luultavasti häiritsevät lokkeja ja variksia, joiden noutopitsa-aterioiden seassa niitä lojuu. Ilman muuta nekin heittelevät niitä syrjemmälle ruokapöydästään.

Minut on kasvatettu siihen, ettei yhtään roskaa saa heittää kadulle, tien penkalle tai metsään. Olen löytänyt metsästä kokonaisen sohvakaluston ja tien varsilta Anttilan muovikasseja täynnä roskia. Itäisessä Suomessa muutamat tyypit koristavat pihansa Anglian raadoilla. 

 

Olen tämänkin tänne jo kirjoittanut: Eräs työkaverini kertoi, että hänen isänsä oli opettanut, miten roskat heitetään autosta niin, etteivät osu auton kylkeen.

Järven rantaan ei saa heittää edes Darudea, Haloo Helsinkiä tai Kaija Koota. Vain laineiden liplatusta, lintujen laulua, itikoiden yninää, kirveen pauketta ja tuulen huminaa.  Kaupungissa saa kuunnella muutakin, sillä sen äänimaisemaan kuuluvat hälytyssireenit, räyhäkäs musiikki, bussien, ratikoiden ja autojen äänet. 

Metsähiiren elinajanodote

 

Eräs kirjailija laittoi minulle viestin ja kertoi pelastaneensa romaanini (Ei saa elvyttää) alelaarista. Siellä se oli maannut synkeänä ja viluissaan. Ikäloppuna yksivuotiaana. Romaanilla on metsähiiren elinajanodote. 

Facen kirjallisuusryhmässä eräs nainen kertoi olevansa kiinnostunut romaanin kirjoittamisesta ja kysyi neuvoja. Luettelin lukemisen (ja tietysti kirjoittamisen) tärkeyden, kirjoituskurssit ja kirjoitusoppaat. "Onko kirjoitusoppaita äänikirjoina?" nainen kysyi.

Sampo Terho on kirjoittanut esikoisromaanin ja hänestä oli tietenkin laadittu laaja henkilöjuttu Hesariin. Samassa numerossa Antti Majander arvioi romaanin ja käytti termiä nyyhkytarina. Ymmärsin kritiikistä, ettei Majander arvostanut poliitikon romaania kovinkaan korkealle.

 

Vaikka useimmat kirjat elävät vain ohikiitävän hetken, on klassikkoja, joita ostetaan vuodesta toiseen. Henkilöjutussa Terho sanoo lukevansa Waltarin kirjoja yhä uudestaan, eikä siitä syystä tunne laajasti kirjallisuutta. Tämä tarkoittaa a) Terho oikeasti lukee sitä Sinuhe egyptiläistä uudelleen ja uudelleen b) Hän ei oikeastaan lue paljonkaan.

Romaanini maksoi muuten neljä euroa. 

P.S. Blogin salasanan vaihtaminen ei auttanut blogiongelmiin.

Blogini on pipi

 

Olen tänä aamuna jo kirjoittanut seuraavan kolumnin Reuma-lehteen. Sen dead line on vasta reilun viikon kuluttua, joten aikaa viilaamiseen on hyvin. Olen aika tyytyväien aikaansaannokseeni. Laitoin kolumnin otsikoksi "Uni on arka eläin", sillä näinhän se on. Sen olen saanut monena yönä kokea.

Kässärin suhteen minut on vallannut hirveä hoppu. On käynyt samalla tavalla, kuin villapaitaneuleelle, yhtäkkiä se on pakko saada heti valmiiksi. Yritän toppuutella itseäni, sillä lasta ei saa päästää liian aikaisin maailmalle tai se tulee muuten kohta takaisin ja ryhtyy vaatimaan palveluja. 

Blogiini alkoi jokin aika sitten ilmaantua pari ylimääräistä laatikkoa ja englannin kielistä tekstiä. Nyt olen kirjautunut ulos, laatinut niin vaikean salasanarimssun, etten itsekään tule sitä muistamaan ja kirjautunut takaisin sisälle. Saa nähdä parantuuko blogini tästä uudesta sairaudesta näin vähin leikkaustoimenpitein. Epäilen.

Neuloosi

 

Hesarissa oli juttu kahdesta naisesta, jotka ovat perustaneet englannin kielisen digitaalisen neulelehden, josta on tullut niin suosittu, että naiset ovat voineet jättää palkkatyönsä, ryhtyä yrittäjiksi ja palkata jopa työntekijöitä. 

 

Facessa pyörii suuri neulojien vertaistuki- ja itsekehuryhmä nimeltään neuloosi. Kaunis villapaita saa siellä satoja tykkäyksiä, samaten Instassa. 

Välillä kaikki neuloivat jätelangoista minihameen tapaisia pötkylöitä, joita kutsuttiin pyllyttimiksi. Kirjavan pyllyttimen voi pukea farkkujen tai legginssien päälle takapuolta ja reisiä lämmittämään. 

 

Ihmisellä on tarve tehdä käsillään jotain muutakin kuin hivellä kännykkää ja neulominen on hyvä vaihtoehto, parempi kuin tupakoiminen. Olen tehnyt muutaman kirjoneulepaidan ja nyt käteni jo hamuilevat puikkoja, sillä haluaisin tehdä Bernie Sanders-lapaset. 

 

Lainasin kirjastosta Louise Glückin (kirjallisuuden Nobel-palkinto 2020) runokokoelman Uskollinen ja hyveellinen yö (kirjalla on ihana nimi). Kokoleman on suomentanut Anni Sumari ja kustantanut Enostone kustannus. Jo ensimmäinen runo osui minuun (siis hyvällä tavalla). Lainaan tähän pätkän runoa:

 

 "...(vuosien jälkeen) olimme edelleen ensimmäisessä vaiheessa, yhä valmistautumassa aloittamaan matkanteon, mutta silti olimme muuttuneet; saatoimme nähdä sen toisissamme; olimme muuttuneet vaikka emme olleet liikkuneet, ja eräs sanoi voi katsokaa miten olemme vanhentuneet matkustaessamme vain päivästä yöhön, ei eteenpäin, eikä sivullepäin, ja tämä vaikutti oudosti ihmeeltä..." 

 

Kuvassa neulomani Riddari (kaikki neuloosin jäsenet tietävät mistä on kyse). 

Kuparimaski ja hopeavesi

 

Uusien koronavirusmutaatioiden vuoksi THL suosittaa yli kahden metrin turvavälejä (luin eilisestä Hesarista). Kävin kauppahallissa ja kun maksoin ruisleipääni tuli kypsään ikään ehtinyt naisihminen niin kiinni minuun, ettei Aamulehti olisi mahtunut väliin. Hänellä ei ollut maskia. 

Kun iäkkäät kansalaiset saadaan rokotettua, riittää taas risteilyalusten buffet-pöytiin asiakkaita. Niihin on rynnättävä äkkiä, etteivät katkaravut, kylmäsavulohi ja paahtopaisti lopu. Epäilen, etteivät rokotetut jaksa enää turvavälejä noudattaa vaikka pitäisi.

Facessa intoiltiin kuparimaskeista (näyttää ihan tavalliselta maskilta kuvassa, kuitukangas on haalistuneen oranssi), joita saa ostaa ainakin Ruohonjuuresta. Joku väitti, ettei niitä tarvitse pestä, riittää kun tuulettaa, sillä kupari tappaa virukset. Kuparimaski ja hopeavesi. 

Miksi olen tänään näin kuparinen ja kitkerä? Tähän ei auta muu kuin kävelylenkki ja pullakahvit.

Asuntoni kutistuu

Nyt kun Ei saa mennä ulos saunaiholla -romaanista on tehty äänikirja, neljä ja puoli vuotta sen julkaisun jälkeen, lukijat tai oikeastaan kuuntelijat ilmaisevat taas mielipiteitä tuosta opuksesta lähinnä Instassa. Kirja tuntuu niin kaukaiselta, että sen moittiminen on yhtä loukkaavaa kuin joku sanoisi, että kouluaikaisella poikaystävälläni oli rumat korvat. 

Koska rokotus vaikuttaa realistiselta keinolta helpottaa elämää, on maailma muuttunut jostain syystä vaarallisemmaksi kuin silloin, kun tällaista ratkaisua ei vielä ollut näköpiirissä. Olisi huonoa tuuria sairastua juuri nyt. Kuulun kaikkein viimeisimpään rokotusryhmään (numero yksitoista). Odottelen piikkiä hiha ylös käärittynä. 

 

Koti on alkanut tuntua ainoalta turvalliselta paikalta. Aamupäivällä on ihanaa, luen, kirjoitan, kuuntelen radiota ja neulon kirjoneulepaitaa. Jumppaan ja käyn lenkillä. Iltaa kohti asunto alkaa kutistua. Jos joku mittaisi asumispinta-alan se olisi illalla ainakin seitsemäntoista neliötä pienempi kuin aamulla herätessä. 

 

Ostin kaksi laskiaispullaa, mies tiskin takana sanoi, että toisessa on hilloa ja toisessa mantelimassaa. "Ei haittaa", minä sanoin. Eilen arpa osui hillopullaan, joten tänään saan mantelimassaa.  Rakastan kermavaahtoa vaikka se on pääasiassa rasvan sisään vatkattua ilmaa.

Passivisti

Eilen puhelin soi ja minua pyydettiin pitämään vastaanottoa Lahdessa, oma stetoskooppi, neulat ja ruiskut mukaan. Missä v-tussa on Lahti? En ole koskaan käynyt siellä. Siteerasin tässä nyt omaa kirjaani, jossa siivooja Natalia näkee ilmoituksen siivouskeikasta Lahdessa (omat siivousvälineet mukaan). Se taas on varastettu oikeasta  pätkätyötodellisuudesta. (Stetoskoopin, ruiskut ja neulat keksin itse.)

 

Mitä vastasin? Kiitos, mutta ei kiitos. 

 

Olen neulonut villapaitaa, jota on vaikea laskea käsistään, sillä se on jo niin pitkällä, että alan haaveilla seuraavasta. Olen samalla kuunnellut äänikirjaa, sillä otin Bookbeat-ilmaisjakson, jonka aion sitten lopettaa, ellen jää koukkuun. Kuuntelen Juhani Karilan kirjaa Pienen hauen pyydystys. Mietin peijooneja ja hattaroita. 

 

Minusta ei olisi aktivistiksi, sillä olen laiska pelkuri. Mitenköhän Aleksei Navalnyi nukkui viime yönä? Oliko kunnon patja ja oma kammari? Entä kylpyhuone? Tarjoillaanko aamulla teetä, paahtoleipää ja marmeladia? Lukeeko aamiaispöydässä Komsomolskaja pravdaa?

Syvä huokaus. Toinen kuppi kahvia. Ihan vähän kirjoneuletta ja sitten kirjoittamaan. Sympatiat Alekseille.

Nuku huonosti

Helppohan se on neuvoa, miten nukkua hyvin, mutta minäpä kerron, miten yöunet saa karkotettua.

Istu iltaa kolmen ihmisen kanssa, joita et ihan viikottain näe. 

Juttele Patti Smithistä ja Robert Mapplethorpesta ja Patti Smithin elämäkerrasta Ihan kakaroita. Puhu kirjoista, taiteesta ja siitä miksi joku on niin hullu, että haluaa taiteilijaksi vaikka se useimmiten tarkoittaa köyhyyteen tyytymistä. Tänä aamuna ajattelen, että kyllähän sellaisen ihmisen pitää olla parantumaton optimisti tai sitten vaan ei voi edes ajatella muita vaihtoehtoja. Patti Smith ei voinut.

Juo lasillinen viiniä ja juo mukillinen kahvia. 

Pyyhkäise iltasella puhelimesi näyttöä ahkerasti. Seuraa onko äänikirjasi nousussa, laskussa vai kulkeeko tasamaata.

Kuuntele Juhani Karilan romaania Pienen hauen metsästys. Jatka kuuntelemista aamuyöstä, kun kyllästyt pyörimään lakanoissasi. 

Näillä neuvoilla pääsee jo melko pitkälle. Lopulliseksi niitiksi tarvitaan huutava kissa, joka herää puoli kuudelta. 

En tiedä mihin unet lopulta karkasivat. Pakenivatko ulko-ovesta samalla kun lukupiiriläiset poistuivat vai luikahtivatko viemäriputkistoon?  Palaavatko enää tähän asumukseen vai siirtyivätkö naapuriin, sekin on toistaiseksi arvoitus.

Kuuntele "Ei saa mennä ulos saunaiholla"!

Otin Bookbeatin kahden viikon ilmaisjakson ja kuuntelin 2016 julkaistun romaanini Ei saa mennä ulos saunaiholla, vaikka olen hävennyt koko kirjaa. Käytin 1.7 kertaista nopeutta, joten sain romaanin vaivatta kuunneltua kaupassa käydessäni, ruokaa laittaessani ja vessaa siivotessani. Olin suorittanut urakkani kolmen maissa ja jäi aikaa moneen muuhunkin aktiviteettiin. Kirjahan oli hyvä! Hämmästyin monta kertaa mitä kaikkea olinkaan kansien väliin tai kuunneltavaksenne raapustanut. Nauroin pariin otteeseen ja itkin lopussa kuten asiaan kuuluu. 

Kirja sopii hyvin äänikirjaksi, sillä henkilöitä on vähän ja juoni etenee kronologisesti. Annoin kirjalle neljä tähteä, sillä enhän halunnut olla kohtuuton, eikä se olisi viittä ansainnutkaan. 

Perustin lukupiirin kymmenisen vuotta sitten. Lukupiiriin on kuulunut seitsemän jäsentä. Pari kuukautta sitten eräs meistä halusi lopettaa, sitten toinen ja nyt kolmas. Jäljellä on enää neljä naista. 

 

Lukupiiriin liittyminen ja siitä eroaminen on vähän kuin vesisänky aikoinaan, ensin kaikki halusivat sellaisen, sitten yksi huomasi, että siinä lilluminen ei ollutkaan kivaa, laittoi sängyn myyntiin ja muutkin ryhtyivät tarkkailemaan, että onko tämä ollenkaan hyvä vai peräti paska ja alkoivat nähdä vesisängyssä vain negatiivisia puolia, jotka puolsivat uuden runkopatjasängyn ostoa ja vesisängyn unohtamista. 

Olen nyt sitten itsekin miettinyt haluanko jatkaa lukupiirin jäsenenä, vaikka se on laventanut lukemisharrastustani, olen saanut kuulla fiksujen ihmisten ajatuksia kirjoista, olen nauranut ja  syönyt herkkuja, joihin en olisi muuten välttämättä tutustunut. Aion antaa lukupiirille vielä toisen mahdollisuuden. 

Se on myähästä ny (Sinikka Nopolan muistolle)

Kirjailija Sinikka Nopola on kuollut. Se on niin väärin. Hänestä olisi tullut mahtava, hauska vanha nainen. Se on myähästä ny, kuten Nopolan Eila ja Rampe -tarinan yhden kirjan nimi kertoo. 

 

Rento, fiksu ja huumorintajuinen Sinikka Nopola kävi vieraanamme Viidassa kymmenen vuotta sitten ja puhui meille wannabe-kirjailijoille urastaan. Siitä kuinka oli ensimmäisen kirjansa jälkeen niin taitelijaa. Hän kertoi matkasta, jonka aikana hänen lapsensa meinasi ottaa hotellin jääkaapista limsapullon (niin ei saa tehdä, sillä ne ovat niin kamalan kalliita, kirjailija joutui melkein paniikin valtaan). Ja siitä, miten säälittävän tarinan hän oli jostain yksinäisestä matkastaan kirjoittanut, vaikka oikeasti mukana oli silloinen komea poikaystävä.  Kertoi hän paljon muutakin.

Beatles-tapahtumassa Tampere-talon suuressa salissa Sinikka Nopola ja hänen kumppaninsa Jake Nyman istuivat sattumalta vieressäni. Nopola totesi minulle, ettei ymmärrä musiikista mitään. Kun Nyman oli jossain radiojuonnossaan sanonut, että seuraavaa artistia ei tarvitse esitellä kenellekään (taisi olla Frank Sinatra vai oliko Elvis Presley), niin Nopola sanoi, ettei hänellä ollut aavistustakaan kenestä oli kyse. 

Haluan vielä osoittaa ihailuni kirjailijalle, joka ei kirjallisuuspalkintoja kahminut ja oli silti syvällinen semmoisella vinolla tavalla, jota ei riittävästi kirjallisella kentällä arvosteta. Lukijat arvostivat ja rakastivat ja rakastavat edelleen.

Ei saa mennä ulos saunaiholla saatavissa äänikirjana!

 

Vuonna 2016 julkaisusta romaanistani Ei saa mennä ulos saunaiholla on tehty äänikirja, joka on nyt kuunneltavissa lukuaikapalveluissa. Kirjan lukee Merja Takatalo. Kuuntelin ääninäytteen ja vaikutti kivalta. Jostain kumman syystä en enää häpeä kirjaani. Suosittelen jopa sen lukemista näinä kovina aikoina, sillä romaanissa kaikille käy lopulta hyvin. Kuunnelkaa! Ostan niillä rahoilla pullakahvit. Jos kolmekymmentä kuuntelee niin saan leivoskahvit (kun otetaan verotus huomioon).

Pitäisiköhän minun lähteä johonkin? Vaikka Lätäsenoon? Mieleni tekisi karata portin aiheuttamaa meluhaittaa. Olen valittanut täällä jo aiemminkin porttikongin sähköportista, joka aukeaa ja sulkeutuu jatkuvasti (en jaksa enää selittää tarkemmin). Olen ruikuttanut siitä isännöitsijälle, soittanut kolme kertaa huoltomiehelle ja tänään valitin neljättä kertaa remonttimiehille. Mitään ei tapahdu. Epäilen salaliitttoa. Tarkoituksena on romahduttaa minut. Taustalla ovat FBI, SVR ja BBC. Epäilykseni vahvistui tänä aamuna nähdessäni, että muovinkeräysloota oli täytetty sekajätteellä. 

Ekologinen kerrostalokyttääjä

Kotini pitää minut kaidalla tiellä. Täällä on niin viileää, että kehotan alhaiseen lämpötilaan tottumattomia vieraita varustautumaan vierailuun villasukilla ja pilkkihaalareilla. 

 

Aamulla herätessä paleltaa ja sormet sinertävät kuin aamutaivas. Pelkään niiden ropisevan lattialle yksi kerrallaan. Millä sitten kirjoitan? Varpaita voi lämmittää villasukilla, mutta sormiin auttaa ainoastaan voimistelu.

 

Kun olen saanut itseni vertymään, taipumaan ja sormet rusottamaan, alkaa automaattiportti ulista ja kolista (olen avautunut porttiasiasta jo aiemmin, ikkunaremonttimiehet jättävät sen auki ja se avautuu ja sulkeutuu kuin ikiliikkuja). Äkkiä suihkuun ja vaatteet päälle, Kertun hiekkalaatikon putsaus ja kerrostalokyttääjän vakiovarustus, roskapussi, kädessä pihalle. 

 

Eilen remonttimiehet olivat peittäneet sensorin kertakäyttöisellä mukilla (toimi hyvin), tänään muovipussilla, josta ei ollut mitään apua. Puin sensorille sukan. 

 

Postiluukusta putosi viime viikolla ilmoitus, jonka mukaan talossani on käynnistetty muoviroskien keräys. Luin ohjeen innoissani ja ladoin muoviroippeet muovipussiin. Tälläinen tuore innokas muovin lajittelija kuitenkin turhautui, kun moneen päivään ei löytynyt roskasäiliötä muovijätteelle vaikka kuinka etsi. Ehdin jo lopettaa muovin lajittelun, mutta tänään roskasäiliöiden joukkoon oli ilmaantunut tuota tarkoitusta varten uusi keltakantinen yksilö. Kyseinen säiliö oli tyhjä, kun muiden roskisten kansia ei saanut enää kiinni yli pursuilevan jätteen vuoksi. 

Söin vegaanisen aamiaisen. En usko, että maailma pelastuu, mutta söin silti. Vegaanisen aamiaisen ongelmana on vähäinen proteiinin saanti, jolloin nälkä alkaa häiritä kymmenen minuutin kuluttua aamupalasta. Ratkaisin ongelman lämmitetyillä purkkipavuilla ja paistetulla kylmäsavutofulla, jotka asettelin leivän päälle, söin lisäksi kirsikkatomaatteja ja porkkanan. Pavut vierivät leivältä villapaidalleni. Jos syön jonkun pienen välipalan, kuten munkkikahvit, saatan selvitä lounaaseen saakka.

Sijaistoimintoja

 

Ryhmäliikunta: Sen voi aina korvata kävelyllä.

Vesijumppa, vesijuoksu, uiminen: Uimahalli on kiinni, mutta ei se mitään, sillä onhan meillä kaikilla kävely.

Kuntosali: Käytä käsipainoja ja jumppakuminauhaa tai oman kehon painoa, tai ainahan voi  mennä kävelylle.

Elokuvissa käyminen: Mitä Areenasta löytyy? Toisaalta kävellessä voi katsoa maisemia ja saa hengittää raikasta ilmaa.

Ravintolat: Yhtä hyvin voi juoda lasin viiniä kotona tai sitten voi mennä kävelylle.

Ystävien tapaaminen: Voit mennä ystävän kanssa kävelylle (yksinkin voi kävellä tai ottaa naapurin koiran seuraksi).

Lähtisinkö Helsinkiin? Mikä on ilmaantuvuus? Ei hyvänen aika, mielummin menen kävelylle.

Matkustaminen: Kävellen näkee kaiken niin paljon tarkemmin, lähimaastossa on valtavasti nähtävää, nämä vuodenajat ovat niin ihanan vaihtelevat. Välillä tulee vettä, toisinaan taas lunta tai räntää.

Anteeksi sekasotku

Emme todellakaan osanneet odottaa Trumpin kannattajien hyökkäävän kongressirakennukseen. Joku pohti, mitä olisi tapahtunut, jos hyökkääjät olisivat olleet mustia tai muslimeja, nyt poliisit eivät alussa panneet paljonkaan vastaan (niin ainakin joku silminnäkijä kertoi).  Epäilen, että Trump tulee jatkamaan asioiden sekoittamista vallanvaihdon jälkeenkin.

Moni on alkanut käyttää Facessa profiilikuvakehystä, jossa lukee "Otan rokotteen-ota sinäkin." Ottaisin jos saisin. 

Lääkärit ovat alkaneet kuvata itsensä ja rokotustodistuksensa. Jotenkin koen oman rokotuksen mainostamisen ärsyttävänä, vaikka sillä on todennäköisimmin hyvä tarkoitus. 

En aio enää odottaa rokotetta vaan jatkan koronan rajaamaa elämääni.

Olen sopinut toisen siskoni kanssa, että teemme päivittäin vähintään viiden minuutin jumpan ja kuittaamme sen toisillemme. Tämä ei korvaa puuttuvia ryhmäliikuntatunteja, mutta onpahan edes jotakin.  Suunnittelen kahvakuulan hankkimista, nyt käytän kaksia kevyehköjä käsipainoja ja erilaisia kuminauhoja. 

Kaikkein merkittävin ongelma kuitenkin tänäkin aamuna oli portin kitinä. Kävin tarkastamassa tilanteen, sama harmaa työhanska roikkui paikallaan sensorin päällä ja näytti minulle keskaria. Portti avautui ja sulkeutui tauotta. Korjasin hieman hanskan asentoa ja kitinä lakkasi.

Pyydän anteeksi sekalaista päivitystä. Yritän seuraavalla kerralla pysyä suunnilleen yhdessä aiheessa. Blogi käyttäytyy kuin kotini, jonne kertyy epämääräisiä roinakasoja, vaikka kuinka taistelen niitä vastaan. Vieraille kuuluu pahoitella "Voi anteeksi, että täällä on niin sotkuista" vaikka se ei edes pitäisi paikkaansa.

Miksei Milano?

Romaanin kirjoittaminen on mielenkiintoinen prosessi, jonka aikana tarkkailee itseään hämmentyneenä. 

Tiedän, että on kirjailijoita, jotka suunnittelevat kaiken huolellisesti, piirtävät aikajanoja ja kaavioita. Olen hunsvotti. Ja nyt entinen minäni kirjoittaisi tähän, että en olekaan merkittävä tai arvostettu kirjailija, mutta koska on vuosi 2021, en tee sitä.

Ensin on yksi ainoa idea, kuten omahyväinen kissa tai kuolemaa toivova vanhus. Alan kirjoittaa hitaasti, mutta sitkeästi, ja välillä jopa iloitsen, että tämäpä onkin loistava idea. Kaikki menee ihan hyvin, kunnes epäilykset alkavat jarruttaa tarinan etenemistä. Ei tätä kukaan julkaise ja tämä on susipaska. 

Tilanne vähän fluktuoi päivittäin, riippuen siitä millä mielellä olen, toisinaan näen pieniä toivon pilkahduksia, mutta yleensä päädyn siihen, että minun kannattaisi kirjoittamisen sijaan kasvattaa chiliä, hankkia leipäjuuri, elämä, nostaa painoja, meditoida, opiskella tanskaa tai imuroida myös sohvan alta. 

Saan lopulta kitkutettua tarinan paperille. Sitten aloitan tekstin alusta, vaihdan kappaleiden paikkoja, korvaan sanoja toisilla, poistan ja lisään tekstiä. Tekstin poistaminen on vaikeaa, sillä materiaalia on muutenkin liian vähän.

Mistään ei tule mitään, joten lähden Pyynikille kävelemään ja Pyhäjärven rannassa mieleen juolahtaa dialogi "Minne?"/ "Milanoon."/  "Miksi Milanoon?"/ "Miksei Milanoon?" ja sitten kuluu pari päivää ja kun kävelen samaa polkua niin keksin laittaa saman keskustelun myös aiempaan lukuun, vaihdan vain toisen puhujan. 

Mietin, että mistä h-vetistä tuo Milano tuohon tuli ja yritän korvata sen Pariisilla, Roomalla, Reykjavikilla ja Kööpenhaminalla, mutta se ei vaan onnistu.

Mämmikausi

Ovatko lihakset jumissa? Montako askelta tuli eilen otettua? Menitkö ajoissa nukkumaan?

Oletko aloittanut villapaidan neulomisen,  sata punnerrusta päivässä, italian opiskelun, laihdutuskuurin tai karkkilakon? Tai jokaisen edellä mainituista. Onko sinulla taikinajuuri? Oletko muistanut ruokkia sen, vai itkeekö se nälissään? Montako sivua Päättymätöntä riemua on jo luettu? 

Keskitytkö altruistisiin tekoihin, soittelet v-mäisille sukulaistädeille, leivot naapurin mummolle, viet pitsan loput ja parasta ennen päivämäärällä varustetut kaurahiutaleet köyhille tai ripustat linnuille talipallon? Auttaminen kuulemma lisää oksitosiinin eritystä ja tekee auttajasta onnellisemman.

En aio luvata mitään, korkeintaan lupaan kirjoittaa huonosti.

Näin Runebergin tortun kahvilan vitriinissä. Eikös tämä ole jo epäeettistä? Emme ole vielä selvinneet edes joulutortusta, taatelikakusta ja piparkakkujakin on kaapit pullollaan. 

Kahvilaa pitävä mies sanoi aloittavansa mämmikauden! Tulisiko kevät nopeammin jos söisi mämmiä? 

Eräs tuttu nuori nainen, runoilija, oli liimannut kotinsa seinälle tekstin FUCK 2020 (näin sen Instassa). Nuorena niin voi tehdä, enää en uskalla näyttää keskaria edes sekundavuodelle.