Särö

Meillä on kaksi minää: some-minä korjaa laiturin, käy festivaaleilla, lukee uutuuskirjan, nauttii skumppaa hyvässä seurassa ja leipoo Macaron-leivoksia se toinen minä makaa sohvalla, haukkuu kaverin vaatevalintoja, katsoo televisiosta "Huippumalli haussa" ja juo olutta mökkirintaliiveissa. Välillä ei saa selvää kumpi on oikea. Voihan aina alkaa elää omaa facebook-elämäänsä.

Eräs perhe otti vaihto-oppilaan. Nuori nainen mainitsi olevansa urheilullinen ja lenkkeilevänsä vähintään kolme kertaa viikossa.  Vaihto-oppilas otti ensimmäisellä ja viimeisellä yhteisellä lenkillä oikein reippaan alkuvauhdin ja väsähti 200 metriä juostuaan. Aktiivinen ja kaikenlaista harrastava nuori nainen istui koko vuoden television ja läppärin ääressä. Eipähän tarvinnut pelätä, että neito joutuisi huonoille teille.

Kävin kerran nettitreffeillä miehen kanssa, joka harrasti maratonjuoksua. Puhelimessa jutellessa hieman epäilytti, sillä mies kuulosti juopuneelta jo aamupäivällä. Mies vakuutti, ettei urheilijana voinut ajatellakaan alkoholin nauttimista. Ensimmäisellä ja ainoalla tapaamisella maratoonari oli melkoisen tillin tallin.

Kukapa sitä olisi täydellinen.  En minä ainakaan. Kaikessa pitää olla särö. Se vasta tekee ihmisen ja tarinan.

Rinnoista

Voisin antaa vihjeen jollekin naispuoliselle pilapiirtäjälle, sillä näen tämän piirroksena: pyöreärintainen nainen menee mammografiaan, jossa hänen rintansa litistetään. Seuraavassa kuvassa rinnat ovat litteät kuin patakintaat.

Pelasimme Orivedellä peliä: "tämä julkkis on minulle sukua". Kilpailussa pärjäsi myös "Cisse Häkkisen auto väisti minua suojatiellä"- tyyppisillä ansioilla. Eräs ryhmämme jäsen kertoi kirjailijasta, joka oli puristanut yllättäen hänen tissejään. Miehellä oli tuollainen tapa. Nuorena naisena ei ollut mitenkään tavatonta, että joku humalainen mies tarttui rintoihin. Usein se tuntui kipeältä ja aina vähintäänkin nololta. Jotkut miehet katsoivat puhuessaan maitorauhasiani ikäänkuin puhe kumpuaisi niistä.

Vuosia sitten kävin kuuntelemassa Popedaa. Istuimme konsertin jälkeen ravintolan baarissa ja Pate Mustajärvi tuli juttelemaan kanssani. Ystäväni sanoi rock- tähdelle "Se imettää vielä". Keskustelumme loppui aika lyhyeen, olisi kai loppunut muutenkin. Tämä oli yksi minun "tämä julkkis on minulle sukua"- yritykseni.  Maitoa pursuavista rinnoista kiinnostuu korkeintaan nälkäinen vauva. Maitoa valuu joka puolelle ja vaatteet ovat jatkuvasti maidon tahraamat. Elämä on suttuista, raskasta ja täyttä.

Opisto-haiku

Veryttelimme aamulla Haiku-runoilla. Haikussa kuuluu olla 17 tavua: ensimmäisellä rivillä viisi, toisella seitsemän ja viimeisellä viisi. Oriveden opiston ja lopultakin ilmaantuneen auringon kunniaksi se voisi olla tällainen:

Opisto nauraa
rapistuneet ikkunat
katso aurinko!

Olen nukkunut koko viikon huonosti, laitostunut ja menettänyt kirjoitusitsetuntoni. Silti kokemus oli varsin opettavainen ja viihdyttäväkin. Opin, ettei adjektiiveja pidä käyttää ja sain tietää että tarinani on (liian) tavanomainen. Toisaalta minulle kerrottiin, että pitää luottaa lopulta vain itseensä. Opin täyttämään kirjan päähenkilöstä lomakkeen, josta käy ilmi hänen salaisuutensa ja harrastuksensa. Kirjoitin paljon ja mietin taas kerran, että kannattaisiko kuitenkin harrastaa vaikka pitkänmatkanjuoksua sen sijaan, että roikkuu selkä köyryssä läppärin yllä.

Ryhmäni oli erittäin aktiivinen. Kun yleensä kursaillaan, nyt melkein tapeltiin siitä, kuka saa lukea tekstinsä. Porukkamme kuului toimittajia, tiedottaja, lakinainen, opettajia, koulutusjohtaja, sosiaalityöntekijä, juuri ylioppilaaksi kirjoittanut tyttönen ja muutama muu, joiden ammateista en ole varma. Yksi nuori mies jäi vielä viikoksi opistolle.

Eilen illalla pelasimme hauskoja pelejä kuten mielisairaalaa. Opettajat tunteva laajan repertuaarin pelejä ja leikkejä, toisin kuin lääkärit, jotka eivät juurikaan leiki. Juotavaa sai jos mokasi. Minulla ei olekaan tänään krapula.

Puhelu (kirjoitusharjoitus 2)

Puhelu

Istuin odottelemassa autokoulun toisen osan ajorataharjoittelua. Aamupäivän ajan olin seurannut teoriaopetusta, joka ei suuremmin minua kiinnostanut. Katselin ulos niukasti kalustetun luokkahuoneen ikkunasta ja suunnittelin viikonloppua. Autoilu ei ollut intohimoni ja yleensä Antti ajoi silloin kun saimme auton isältä ja äidiltä lainaksi. Odottelu turhautti, vaikka eihän minulla varsinaisesti ollut mihinkään kiire. Osa porukasta oli häipynyt pihalle tupakalle.

Lehteilin James Joycen Odysseusta, joka minun olisi pitänyt lukea seuraavan viikon tenttiin. En voinut varsinaisesti sanoa ahmivani kirjaa. Paksun romaanin raahaaminen alkoi kyllästyttää, sitä paitsi teosta oli hankala lukea sängyssä selällään. Olin hävittänyt kirjanmerkin ja nyt oli vaikea hahmottaa missä olin menossa. Jatkoin summassa sivulta 55, luettavaa oli jäljellä enää 750 sivua.

-       Mitä luet?

Edessäni seisoi kolmekymppinen mies. Käänsin kirjan kannen näkyviin. Olin ylpeä kirjavalinnasta, joka ei kylläkään ollut omani. Minua imarteli minua kymmenisen vuotta vanhemman miehen huomio.

Pääsin vihdoin radalle. Oli vaikea keskittyä ajamiseen, sillä minua kihelmöi ajatus miehen kiinnostuksesta. Olin nainen, joka luki James Joycea ja josta fiksut miehet innostuivat.

Kokoonnuimme vielä lopuksi luokkaan. Tuijotin miehen farkkuja, mustaa paitaa ja käsiä, jotka näpräsivät kännykkää. Jostain syystä kurssin loputtua viivyttelin käytävässä niin että mies tavoitti minut.

-       Olisi kiva joskus käydä kahvilla ja jutella, mies sanoi kun olimme poistumassa rakennuksesta.

Mies naputti numeroni ja nimeni kännykän muistiin ja soitti minulle, jotta minä vuorostaan saisin hänen numeronsa. En koskaan tallentanut numeroa. Lakkasin pian ajattelemasta miestä.

Seuraavalla viikolla yliopistolla haahuillessani kännykkäni soi. Näytöllä näkyi vieras numero. Vastasin soittoon ja tajusin pian, että soittaja oli mies ajokurssilta.

-       Nyt on huono hetki, sanoin miehelle ja lupasin soittaa myöhemmin

Illalla kerroin Antille miehestä, jonka kiinnostus tavallaan nosti markkina-arvoani. Kinusin neuvoa, miten minun pitäisi menetellä. Miehelle soittaminen tuntui työläältä. Toisaalta  en ollut ihminen, joka jättää asiat kesken. En vieläkään ymmärrä, miksi en heti kieltäytynyt. Halusin olla James Joycea lukeva kiinnostava nainen.

-       Toi on sun oma ongelmasi, Antti sanoi ja niinhän se tietysti olikin

Lopulta sain soitettua miehelle ja kerrottua etten voisikaan tulla kahville. Kiitin miestä kutsusta.

Kolme kertaa on joku vieras mies pyytänyt minulta puhelinnumeroa. Ei sen puoleen, että sitä laskeskelisin. James Joycen Odysseusta en ole vieläkään saanut luettua loppuun.

Muutos (kirjoitusharjoitus)

-->

Aluksi hyvinvointikonsultti Linda Rauloa alkoivat etoa proteiinijuomat. Aikansa hän kulautteli varovaisesti maitomaista litkua muovisesta mukista, josta törrötti pilli, kunnes juoman nauttiminen kävi mahdottomaksi. Hyvinvointikonsultin alkoi tehdä mieli korvapuusteja. Lindan äiti neuvoi puhelimessa miten niitä valmistetaan ja Linda vaivasi litran pullataikinan, josta hän leipoi kuusikymmentä kohtuullisen kokoista puustia. Hän käytti taikinaan voita ja kaulittuaan taikinan levitti päälle reilusti voita, sokeria ja kanelia, rullasi, voiteli kananmunalla ja sirotteli vielä ylle raesokeria. Linda vahti uunin luukun lasin läpi kun leivonnaiset paistuivat kullanruskeiksi. Hädin tuskin hän malttoi odottaa niiden jäähtymistä ennen kuin  söi kokonaisen pellillisen maidon kera.

-       Minulla on flunssa, Linda soitti seuraavana päivänä töihin ja leipoi mustikkapiirakan

Viikon kuluttua Lindan oli pakko palata töihin. Aiemmin Linda oli ollut sitä mieltä, että säännöllinen kuntosaliharjoittelu oli jokaisen kansalaisen oikeus ja miksei velvollisuuskin, mutta enää hän ei ollut asiasta oikein varma. Tietokoneelta Linda luki seuraavan asiakkaan tiedot: insinööri Lauri Läärä, joka oli 39-vuotias, 174 cm pitkä ja painoi 102 kiloa. Lauri oli vuosia myrkyttänyt itseään eläinrasvoilla, suolalla, lisäaineilla ja oluella.

Lauri asteli Lindan luo, kätteli naista jämäkästi ja loi himokkaan silmäyksen Lindan tiukoissa trikoissa edukseen pääseviin pakaroihin. Linda alkoi testata Laurin lihaskuntoa tavalliseen tapaan ja ohjasi miestä kohti penkkiä ja sen yläpuolelle poikittain viriteltyä rautatankoa.  Kaiuttimista kuului kun Kaija K lauloi ”Kaunis rietas ja onnellinen”.

Lindaa alkoi oudosti kiehtoa Laurin keskikeho, eikä hän pystynyt vastustamaan kiusausta vaan sipaisi Laurin vatsaa kun tämä teki penkkipunnerruksia. Vatsa tuntui yllättävän kimmoisalta. Lindan teki mieli painaa päänsä tuolle kummulle. Ääneen hän kuitenkin sanoi

-       Laitetaan alkuun 40 kiloa

Tanakka mies nosti painot yllättävän kepeästi, eikä juurikaan hengästynyt. Linda lisäsi painoja ja Lauri teki neljä kymmenen noston sarjaa. Lauri suoritti muutkin testit noin tanakaksi mieheksi varsin oivallisesti.

-       Mennään toimiston puolelle niin tulostan sinulle kuntosaliohjelman ja ruokavalio-ohjeet

Lindalla oli kuntosalilla oma pieni ikkunaton soppi, jossa hän teki paperitöitä. Huoneen seinälle oli kiinnitetty proteiinivalmistemainoksia, joissa ruskettuneet miehet ja naiset esittelivät lihaksiaan uima-asuissaan ja hymyilivät niin, että koko valkoinen hammaskalusto näkyi. Linda ja Lauri yrittivät yhtä aikaa ahtautua huoneeseen, jolloin Laurin vatsa painui Lindan vartaloa vasten. Lindan suusta pääsi pieni hento huokaus ja samassa Lauri tarttui lujasti Lindan pakaroihin. Komerosta remontoidussa, papereita ja urheiluvälineitä täynnä olevassa kopissa ei vaaka-asentoon mahtunut, mutta ei se suuremmin pariskuntaa haitannut.

Puolen vuoden kuluttua Linda jätti työnsä hyvinvointikonsulttina, sillä oli kadottanut työmotivaationsa. Hän muutti Orivedelle ja perusti pitopalvelun, joka on keskittynyt hautajaistarjoiluihin ja tullut kuuluisaksi voileipäkakuistaan ja korvapuusteistaan. Lauri puolestaan asuu Tampereella ja käy työssä vesilaitoksella. Hän on treenannut itselleen vatsalihakset ja kilpailee kehonrakennuksessa ja onpa kerran päässyt suomenmestaruuskisojen loppukilpailuunkin.

Treffit itsensä kanssa

Tällä viikolla on seitsemän Oriveden opiston kesäkurssia peruttu ilmoittautuneiden vähäisyyden vuoksi. Opiston langaton verkko ei toimi, joten istun ATK-luokassa. Illalla kävelin hautausmaalla, luin nimiä hautakivistä ja mietin mitä täällä teen, kun voisin olla kotonakin. Kohtuullisesti nukutun yön ja kunnon aamiaisen jälkeen tilanne näyttää kelvollisemmalta. Kirjoitin vielä myöhään illalla tehtävän, joka koski muutosta jonkun henkilön elämässä ja kerroin hyvinvointikonsultti Linda Raulosta, jota alkavat proteiinijuomat tökkiä ja joka himoitsee korvapuusteja.

Opettajamme kehoitti meitä tekemään taiteilijatreffit itsemme kanssa, jolloin valitaan joku mukava treffipaikka (vaikka elokuvateatteri). Treffeille pitää tietysti laittautua ja saattaa vähän jännittääkin miten ne menevät, sillä eihän sitä lopulta tiedä synkkaako.

Häivyn hiljalleen luokkaani, ehkä tästä tuleekin hyvä päivä. Toiset ovat illalla menossa tanssilavalle, minun tanssimekkoni unohtui ja kärsin tanssilavaneuroosista, joten taidan jättää väliin.

Orivesi

Odotellessani Oriveden bussia, huomaan että Tampereen linja-autoasemalta voisi nousta linja-autoon, joka ajaa Kyynäröön. Oriveden bussin määränpää on Jyväskylä ja bussikuskin kädet tärisevät kun hän ottaa kyydistä maksun. En voi luottaa kuljettajaan, jonka kädet vapisevat tuossa määrin, joten jännitän ohituksissa.

Oriveden opiston tämän viikon kursseista on peruttu ainakin kaksi, sillä osallistujia on liian vähän. Aloitamme kurssin juhlasalissa, jossa taputamme opettajille, toimistotyöntekijälle ja kiinteistöhuoltajalle.

Opettajamme Miina Supinen komentaa meidät ulos ja määrää meidät kirjoittamaan jostakin näkemästämme paikasta. Minä katson taideteosta, johon on kiinnitetty kenkiä ja kirjoitan siis jalkineista:

-->

Leila kirurginen sairaanhoitaja 56 vuotta, vaaleanpunaiset crocsit, koko 39, käytetty viimeksi sappileikkauksessa. 

Venla 12 vuotta vaaleansiniset kevätjuhlakengät keväältä 2000, jolloin Venla sai hymytyttöpatsaan. Huhtikuussa 2001 Venlasta tuli gootti.

Taimi 70 vuotta mustat juhlakengät kokoa 38, linttaan astutut ja muutenkin tarpeettomat. Taimi makaa osastolla 6 B ja käyttää sairaalan beigejä sandaaleja kokoa M.

Pertti 50 vuotta, viidenkympin villitys, moottoripyörä ja bootsit, avioero ja oma yksiö Vuosaaressa. Nyttemmin Jenna ja omakotitalo Leppävaarassa..

Taimi 68 vuotta, Nokian kumisaappaat koko 40, joihin mahtuvat hyvin villasukat. 48 sankollista mustikoita, pakastimessa vielä toissavuoden satoa. Isovarpaan kohdalla reikä, jota ei voi paikata. 

Mitäpä muuta. Pitää lähteä S-markettiin, sillä täällä tarjotaan vain kolme ateriaa ja päiväkahvit.

Maan hajut

Tänään lenkillä ihan arvaamatta tunsin itseni hetken ajan täydellisen huolettomaksi ja onnelliseksi. Oliko syynä aivojen välittäjäaineiden hetkellinen balanssi, kun samalla koipeni liikkuivat ihmeen kevyesti, vai jylläsikö ilmassa sankka geosmiinin tuoksu, joka kiiri kiuruvetiseen nenääni?

Elokuvaohjaaja Törhönen mainitsee Apu- lehdessä (luin aviisia Pyynikin munkkikahvilassa), että taidoilla joilla pärjää Kiuruvedellä ei selviäkään Helsingissä. Ilmeisimmin ohjaaja on itse Helsingissä pärjäävää tyyppiä.

Samassa lehdessä kerrottiin, että brittiläinen kemian opettaja on selvittänyt antikvariaattien nostalgisen tuoksun alkuperän: selluloosan ja ligniinin hajotessa syntyy orgaanisia yhdisteitä, jotka saavat aikaan vaniljankukan ja mantelin aromin.Vanhojen kirjojen hajua on lystiä vetää sieraimiinsa, samaa kokemusta ei saavuta Kindlen sivuja käännellessään.

Metsässä tuoksuu geosmiini (maan haju), jonka synnyttävät sädesienet. Mäntymetsän tuoksun takana on alfapineeniterpeeni, koivikolle arominsa antavat sabiinit ja osimeenit. Puhdas meriveden ominaistuksu tulee dimetyylisufidista ja sen johdannaisista. Puhdas järvivesi ei kuulemma haise erityiseltä.  Olen asiasta jyrkästi eri mieltä. Edellä mainittujen hajujen tietolähde on Tiede- lehti.

Erotan odorin perusteella kaupan kassajonosta ne, jotka asuvat hometalossa, sillä olen asunut sellaisessa itsekin. Sairaalan osasto saattaa välillä löyhkätä niin pahalta (E Coli?), että silmiä kirvelee, hetken päästä lemua ei edes huomaa.

Miksi kirjoitan hajuista? Ei kai ole paljon muutakaan sanottavaa. Vähän kuin sanomalehdet heinäkuussa niin blogikin on nyt keveämpi. Ai niin unohdin, että sitä samaahan se on muulloinkin.

Juhannusretki

Seilasin juhannusaattona Tampereelta Toijalaan. Laivassa oli lisäkseni yhdeksän matkustajaa: japanilainen pariskunta lapsineen, yksin matkustava toppatakkiin pukeutunut japanilainen mies, suomalainen ja venäläinen keski-ikäinen pariskunta. Matkan sujuvuudesta huolehti nelihenkinen miehistö. Paattimme oli rakennettu 1966 Emdenissä, sen pituus oli 30 m, leveys 5.9 m ja syväys 1.6 m, matkanoupeutemme oli 10 solmua ja ravintolassa olisi ollut tilaa 96 asiakkaalle. Laivalla olisi päässyt Visavuoreen, josta olisi voinut jatkaa toisella laivalla Hämeenlinnaan saakka. Minä siis jäin Toijalaan, joten yksin minulle viriteltiin portaat maihinnousua varten. Kaksi valkeaan uniformuun sonnustautunutta miehistön jäsentä huolehti, että pääsin turvallisesti laiturille.

Matkan ajan istuin laivan kannella pienellä kiikkerällä tuolilla vilttiin kietoutuneena ja tuijotin ohi lipuvia pusikoita, kesämökkejä ja komeita taloja, joita tavataan arvokkaille rantatonteille rakentaa. Matkaan kului neljä tuntia, junalla huristaa Toijalaan 18 minuutissa. Laivassa tarjottiin huonoa ruokaa. Jostain syystä sisävesilaivoilla saa melkein aina kehnoa sapuskaa. Latasin salaattipöydästä lautaselleni porkkanaraastetta, nuhjuisia jäävuorisalaatin paloja, tomaattia, kurkkua, vetelää makaronisalaattia, juustokuutioita ja katkarapusalaattia. Kahvin kanssa sain ilmaiseksi keksin, vaikka sen hinnaksi oli merkitty 0.5 euroa.

Kaupunkijuhannus (Toijala on kaupunki!) sopi tänä vuonna erinomaisesti, sillä ilma ei ollut mitenkään keskikesän juhlan tasoinen. Sain hyvää ruokaa, saunoimme ja istuskelimme ilman koleudesta piittaamatta pihalla katoksen alla. Juuri kun aloin moittia, ettei radiosta tule oikeaa juhannusmusiikkia, johon kuuluu ilman muuta Merikannon Kesäillan valssi, kyseinen kappale alkoi soida. Päätin oitis ryhtyä mentalisti Noora Karmaksi.

Matkustin kotiin junalla ja hyvä niin, sillä asemalla seistessäni alkoi sataa särmikästä rakeiden ja veden sekoitusta. Junavaunussa istui lisäkseni kaksi muuta juhannusmatkailijaa ja Lempäälästä junaan nousi vielä kolmas. Säikähdin maskuliinista junakuulutusta "Nästa Lempäälä". Uuden kuuluttajan nimi on kuulemma Reidar Wasenius.

Laivalla

Lupasin blogin päivittyvän myös juhannuksena. Istun laivassa Laukotorin rannassa. Tämä urhea pieni   kulahtanut paatti kuljettaa neljää japanilaista, kahta venäläistä ja meitä kolmea suomalaista kohti Visavuorta, jossa on laivan vaihto jos Hämeenlinnaan halajaa. Minä seilaan Toijalaan.

Hyvää juhannusta kaikille!

Blogistin juhannus

On ilmeistä, että elämme vaikeita aikoja: Hesarin sunnuntaisivut tipahtivat postiluukusta jo torstaiaamuna. Kello näyttää kymmentä, eikä kotikadullani liiku edes koiranpissittäjiä.

Kerrostaloni pihalla nökötti töistä tullessani pieni jänistyyppinen eläin, jonka korvat olivat sievästi supussa. Arvioituaan kotvasen vaarallisuusastettani, otus luikki piiloon jonnekin pihan perälle. Olisin voinut juosta eläimen jäljessä kuin Vatanen, mutta en kuitenkaan arvannut, sillä minulla oli kädessäni kassillinen Lidlistä hankittua muonaa, joka piti säilöä jääkaappiin.

Nyt olisi monta päivää aikaa tehdä vaikka mitä, jos joku elokuvateatteri, uimahalli, liikuntakeskus tai taidemuseo olisi auki.

Ei hätää, lähden huomenna Toijalaan. Minulle löytyy seuraa ja muutakin tekemistä kuin kuin testata facebookissa "Kuka julkkismies on kesäheilasi?".

Tämä blogi ei moisista juhannuksista piittaa vaan ilmestyy yhtä varmasti kuin sadepilvet juhannustaivaalle ja syytää synkkiä ja kylmiä juhannussanoja. Blogisti istuu kukkamekossaan läppäri sylissä ja nukkuu yönsä myrtti tyynynsä alla. Hän yrittää antaa itsestään valheellisen suloisen kuvan, johon ei kannata uskoa edes juhannuksena.

Vuoden nuoret taiteilijat

Tieto vuorotteluvapaastani on levinnyt ja minulta kysellään "Mitä aiot tehdä?". Minä vastaan "Nukkua". On muitakin suunnitelmia, mutta ensimmäisen kuukauden katson nukkumisen väliajoilla Wire-sarjaa (jollen ehdi katsoa sitä jo aiemmin).

Olen unohtanut viime aikoina raportoida kulttuurikokemuksiani. Kävin sunnuntaina M:n kanssa Tampereen taidemuseossa tutustumassa Vuoden nuori taiteilija 2014- Nabb+Teeri näyttelyyn. Kyseessä on siis työpari, eikä teoksissa lukenut mitenkään erikseen, kumman tuotantoa ne olivat. Ehkä Nabb sanoi "Laitetaan nämä pölkyt päällekkäin", johon Teeri "Olisi vinhaa pakata ne muoviin".

Pariskunta (ilmeisesti he ovat pariskunta) oli tehnyt taideteoksia roskasta usein materiaalia sen kummemmin työstämättä ja toisaalta maalannut aiheita, joita ei yleensä mielletä kovin esteettisiksi kuten muovikasseja ja erilaista rojua. Näyttelyssä näki omat varastotilansa ja autotallinnurkkansa (jos nimittäin omaisi autotallin), museoon on rakennettu jonkinlainen muovinen kasvihuonekin. Niin paljon rojua ja pakkausmateriaalia me tuotamme. Joitain hienoja juttuja näyttelyssä oli, mutta myös rumaa, jonka tarkoitusta ainakaan minä en ymmärtänyt (minä kun en olekaan mikään taideasiantuntija).Verkkokalvoilleni tallentui ikävä näky: metallikarminen ikkuna, jonka sisälle oli tungettu jotain beigeä muovista materiaalia, josta tuli mieleen ihrainen reisinahka, koko komistus oli valaistu. M uhkasi ostaa sen minulle lahjaksi.

Saa nähdä mihin suuntaan tai suuntiin Nabb ja Teeri lähtevät. Minä menen nukkumaan ja kokeilen käyttää heavybändipaitaani halpana pimennysverhona (paita heitetään silmien peitoksi, Zepa neuvoi kommentissaan).

Mittavirhe

Töihin pyöräillessä raekuuro yllätti minut, muttei iloisesti, väsytti, kyllästytti ja rakeet piinasivat kasvojeni herkkää ihoa. Työpaikalla irrottelin kohmeiset sormet pyörän sarvista yksi kerrallaan. Joku oli tuonut suuren mansikkatäytekakun ja leikkasin siitä kookkaan palan, jotta sain mahdollisimman monta mansikkaa.

Olen alkanut kieltäytyä kaikenlaisesta syksyyn liittyvästä, sillä en ole syyskuussa töissä vaan toukokuun puoliväliin asti työn ikeestä vapaa ja vähätuloinen kansalainen.

Ostin makuuhuoneeseen uudet verhot. Mittaustulokseni eivät olleet ilmeisesti ihan eksaktit, sillä verhot nuokkuvat lattialla. Pitää muuttaa johonkin, jossa ikkunat ovat korkeammalla. Katselin huvikseni  verhokaupassa pimennyskaihtimia, sillä kuvittelen aina parantavani yöuniani tämän tyyppisillä ulkoisilla muutoksilla. Myyjä esitteli kankaita, niistä ommeltuja kaihtimia ja käteviä mekanismeja, jolla peittävän rätin saa ylös ja alas. "Miten sen saa kiinni seinään?" minä kysyin. "Mies voi laittaa". Mikä mies, kysyn minä? Eivät muuten kaikki miehetkään ole kovin taitavia tuollaisissa hommissa. Olen katsonut palkittua Wire- sarjaa, jossa etsivä McNulty ryyppää ja yrittää koota lautakasasta Ikean kerrossängyn saadakseen lapset vierailulle luokseen. Kammoan Ikean huonekaluja.

Kävin uimahallissa. Saunassa oli ihana istuskella. Velvollisuudentunnosta kävin kastautumassa altaassa. Suihkutin peseytymisen jälkeen ihan varovasti deodoranttia, jolloin nainen viiden metrin päässä alkoi köhiä merkitsevästi. Myönnettäköön, että tein virheen. Suunnittelen ottavani uimahalliin hammasharjan, jotta saisin itseni siellä täydelliseen yökuntoon.

Minulle selvisi, että perjantaina on juhannusaatto, luulin sen koittavan vasta lauantaina. Olen asiasta kovin ilahtunut. Suunnitelmissani on matkustaa Toijalaan laivalla, jollei sitten sada rakeita.

Kesäloma, kesätyö

Näinä päivinä keskustelu aloitetaan kysymyksellä "Milloin sinulla on loma?". Parhaimmillaan loman alkamisajankohtaa tulee kysyttyä samalta ihmiseltä viisikin kertaa. Pian vaihdamme "Joko olet lomat pitänyt?" -uteluun. Vain murto-osalla muiden lomista on merkitystä oman kesämme kannalta.

Joskus aikoinaan ei ollut varaa pitää lomaa vaan piti hankkia kesätyö, jonka löytäminen olikin helpompaa kuin nykyisin. Olen ollut kesätöissä kioskissa, hotellissa, laboratoriossa ja sairaalassa.

Siivosimme hotellihuoneita tietyn ennalta sovitun koreografian mukaan. Työ tehtiin kahdestaan: lattiaa pyyhkäistiin, lakanat vaihdettiin, vessa pestiin, juomalasit huuhtaistiin vessan hanan alla ja tyhjät viinapullot kerättiin. Parhaita asiakkaita olivat ne, jotka antoivat juomarahaa, sillä niillä rahoilla me hankimme jäätelöä.  Lihoin monta kiloa, sillä kaiken lisäksi hotellissa oli maittava ruoka. Siihen aikaan kulki urbaanilegenda, jonka mukaan siivoojilla on hyvä palkka, sellaista ei kai väitä enää kukaan. Meille valitettiin, että käytimme liikaa vettä allastilojen pesuun. Eräs siivooja alkoi pyröriä ympyrää, puhkua ja huutaa "kuivapesu, kuivapesu" ja siihen valitus loppui.

Ensimmäinen sairaalatyöpaikkani oli silloisessa B-mielisairaalassa, jossa leikin muistaakseni sairaanhoitajaa. Henkilökunta sulkeutui aamutoimien jälkeen osaston keittiöön syömään potilasaamiaisen jämät. Eräs miespotilas riehui ruokasalissa ja heitti salin halki tuolin, joka osui onneksi seinään eikä potilaisiin tai hoitajiin. Näin jälkeenpäin en ole ihan varma kummat olivat omituisempia asiakkaat vai työntekijät.

Ensimmäistä lääkärintyötäni tein toisessa B-mielisairaalassa, jonka ylilääkärin epäiltiin antaneen kilpahiihtäjille verensiirtoja sairaalan tiloissa. Luin eilisestä Hesarista, että valelääkäritapaukset eivät olisi olleet mahdollisia ilman sairaalan hierarkiaa. Siinä saattaa olla jotain perää.

Teille tiedoksi, että koko B-mielisairaalajärjestelmä on purettu aikoja sitten.

Urheiluhullu

Vaikka hedelmät oli hotellin aamiaispöytään pilkottu sopiviksi suupaloiksi, niin aamiainen kotona on  aina paras. Pariisilaishotellissa sämpylät, jugurtit ja croissantit olivat pieniä ja sieviä, herrat tyylikkäästi harmaantuneita ja kahvi vahvaa. Hotellihuoneen sai pimennettyä kaihtimella ja pelkän yövalon sai päälle pitkän eri katkaisimien napsuttelun jälkeen. Hotellista oli kävelymatka kongressipaikalle. Katu muistutti Hämeenpuistoa, mutta sinne oli viritelty kaaria, joissa kiipeilivät köynnösruusut, puistossa oli pingispöytiä ja lapsille pieni kenttä, jossa lapsukaiset pelasivat jalkapalloa ja luistelivat rullaluistimilla.

Turistilliset toimet jäivät kohtalaisen vähäiseksi. Kun aamulla pitää mennä luennolle ja illalla illalliselle, niin Eiffel-tornia piti käydä katsomassa keskellä yötä. Ehdin käydä yhdessä museossa: vanhalle rautatieasemalle rakennetussa komeassa taidemuseossa Orsayssa, jossa oli esillä laaja Van Gogh näyttely. Museon seinällä roikkui myös Ateneumin Gogh- työ. Itse rakennus on todella hieno. Kävin museossa kolmen miespuoleisen kollegan kanssa. Yhden kollegan metrolippu ei toiminut. Ei haitannut, sillä tuo viisikymppinen mies loikkasi portin yli ketterästi kuin  Antti Kalliomäki.

Illalla seurasimme jalkapalloa urheilubaarin skreeniltä. Voin rallattaa "must on tulluu urheiluhullu..." Brasilia pelissä ranskalaiset olivat innolla mukana ja hurrasivat hurjasti joukkueelle. Baarin henkilökunta oli pukeutunut oikeaoppisesti keltavihreisiin Brasilian joukkueen paitoihin. Seuraava illan Espanja-Hollanti peli oli pettymys, sillä se ei tuntunut porukkaa juurikaan kiinnostava. No ei Suomikaan iloitse Ruotsin jääkiekkojoukkueen menestyksestä.

Madame

Tampereella asiakkaat värjöttelevät ulkona terasseilla ja palelluttavat huulensa huurteisen tuopin reunassa. Pariisissa oli helteistä ja aitaamattomat ravintolaterassit.

Ruokakaupassa minua puhuteltiin kahdesti ranskaksi ja siirrettiin jostain syystä lyhyempään kassajonoon, jossa jonottanut  nainen siirtyi paikalleni.  Kassaneiti sanoi minulle jotain ranskaksi, en ymmärtänyt sanaakaan, mutta sain kuitenkin juustoni ja leipäni ostetuksi.

Pariisissa päätin ryhtyä madameksi, sillä niin minua siellä puhuteltiin. Madame käy kerran viikossa kampaajalla, kipittää kokemuksen tuomalla varmuudella korkokengissään, tuoksuu hajuvedeltä eikä milloinkaan nosta itse matkalaukkuaan junan hyllylle, vaan joku tyylikäs herrasmies tekee sen hänen puolestaan. Madamella on pieni koira, jota hän pissittää puistossa. Madame tapailee nuorta rakastajaansa silloin kun hänelle sattuu sopimaan. Madamen mies ostaa kimpun punaisia ruusuja rouvalleen kun tulee rakastajattarensa sylistä madamen luokse illallista nauttimaan.

Madamena olo onnistui Pariisissa huomattavasti paremmin kuin Suomessa, jossa kukaan ei tunnu olevan kiinnostunut siitä, että olen madame, enkä voi siten itse nostella matkalaukkuani.

Jatkan huomenna tätä laiminlyömääni blogipäivitystä kunhan olen hieman lepäillyt.

Lähtö

Heräsin puoli kuudelta repimään sohvan oikeanpuoleista käsinojaa. Nyt lepäilen nojatuolissani. Emäntä säntäilee ympäri asuntoa ja pakkaa matkalaukkua. Ihan sama, jotain unohtuu kuitenkin. Ottaisi lenkkivaatteet mukaan, on jäänyt liikunta vähäiseksi.

Turha ottaa mukaan hepeneitä, sillä pariisilaiset ovat kuitenkin tyylikkäämpiä ja laihempia. Luentosalissa on kylmä, joten villatakkia vaan matkalaukkuun. Kannattaa kuljettaa mukanaan oma shampoo, hotellishampoo ei tee hyvää tuolle kuontalolle.

Löytyykö hotelli ja kongressikeskus, kun ei tunnu emäntä osaavan edes ranskaa. Olen yrittänyt joskus käynnistää sivistyskielistä keskustelua emännän kanssa, mutta ei siitä ole mitään tullut. Lukaisin muuten juuri Proustin À la recherche du temps perdu, kyllä kirjat on minusta luettava alkukielellä. Taideteos ei ollut vanhentunut yhtään, todella nautittavaa luettavaa. Luin sen kolmatta kertaa. Olen tutustunut siihen vertailun vuoksi myös suomeksi, ei ole samaa tasoa. 

Emäntä palaa lauantaina. Ei minkäänlaista kiirettä. Tänä iltana minut on kutsuttu romanttisille kynttiläillallisille ja huomenna järjestän tasokkaat coctailkutsut. 

Jätä Visa-kortti keittiön pöydälle. Älä paukauta ovea kun menet, sillä otan pienet kauneusunet.

Lomapäivä

Lomalla kampaajakäynti täyttää päivän niin, ettei oikein mitään muuta jouda tekemään. Kampaaja oli varattu klo 11.45, enkä sitä ennen ehtinyt kuin lukea Hesarin, juoda aamukahvit, tehdä tiibetiläiset riitit ja käydä suhkussa. Kampaaja päivitteli taas nuorekkuuttani ja tyylikkyyttäni (naisella ei ole varaa menettää yhtään asiakasta). Kampaajani on yksinhuoltaja, joten en voi  erota hänestä ennen kuin hänen lapsensa lähtevät maailmalle. Siihen menee laskujeni mukaan vähintään 12 vuotta.

Luin kampaajalla kuukauden vanhoja naistenlehtiä ja vuoden takaisia kiiltäväkantisia sisustuslehtiä. Valkoinen on muotia: puulattiat, seinät ja katto maalataan valkoiseksi, olohuone kalustetaan valkoisilla Ikean sohvilla, ikkunoihin ripustetaan ilmavat valkoiset verhot ja valkoiselle sängypeitolle heitellään valkoisia tyynyjä. Tai näin oli ainakin vuosi sitten. Luin jokin aika sitten Hesarista, että Sophia Loren on saanut lapsen. Nainenhan on varmaan yli kahdeksankymmenen. Olin huojentunut kun huomasin, että uutisen päällä luki Helsingin Sanomat 50 v. sitten.

Leikin taas turistia kotikaupungissani, söin hallin Neljä vuodenaikaa - ravintolassa ja join lasillisen tarjoilijan suosittamaa chardonnayta. Kävelin Laukotorilta Ratinan siltaa jäätelökioskille ja nautin vadelmajuustokakku jäätelötötterön. Ostin itselleni tuliaiseksi mekon ja seurailin alkuperäisasukkaita aurinkolasieni suojasta.

Pikkuisen marsu

Eräs ystäväni sanoo olevansa niin onnekas, että on kateellinen itselleen. Viimeisimmässä Teema-lehden numerossa Anna Kortelainen sanoo oman ilonsa pilaamisen olevan yleistä.

Istun omassa nojatuolissani ja taustalla soi radio Suomi, joka lähettää kaikenlaista rentouttavaa ohjelmaa näin sunnuntaisin, toisin kuin ylen ykkönen, josta voi sunnuntaisin kuunnella jumalanpalvelusta. Olen E:n ohjeiden mukaisesti liimannut Selenaan teipin aseman kohdalle, aiemmin minulla oli vaikeuksia säätää radio oikealle taajuudelle kuullakseni Heikki Harmaa ja Jake Nymania. Teeman intohimonumerossa Mark Levengood tunnustaa rakkautensa suomalaiseen musiikkiin, vanhoihin ikivihreisiin ja euroviisukappaleisiin. Mark Levengoodin omaelämänkerralliset kirjat ovat muuten erittäin hauskaa luettavaa, erinomaisia kun joutuu mökillä pakenemaan sukulaisia riippukeinuun.

Matti Apusen intohimoja ovat työ, politiikka ja jalkapallo, muuten hän sanoo olevansa pikkuisen marsu. Tällaiset listat pakottavat miettimään, onko itsellä intohimoja vai olenko lopulta kaiken kaikkiaan marsu. Eihän marsuissa sinänsä ole mitään vikaa. Intohimot ehkä vaihtelevat eri elämänvaiheissa. Työ oli minulle intohimo kun tein väitöskirjaa, nyt suhde työhön on seesteinen ja välillä jopa väsähtänyt. Viikonlopun työskentelyyn ei ole enää minkäänlaista intohimoa. Nyt kiinnostaisi kirjoittaminen, mutta onko suhde siihenkään lopulta intohimoinen. Jos olisi, niin käyttäisin kirjoittamiseen kaiken vapaa-aikani öitä myöten. Rakastuneena intohimo kohdistuu rakkauteen ja rakkauden kohteeseen. Rakastuminen ei sovi minulle, sillä näen jo heti sen potentiaalisen onnettoman lopun.

Samaisessa lehdessä on mielenkiintoinen juttu seksiradikaali maisteri Rolf Lagerborgista (1874-1959). Mies joutui oikeuteen syyllistyttyään salavuoteuteen neiti Elna Selinin kanssa. Jos jompikumpi olisi ollut naimisissa niin rikoksen nimi olisi ollut huoruus. Pari oli tarkoituksellisen julkea taistellaakseen yhteiskuntaa ja kirkkoa vastaan. On helpompaa olla pikkuisen marsu.

Tere tulemast!

Bussi seisoi odottamassa minua Pyynikintorin kellon alla. Bussissa istui kuljettajan lisäksi yksi mies. Tuttuni nimittää näitä bussi-laivareissuja mummomatkoiksi. Pääsimme lähtemään melkein kaksikymmentä minuuttia etuajassa. Seuraavaksi pysähdyimme Tampereen linja-autoasemalla ja kyytiin hyppäsi aito reipas mummo, rouvan harmaat hiukset olivat tiukalla permanettikiharalla. Naisen perässä kulki lannistuneen näköinen aviomies. Tarkkailin tilannetta: sanaakaan ei pariskunnan välillä bussimatkalla vaihdettu.

Bussikuskimme kertoi, että oli tarkoitus pysähtyä Tiiriön ABC-asemalla. Nainen kehoitti meitä käyttämään huoltoaseman ja laivaterminaalin vessoja, muttei kieltänyt täysin bussin vessankaan hyödyntämistä, kunhan pudottaisimme paperin vessan roskikseen pöntön sijaan. Sen jälkeen olivatkin vessa-asiat käyty läpi. Minä pidättelin varmuuden vuoksi laivaterminaaliin asti.

Söimme laivan ala carte ravntolassa ja ruoka oli laatuunsa nähden törkeän hintaista. Kävimme läpi yhdistyksen asioita. Siirryimme toiseen ravintolaan, joimme kuohuviiniä ja keskustelimme yhdistyksestä ja omasta alastamme. Samassa bussissa matkustanut ruutupaitamies tarttui ohi mennessään käteeni ja tuijotti hetken silmiini, muttei sanonut mitään. Käväisimme yökerhossa ja minua haki tanssimaan Woody Allenin näköinen ja ikäinen mies. Bändi soitti virolaisella aksentilla.

Hotellihuoneeni näytti munkin kammiolta. Pieneen huoneeseen oli mahdutettu kaksi kapeaa sänkyä. Huone sijaitsi pohjakerroksessa ja ikkunan alta kulki tie. Liikenne ei häirinnyt silloin kun se vilisi keskeytymättä, mutta kun autot ohittivat ikkunan muutaman minuutin välein, alkoi hurinaa odottaa.

Aamulla vierailimme paikallisessa sairaalassa, joka oli rähjäisen ulkoverhoilun sisällä hyvin siisti ja viihtyisä. Näimme komean laitteen, jolla annettiin magneettihoitoa sekä valkoisen suolahuoneen, jonka lepotuoleissa kaksi mummoa lueskeli seesteisen näköisinä naistenlehtiä. Käytettiin sairaalassa moderneja hoitojakin. Neuvottelimme tulevasta yhteiskokouksesta oikein sopuisassa hengessä.

Paikalliset kollegat tarjosivat todella herkullisen illallisen ja kuulimme sen päälle kahta lahjakasta nuorta muusikkoa. Me kolme suomalaista naista joimme vielä ennen nukkumaanmenoa  oluet Hell Hunt nimisessä pubissa. Olin kuullut, että siellä varastetaan rahat ja olihan pakko sellainen paikka käydä testaamassa. Ei varastettu. Keskustelimme kahden suomalaismiehen kanssa, jotka olivat purjehtineet Tallinnaan.

Sain korvatulpat, enkä kuullut autojen ääniä niiden läpi enää kovin selvästi. Tänään kävelimme Kalamajan kaupunginosassa ja kiertelimme aseman viereisellä torilla. Siellä olisi myyty hautakiviä, en kysynyt hintaa.

Ihan kiva reissu. Vanha kaupunki oli oikeastaan kauniimpi kuin muistin ja Toompealta avautuivat komeat näkymät. Matkustajat vetivät laivalla perässään suurta pinoa olut-, lonkero- ja siiderilootia, jotka oli kiinnitetty toisiinsa erilaisilla virityksillä.

En ollut aiemmin tiennyt Tiiriön ABC- asemasta, nyt olen vieraillut siellä jo kahdesti. Ihminen ei ymmärrä mitä häneltä puuttuu ennen kuin on käynyt Tiiriössä.

Lemussa

Istun ah niin kauniin liljan katkussa. Sain lemuavan myrtin lahjaksi. Se on istutettu ruukkuun, joten eliniän ennuste saattaa olla viikkoja. Onneksi omakotitaloasujaystävä lupasi uudelleensijoittaa haisukasvin pihamaalleen.

Luin eilisestä Hesarista tutkimuksesta, jonka mukaan autoilijat ajavat mielummin kypäräpäisen kuin kypärättömän pyöräilijän yli. Olen siis aivan turhaan polkenut mokoma potta päässäni. Voihan olla, että kypäräpäiset noudattavat hölmöyksissään liikennesääntöjä ja liikkuvat ajoradalla (jossa onnettomuudet sattuvat) jalkakäytävän sijaan.

Olen pyöräilijä enkä omista autoa vaan pummaan aina tarvittaessa kyydin autollisilta ja näen pyöräilyssä niin suuria etuja, että on vaikea ymmärtää, miksi nimenomaan se ei ole kulkuneuvona etusijalla. Pyöräily ei saastuta ja pyörällä suhaaminen on terveellistäkin, ellei auto aja päältä. Jos pyörätiestö olisi kunnossa siitäkään ei olisi nykyisen kaltaista vaaraa. Moni kummastelee talvipyöräilyäni, mutta jos pyöräteitä aurattaisiin samaan tapaan kuin ajoväyliä, ei siinä olisi mitään ongelmaa jos pyörässä on nastarenkaat. Sadesää ei ole este, sillä nykyään on saatavissa niin hyviä sadevermeitä. Pyöräilijöille pitäisi saada oikeus ajaa yksisuuntaista katua molempiin suuntiin. Tampereen keskustassa on joihinkin kohteisiin todella hankala ajaa pyörällä jos pyrkii noudattamaan liikennesääntöjä. Eräänä päivänä talutin pyörääni edellä mainitusta syystä, jolloin vastaan kävelevä mies hihkaisi "Onko bensa loppu?".

Kuuntelin Tulenkantajien kirjakaupassa kolmea naisrunoilijaa (Niina Hakalahti, Tuija Välipakka ja Reetta Pekkanen). Kirjakaupan tilaisuuksisssa istuu usein sama keski-ikäinen naiskööri, nuoremmat seisoskelevat takarivissä viiniä kertakäyttömukeista siemaillen. Niina Hakalahti oli Viita-opettajani ja toimi tilaisuudessa Kirsi Kunnaksen stunttina. Niina Hakalahti on julkaissut tilaustyönä Minervakustannukselle lahjakirjan Vauvailoa, josta hän luki kaksi oivallista ja humoristista runoa. Kirjan ulkoasu ei ollut oikein balanssissa runojen kanssa, sillä kuvitus on todella äitelä. Kukin nainen luki kaksi runoa ja he kommentoivat toistensa runoja, joihin eivät olleet käsittääkseni ennemmin tutustuneet. Miten nopeasti he pääsivätkään sisälle muiden teksteihin.

Tapasin kirjallisen hetken jälkeen ystävän, jota en ollut nähnyt aikoihin. Nainen oli tässä välissä ehtinyt käydä Kuubassa ja työskennellä kaksi kuukautta Tansaniassa. Hänen suunnitelmissaan oli hakea pariksi kuukaudeksi hommiin Etelämantereelle. Mutta minäpä lähden tänään Tallinnaan. Pitäisikö hankkia sellainen kärry ja raahata kotiin mittava määrä edullisia alkoholijuomia?

20 s

Katsoin pikaisesti Areenalta dokumenttia taiteilijoiden rauhanjunasta, joka kulki halki Suomen 1982. Kävimme Kuopiossa rauhanjunaan liittyvässä tapahtumassa. Ainoa mielikuva tilaisuudesta on kirjailija Anja Kauranen tanssilattialla. Kirjailijatar oli julkaissut rohkean esikoisteoksensa Sonja O kävi täällä vuotta aiemmin. Ohjelmassa ihmiset näyttävät luonnollisemmilta, nuhruisemmilta, optimistisemmilta ja vakavammilta kuin nykyään. Olimme varmoja, että marssimalla saadaan sota häviämään maailmasta. Kaikki oli jotenkin paljon selkeämpää. Ohjelmassa todetaan, että sotiminen on käynyt niin kalliiksi, että se loppuu luonnostaan. Vaikka ihmiset eivät katso enää lautasen kokoisten silmälasien läpi, eikä kukaan polta sisällä, niin sotiminen jatkuu entiseen malliin.

Kannoin eilen kolmea kassia: yhteen pakkasin metalli- ja lasijätteen, toiseen tyhjät viinipullot ja kolmanteen patterit ja pari lasiastiaa, joille en ole keksinyt mitään käyttöä. SPR:n kirpputorin nainen kehui maljojen kauneutta niin, että olin vähällä riuhtaista vaasit naisen käsistä. Maltoin mieleni, sillä voinhan aina ostaa ne takaisin. Patterit vein Anttilaan ja viinipullot Anttilan Alkoon. Kuninkaankadun jätteenkeräyspiste oli kadonnut jonnekin, joten minun oli pakko kävellä Pyynikille, jotta sain metallin ja lasin niille kuuluviin keräyslaatikoihin. Kaiken tämän jälkeen minulla oli puhdistunut ja seesteinen olo.

Kävin mammografiassa, jossa rintani liiskattiin väkivaltaisesti kahden levyn väliin. Minulle tulee aina mieleen, että jospa laite menee rikki ja jatkaa puristamista kunnes rinta lätistyy painon alla kuin sanomalehtien välissä kuivattu keräilykasvi, joka  aikoinaan liimattiin paperille ja jonka nurkkaan merkittiin kasvin suomalainen ja latinalainen nimi ja kasvin kasvupaikka.

Kävimme S:n kanssa lenkillä ja sen jälkeen pubissa. Minua hävetti istua siellä lenkkivaatteissa. Kotimatkalla ostin pussillisen irtokarkkeja. Luin 20 sekuntin säännöstä: jos on kaksi asiaa joista valita, niin valitaan se joka on helpommin ja nopeammin saavutettavissa. Jos pussillinen irtokarkkeja on sohvan vieressä, kurotamme niitä kohti helpommin kuin jos ne ovatkin puolen kilometrin päässä kaupan laareissa. Jos käden ulottuvilta löytyvät lenkkivaatteet, puemme ne automaattisesti päällemme ja juoksemme itsemme hetkessä maratonkuntoon.

Alushousuasiantuntija

Kotioloissa lomaa viettäessä tulee hetkiä, jolloin ei tiedä asettuisiko sohvalle lukemaan vai katsomaan Wire- sarjaa ja tuolloin on vaara, että alkaa harhailla asunnossaan ja havaitsee erinäisiä puutteita. Katsastaessani 60 neliön residenssiäni huomasin, että keittiön ikkuna vaatii ehdottomasti pelargonian. Anttilan lähellä tönöttävästä kojusta olisi saanut tuota nostalgista kukkaa kolme kympillä, mutta koska tarvitsin vain yhden tuli hinnaksi neljä euroa. Nyt kukka sulostuttaa keittiötäni. Seuraavaksi katseeni nauliutui makuuhuoneen verhoihin, jotka näyttivät jotenkin suloisen pehmeiltä. Pehmeys ei sinänsä liittynyt napakkaan Marimekon puuvillakankaaseen vaan pölyyn ja kissankarvoihin. Revin lyhytaikaisessa tarmonpuuskassani verhot alas aikomuksenani pestä ne. Samalla huomasin, että makuuhuone näytti huomattavasti kauniimmalta ilman noita monta asuntoa nähneitä liehukkeita. Ryntäsin verhokauppaan ja ostin valkoista puuvillaista verhokangasta, josta kaupan täti ompelee minulle verhot. Verhojen ylälaitaan tulee kanttaus ja alanurkkiin painot. Tätä menoa lomailu muodostuu tyyriiksi.

Huomasin eilen, että lähdenkin Tallinnaan torstaina enkä perjantaina. Lähdemme tapaamaan paikallisen yhdistyksen puheenjohtajaa ja suunnittelemaan ensi vuoden yhteiskokousta, jonka suhteen olen huoleton, sillä en ole enää tuolloin puheenjohtaja.

Kävin eilen katsomassa elokuvan Locke (ohjaus Steven Knight). Elokuva tapahtuu kokonaisuudessaan autossa ja siinä nähdään ainoastaan autoa nopeutusrajoitusten puitteissa ajava mies, Ivan Locke (hieno Tom Hardy). Elokuvan jännite kehkeytyy puhelinsoitoista ja kaikki siinä tapahtuu reaaliaikaisesti. Sopivan minimalistista minun makuuni. Elokuvan loppu jäi kovin avoimeksi.  Ehkä elokuvaan pitäisi saada jatko-osa, jossa mies ajaisi takaisin kotiin. En viitsi kertoa elokuvan juonesta mitään, jos joku vaikka haluaa sen nähdä. Elokuvakäsikirjoituksesta tulisi myös hieno kuunnelma. Elokuvateatterissa istui lisäkseni viisi katsojaa ja kaikki rapisuttelivat paperipussejaan, rouskuttelivat pop corneja ja irtokarkkeja. Miksei puoltatoista tuntia voi olla syömättä?

Joku lehti oli soittanut (gynekologi) kurssikaverilleni ja kysynyt miten usein alushousuja pitää vaihtaa. Alushousujen vaihdon asiantuntija aikoi ensin vastata "silloin kun ne ovat likaiset". Siinä vaiheessa hän tuli järkiinsä ja kieltäytyi haastattelusta. Hän näki mielessään jo otsikon lehteen painettuna "Gynekologi XX suosittaa vaihtamaan alushousut kun ne ovat likaiset!". Eräs sanomalehden toimittaja kertoi "vie roskat ulos ennen kuin roskapussit täyttävät eteisen"- tyyppisten juttujen olevan erittäin suosittua luettavaa.

Varkaus

Kirjoitan pienen tositarinan, jonka kertomiseen en ole saanut lupaa, mutta kirjoittaminenhan on varastamista. Olen kuullut jutun ystävältäni, jonka kaveri on tarinan sankari, joten kaikki ei ole välttämättä ihan pilkulleen näin tapahtunut. Pidän tässä tarinassa siitä, että se kertoo polkupyörästä ja  keski-ikäisen naisen anarkisesta toiminnasta. Pitkä alustus, mutta tarina on lyhyt.

Ystäväni työkaverin tyttärellä on Jopo- merkkinen polkupyörä. Viime aikoina olemme saaneet lukea lehdistä, että varkaat tavoittelevat näitä kulkuvälineitä, sillä ne on helppo muuttaa rahaksi. Minusta ihmisen kulkuvälineen, siis nimenomaan polkupyörän varastaminen on kuin hevosvarkaus aikoinaan (eikös sellaisesta joskus jossain päin maailmaa saanut hirttotuomion?). Nuoren naisen pyörä anastettiin katkaisemalla heppoinen lukko leikkureilla.

Jo seuraavana päivänä Jopo oli myytävänä netissä, tosin myyntikuvassa oli toinen Jopo. Tytön poikaystävä soitti myyjälle ja sopi tapaamisen jonkun marketin takapihalle. Tytön äiti lähti turvaksi. Kaksi epämääräisen näköistä miekkosta kauppasi pyörää ja ostajat huomasivat heti, että tuosta anastetusta pyörästä oli kyse. Pyörän omistajan äiti kysyi saisiko koeajaa polkupyörää ja sai toimeen luvan. Kokeiltuaan pyörää pihassa hän pyysi vähän pidempää ajokokeilua ja sekin sallittiin, jolloin nainen pinkoi pyörineen karkuun. Hän polki tyttären poikaystävän pihaan, jonne parkkeerasi pyörän.

Juttu ei lopu vielä tähän. Törkeillä pyörävarkailla oli omistajan poikaystävän puhelinnumero ja sitä kautta he saivat osoitteen. He kävivät hakemassa Jopon poikaystävän pihasta. Äiti ja poikaystävä päättelivät, että pyörä saattaisi olla siellä missä sitä aiemmin kaupattiin ja saman marketin takapihalta se löytyikin. Vasta tässä vaiheessa otettiin yhteyttä virkavaltaan, sillä pyörä oli kiinnitetty pyörätelineeseen lukolla. Poliisit tulivat paikalle ja nauroivat kippurassa Jopo-varkauden jännittäville käänteille. Tyttö sai lopulta pyöränsä takaisin.

Päivän positiiviset

Facebookissa kiertää kaikenlaisia haasteita, pitäisi laittaa päivitykseensä sydämen kuvia ja muuta vastaavaa. En laita.

Nyt menin mukaan haasteeseen, joka on minulle erityisen vaikea, pidän kuitenkin haasteista, etenkin mahdottomista. Viiden päivän ajan pitäisi kirjoittaa kaikkien näkyville kolme positiivista siihen kyseiseen päivään liittyvää asiaa. Tartuin toimeen, jonka ajattelin kehittävän minusta uuden ihmisen.

Tässä ovat päivän positiiviset:

1. Kerttu oksensi yöllä lattialle eikä matolle.

2. Nits saapuu marraskuussa Tampereelle.

3. Tyttäreni oli luonani yötä.

Tänään on pakko pyrkiä tekemään kaikenlaista positiivista, jotta saan haasteen suoritettua. Otan tämän niin tosissani, että vahvistan itseäni Pauli Kohelon kirjalla Kassan kautta, jota tässä lopuksi siteeraan: "Kukaan ei tule tyhjästä, kukaan ei ole heti valmis, paitsi rakas Harvia-kiukaamme."

P.S. Järkyttävän roskapostitulvan vuoksi oli pakko ottaa ainakin joksikin aikaa käyttöön sanavahvistus.